SARESMA: OMAELÄMÄKERRAN RAJAPINNOILLA

POSTMODERNIN NAISTAPAISESTI OMAELÄMÄKERRAN RAJAPINNOILLA

Tuija Saresma, Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus.
Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 92.
Jyväskylän yliopisto, 2007. (255 s.)

Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus on Tuija Saresman artikkeliväitöskirjansa pohjalta kirjoittama yhteenveto. Kirja ansaitsee tulla noteeratuksi – eikä vähiten siitä syystä, että sen luettuaan pääsee hyvin perille akateemisen omaelämäkertatutkimuksen nykytilasta, siitä mitä omaelämäkerrasta tällä haavaa ajatellaan, mistä nyt kirjoitetaan ja miten ja siitäkin, mitkä käsitteet ja lähestymistavat ovat tällä hetkellä muodissa. Niin perusteellisesti ja tarkkaan Saresma on siis oman tutkimuksensa paikantanut – ennen kaikkea kuitenkin suhteessa 1900–2000-lukujen vaihteen humanistis-yhteiskuntatieteelliseen omaelämäkertatutkimukseen. Kaksi kolmasosaa kirjasta on tätä tutkijan itsensä paikantamista: teoreettista johdatusta ja kirjoittajan yritystä suhteuttaa oma tutkimusongelma mitä erilaisimpiin olemassa oleviin teoreettisiin malleihin ja käsitteisiin.

Aivan selväksi tuo tutkimusongelma ei kylläkään lukijalle tämän kirjan perusteella tule. Kirjan luettuani tuli itse asiassa tunne, että väitöskirjan alkuperäinen nimi ”Omaelämäkerran rajapinnoilla. Tekstuaalisuus, subjektius ja sukupuoli taideomaelämäkerroissa” olisi saattanut kuvata tätäkin kirjaa paremmin, vaikka eihän se tietenkään mikään iskevän seksikäs ja myyvä nimi ole, vaan juuri tuollainen akateemiseen väitöskirjaan sopiva teoreettisen kuivakka, mutta kuitenkin täsmällinen otsikko. Alaotsikkoon nostettu kuolema ohjaa kuitenkin tämän kirjan lukijaa odottamaan kuolema-aiheen käsittelyä, ja siitä onkin puhetta, aihetta ennakoidaan koko ajan, mutta varsinaisesti asiaan – kuoleman ja kirjoituksen suhteeseen – päästään vasta sivulla 151 eli viidennessä luvussa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä lukuja ei olekaan numeroitu eikä pantu mihinkään hierarkkiseen järjestykseen, mikä aiheuttaa joskus leipätekstiä lukevan päässä harmittavaa hämmennystä, kun ei tiedä, onko lukemassa pää- vai alalukua.

Eipä silti, Saresma selvittää sangen ansiokkaasti humanistis-yhteiskuntatieteellisen omaelämäkertutkimuksen teoriaviidakon. Omaelämäkertahan nousi länsimaissa jälleen kerran 1970–1980-luvuilla varteen otettavaksi tutkimuskohteeksi (oltuaan suhteellisen pitkään väheksytty laji ja kirjoittamisen muoto), ja jo jonkin aikaa on voitu puhua jopa erityisestä omaelämäkertatutkimuksen buumista. Samaten omaelämäkerta on tarjonnut jo pitkään mielenkiintoisen tutkimuslaboratorion erilaisille lähestymistavoille, ja sen kautta on voitu tutkia monia myöhäismodernille kulttuurille ominaisia ajatusmalleja ja käsitteitä: subjektiutta, yksityisyyttä, yksilöllisyyttä, intiimiyttä, performatiivisuutta eli kirjoittamista toimintana tai tekemisenä – listaa voi jatkaa. Saresman kirjan ansio tällä saralla on siinä, että hän osaa kirjoittaa ja osaa myös tiivistää monia hankalan ja joskus aivan käsittämättömänkin tuntuisia teoreettisia malleja ja käsitteitä suhteellisen yksinkertaisen tuntuisiksi ja naseviksi huomioiksi. Omaelämäkerran rajapinnoilla synnyttää vaikutelman, että kirjoittaja on ajatellut ja pohtinut asioita, että hänelle on syntynyt asioista omakohtainen käsitys – eikä hän kuitenkaan tunne halua julistaa tai saarnata totuutta. Jonkinmoista historiallista perspektiiviä jäin kuitenkin omaelämäkertateoriankin suhteen kaipaamaan – vallankin kun valtaosa modernin omaelämäkertatutkimuksen pioneereista on itse asiassa juuri Saresman kaltaisia kulttuurintutkijoita eikä ollenkaan muodon tai kauneuden perään haikailevia kirjallisuusteoreetikkoja.

Samalla on kuitenkin sanottava, että itse olisin mieluummin lukenut paljon enemmän siitä, mitä kirjoittajalla itsellään on tutkimiensa ja lukemiensa omaelämäkerrallisten aineistojen pohjalta sanottavanaan tästä tutkimuskentästä ja erityisesti omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikasta. On vaikea käsittää, miksi kuoleman ja omaelämäkerrallisen kirjoituksen suhteen käsittely on tässä kirjassa jätetty aivan loppumetreille ja lopultakin niin vähälle huomiolle. Ja miksi väitöskirjassa käytetyt omaelämäkerralliset aineistot on päätetty tässä kirjassa jättää marginaaliin? Innokas ja ponteva lukija epäilemättä tarttuu tämän kirjan luettuaan myös itse väitöskirjan artikkeleihin – se on ehkä tarkoituskin – mutta vastaväitteenä tekee mieli esittää, että tämän tapaisia teoreettisia johdatuksia omaelämäkertaan ja omaelämäkertatutkimukseen on tehty jo useita – Suomessakin, saati Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa tai Saksassa – mutta sen sijaan omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikan suhdetta pohtivia esityksiä ei ole ollenkaan pilvin pimein, kuten kirjoittaja itsekin kirjassaan toteaa. Kirjan alussa esitetty kysymys, ”Miten kuolema kirjoittuu omaelämäkertaan?” (s. 30) jää siis oikeastaan täysin auki vielä tämän kirjan lukemisen jälkeenkin.

Yritin lukea erityisen tarkkaan tuota kirjan viimeistä lukua ”Kirjoittaminen rajatyönä”, jossa omaelämäkerrallisuuden, kuoleman ja rajalla olemisen problematiikat piti lopulta yhdistämän. Vaikea oli siitäkään löytää selvää teesiä tai punaista lankaa, ellei sellaisiksi sitten lasketa sen kaltaisia väitteitä, että kuolemasta kirjoittaminen on ”naistapaista” tai että se edustaa ”pientä toimijuutta”, jota Saresma luonnehtii mm. seuraavalla tavalla: ”Surusta kirjoittaminen onkin esimerkki omaelämäkerrallisen kirjoittamisen performatiivisuudesta. Se osoittaa, että kirjoittamalla ’minästä’ surun kokijana tuo minä tulee olevaksi, saa jälleen rajat ja kykenee muodostamaan suhteita toisiin kuoleman katkaiseman suhteen tilalle, kurottautuu kirjoittamalla kohti toisia. Kirjoittaminen on siten pientä toimijuutta”. (Saresma, 193.) Mikäpä siinä. Ei minulle ole tähän mitään vastaan sanomista, se vain, että olisipa ollut hienoa lukea enemmän tuon ”naistapaisuuden” tai ”pienen toimijuuden” ilmenemisestä itse puheena olleissa taideomaelämäkerroissa ja siitäkin, miten niitä analysoidaan ja millä välineillä.

Nykyisen taideomaelämäkerran yhteyttä itkuvirsiin käsitellään kirjassa lyhyesti, mutta mitä olisi sitten ajateltava länsimaisen omaelämäkerrallisuuden valtavirrasta ja koko valtavan pitkästä ”miestapaisuuden historiasta”: hautamonumenteista, testamenttikirjeistä tai kuuluisien miesten elämäkerroista ja omaelämäkerrallisista teksteistä, joihin kuoleman problematiikka tutkitustikin liittyy monin tavoin. Entä kuolema omaelämäkertakirjallisuudessa, sen pohtiminen ja ennakoiminen, sitä vastaan kirjoittaminen, sen kieltäminen tai myöntäminen? Onko perusteltua lakaista syrjään antiikista asti alkanut kuoleman tematisoinnin omaelämäkerrallinen traditio – ja ajattelen nyt vaikkapa Augustinusta? Tai koko myöhempi omaelämäkertakirjallisuus: Chateaubriandit ja Goethet, Tolstoit ja Toivo Pekkaset, joiden omaelämäkerroissa kuolema kutoutuu erottamattomaksi osaksi minän tarinaa ja kerrontaa – ja sitä paitsi osaksi myös taiteeseen liittyvää ja sitä tematisoivaa pohdintaa? Vailla laajempaa historiallista kehystä ja historiallisen esimerkkiaineiston suomaa pohjaa Saresman teesit jäävät heitoiksi ilmaan, vähän samantapaisiksi hurskaan oloisiksi ”ehdotuksiksi”, joita hän kirjassaan mielellään viljelee – postmodernin tutkimusperinteen hengessä.

Mutta juuri valtavirran postmoderni naistapainen tutkimusretoriikka tuo Saresman muutoin hienoon tekstiin monia ärsyttäviä piirteitä. Ärsyttävää on esimerkiksi tuo ylenpalttinen paikallistamisen ja paikallistumisen tarve, samoin kuin kaikki nuo ehdotuksetkin (”Ehdotan, että...”) sekä hurskasteleva (muka) kaiken mahdollisen tiedostaminen ja monien mutkikkaiden asioiden esittäminen ilmoitusasioina. Yhtä ärsyttävää on nykytutkimukseen levinnyt tapa analysoida tekstejä tunnustelemalla ja koskettelemalla, kuulostelemalla niitä – kun näkemisestä on tullut niin maskuliinista. Sinänsähän tämä tunnusteluyritys on ymmärrettävä. Se liittyy naistutkimuksen ja kulttuuritutkimuksen kaltaisten oppialojen emansipatorisiin ja holistisiin pyrkimyksiin, yritykseen ottaa mukaan inhimillisestä kulttuurista muitakin merkityksellisiä tekijöitä kuin perinteiset henki ja sielu. Ongelma on vain siinä, että tuo pyrkimys jää puolitiehen tai ainakin jotenkin hämärään, kun inhimillisiä tekijöitä ei kuitenkaan kuulostella, vaan nimenomaan tekstejä: ”Omaelämäkerran lukija kohtaa kirjoittajan tekstuaalisella rajapinnalla, jolla tunnustellaan kirjoituksen ja kokemuksen suhdetta” (Saresma, 15). Tällainen postmoderni retoriikka hämärtää kokonaan sen, kuka tässä nyt tunnustelee ja mitä – ja mitä tarkoitusta varten.

AHMATOVAN VALITUT RUNOT

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi, 2008.

Hieno kokoelma, josta avautuu Ahmatovan poeettinen universumi kokonaisuudessaan, ennen kaikkea muistin ja muistamisen tärkeys – ja kohtalokkuus. Suomentaja, Marja-Leena Mikkola, on kääntänyt kokoelmaan uusia ja aiemmin suomentamattomia runoja, mutta mukana on runoja myös edellisestä Ahmatovan suomennoskokoelmasta ”Runoja” (Orient Express, 1992), joita Mikkola on suomentanut osin uudestaan, kuten seuraavan, hienonhienon, muistamisen eri vaiheita kuvaavan runon ”Pohjoisista elegioista”:

Kuudes

Muistoilla on kolme vaihetta.
Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan,
vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta –
ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
ja karistavat karkaavan kyyneleen
väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti...
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei enää ole tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
me emme enää kutsu niitä takaisin,
niiden paluu pelottaisi meitä.
Ja jonakin aamuna näemme, että tie
tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
ja vihasta ja häpeästä huohottaen
juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
Ja silloin seuraa se katkerin:
me tajuamme, että tuo menneisyys
ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
jopa paremminkin ilman meitä...

(Pohjoiset elegiat, ”Kuudes”, suom. Marja-Leena Mikkola, 2008)

KING KONG –TYTTÖ

Virginie Despentes: King Kong –tyttö
Suomentanut Lotta Toivanen
Like, 2008.
Alkuteos: King Kong Théorie, 2006


Jos prostitutionaalinen sopimus arkistuu, avioliittosopimus näyttäytyy selvemmin oikeassa valossa: se on sopimus jossa nainen sitoutuu polkuhinnoin hoitamaan tietyt miehen lokoisat olot takaavat työtehtävät. Muun muassa seksuaaliset palvelut. (King Kong –tyttö, 61.)

Niille naisille, joita naidaan ilmaiseksi, täytyy edelleen uskotella, että heidän valintansa on se ainoa mahdollinen. (KK, 88)


Ryhdyin miettimään, mitkä feministiset teokset ovat minua aikojen saatossa puhutelleet ja ravistelleet: ilman muuta Virginia Woolfin ”Oma huone” (A Room of One’s Own, 1929), Simone de Beauvoirin ”Toinen sukupuoli” (Le deuxième sexe, 1949) ja Kate Milletin ”Sexual Politics” (1969). Tämän peruskolmikon jälkeen tulee mieleen yhtä ja toista 1980-luvulta, muttei mitään ravistelevaa eikä yhtään mitään sellaista, mitä haluaisin lukea uudestaan tai mitä pitäisi lukea uudestaan. 90-luvulta ei yhtään mitään. En siis tarkoita kaunokirjallisuutta, vaan feministis-poliittisia teoksia, julistuksia, manifesteja. Niiden osalta pelkkää tyhjää. Nyt sitten kolahti ranskalaisen Virginie Despentesin ”King Kong” –tyttö, viileän raikas tuulahdus akateemisten feministien sisäänlämpiävään ja ummehtuneeseen kirjoitteluun, jossa johtotähtenä 1980-1990-luvuilta asti on ollut moraalinen hurskastelu, oikeaoppisuuden vaatimus, teoreettisten käsiteaseiden hiominen ja tyhjä kalskuttelu.

Virginie Despentes kohdistaa vihaiset sanansa akateemisille ortodoksifeministeille naisellisen mustissa minihameissaan sekä hurskasteleville porvarisrouville vaaleanpunaisissa jakkupuvuissaan, jotka kyllä myyvät itseään mennen tullen eniten tarjoavalle, mutta heristelevät kuitenkin paheksuvasti etusormeaan niille, jotka kieltäytyvät perinteisestä naisellisuuden myyntinaamiosta: miehen – esi- tai aviomiehen – miellyttämisestä. Prostituoidulle, joiden tehtävänä ei ole miellyttää, vaan myydä tavaraansa avoimilla markkinoilla ja saada siitä vastineeksi elanto, jota muulta ei saa tai jota muualta ei saa läheskään niin helposti. Pornotähdille, joiden työtä ei ole naisellisuus tai miellyttäminen, vaan pillunsa esitteleminen avoimilla markkinoilla – ja mistä kaikesta he voisivat myös netota paljon paremmin, jos ala ei olisi pelkästään miesten käsissä niin kuin se nyt on.

Despentes provosoi, mutta kyllä moni asia panee Suomessakin mietityttämään. Esimerkiksi juuri tämä suomalainenkin pyhä avioliittoinstituutio, joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä seksinnälkäisiä miehiä, jotka häpeillen sublimoivat tarpeitaan kuka mitenkin tai etsivät teeseitsepikatyydytystä muualta: puhelinseksin tarjoajilta, televisiosarjoista, pornolehtistä, pornoelokuvista, elleivät sitten lähde seksimatkoille Thaimaahan tai muualle. Ja joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia seksinnälkäisiä naisia, jotka erilaisilla kesäkursseilla etsivät sisäistä naisellisuuttaan, haaveilevat romansseista ja täyttävät huolellisesti Anna-lehden ”Löydä sisäinen kuningattaresi” –tyyppiset testit. Näillä tarpeilla sitten Ilta-lehdet myyvät salarakas-juttujaan ja tekstiviestikohujaan. Ja kaikki me hurskaat pääsemme näitä onnettomia hairahtuneita sitten yhdessä hartaasti paheksumaan. Kun puhdas seksi on meistä kaikista niin kauheaa, niin selvähän se, että vielä kauheampaa on sillä rahastaminen – vaikka kaikki kaikki muu on koko ajan pelkkää osto- ja myyntiliikettä – oltiinpa sitten akatemioissa tai niiden ulkopuolella.

Mitä tilalle? Proletaariaatin vallankumous ehdottaa Despentes. Kaatolistalla: kapitalismi ja sitä tukeva vallitseva heteroseksuaalinen sukupuolijärjestelmä, joka hyödyttää vain pientä eliittiä ja alistaa kaikki muut: sekä mies- että naisenemmistön.

PIENI PUNAINEN SANAKIRJA RAKASTAVAISILLE

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Atena, 2008.
Alkuteos: A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007.


Meillä kiinalaisilla aina ensin ajan tai paikan käsite. – Eli meillä aika ja paikka aina suurempi kuin ihminen. Järjestys ei yhtään niin kuin englantilaisen lauseen, jossa ’minä’ tai ’Jack’ tai ’Mary’ aina etunenässä kuin se muka tärkein asia lauseessa (Pieni punainen, s. 35).


Kirja on pieni ja tarina simppeli: nuori kiinalaistyttö lähtee Lontooseen opiskelemaan englantia voidakseen auttaa Kiinassa asuvia vanhempiaan, jotka tekevät kenkiä länsimaalaisten tarpeisiin. Tyttö tuntee olonsa Lontoossa yksinäiseksi ja muukalaiseksi ja alkaa kirjoitella muistikirjaansa sanoja ja ilmiöitä, joihin hän arkipäivässään törmää ja joita hän ihmettelee: ”muukalainen”, ”hämmennys”, ”väärinkäsitys”, ”vapaa maailma”,”identiteetti”, ja niin edelleen. Nämä sanat ja käsitteet tuovat kirjan kronologiseen, kuukausi kuukaudelta yhden vuoden ajan etenevään rakenteeseen oman mausteensa. Objektiivisen kalenteriajan rinnalla kulkee siis Z.:n sisäinen aika- ja kehityskalenteri, jossa sisäisyys ja kehitys nimenomaan kuitenkin muodostavat päähenkilön jatkuvan ihmettelyn ja pohdinnan kohteen. Z. rakastuu keski-ikäiseen englantilaismieheen, ihmettelee tämän minä- ja vapauskeskeistä elämäntapaa, samoin kuin Englantia ylipäätään, matkustelee Euroopassa ja palaa kirjan lopussa takaisin Kiinaan.

Kirjassa on keskeistä siis länsimaisen elämäntavan tarkastelu ja ihmettely kiinalaisin silmin – tavalla jota länsimaisessa kirjeromaanissa viljeltiin etenkin 1700-luvulla. Kirja on viehättävä sekoitus huumoria ja elämän tragikoomisuutta, ja oman mausteensa kaikkeen tuo kieli, joka jäljittelee kiinalaisten huonosti puhumaa englantia. Mieleen tulee monta viime vuonna käännettyä romaania (esim. Marjaneh Bakhtiarin ”Mistään kotoisin”), joissa vastaavanlaisella puolikielisyydellä uudistetaan myös suomen kieltä. Kaikkineen kokonaisuus on raikas tuulahdus länsimaisen myöhäismodernin kirjallisuuden kyyniseen ja ironiseen ummehtuneeseen maailmaan. Suomennos vaikuttaa toimivalta.

Kiinassa intellektuelli on kaikki mikä on jalo. Se on kunnia, arvokkuus, vastuu, kunnioitus, ymmärrys. (s. 159)

BYATT: RIIVAUS

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)


Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.

Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.

Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.

Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?

Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.

SHIELDS: TAVALLISIA IHMEITÄ

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2008.
(Alkuteos: The Collected Stories, 1985–2003.)

Muutama vuosi sitten kuolleen kanadalaisen kirjailijan, Carol Shieldsin (1935–2003), ”Kootut novellit” on suomeksi ristitty kuvaavasti ”Tavallisiksi ihmeiksi”. Kokoelma sisältää novelleja kolmesta kokoelmasta: ”Various Miracles” (1985), ”The Orange Fish” (1989) ja ”Dressing Up for the Carnival” (2000) ja näiden lisäksi vielä Shieldsin viimeiseksi jääneen novellin nimeltään ”Segue” (2003), termi joka musiikin maailmassa viittaa johonkin edelleen samanlaisena jatkuvaan.

Novellien asetelmat, miljööt, henkilöhahmot, kerronnallinen dynamiikka – kaikki on tuttua Carol Shieldsiä, sellaista jonka suomalaiset naislukijat ovat oppineet tuntemaan mm. ”Kivipäiväkirjoista” ja ”Larryn juhlista”. Shields on naisten kirjailija, joka kirjoittaa lukuromaaneja myöhäismoderneille naislukijoille. Akateemisissa piireissä häntä ei arvosteta samalla tavalla kuin Margaret Atwoodia, toista ja ilman muuta kuuluisampaa kanadalaisnaiskirjailijaa – ehkäpä siitä syystä, että Shields on kirjailijan laadultaan kuitenkin pehmeämpi ja hillitympi kuin kerronnaltaan särmikäs ja dramaattisia käänteitä eri lajityypeissä mielellään viljelevä Atwood. Molemmat kirjoittavat kuitenkin pitkälle samasta maailmasta ja käsittelevät kirjoissaan samoja aiheita: luomista, kirjoittamista, ihmissuhteita, elämää, vanhenemista, kuolemaa. Vallitseva tyylilaji on Shieldsillä lempeä ja hyväksyvä ironia – siis jotain ihan muuta kuin vallitsevassa myöhäismodernissa kirjallisuudessa.

Carol Shields kyllä osoittaa novelleissaankin hyvin tiedostavansa oman kirjailijan laatunsa ja suhtautuu siihenkin – kuten kaikkeen muuhunkin – lempeän ironisesti. Monissa novelleissa päähenkilö on kirjallisen maailman reunoilla elävä keski-ikäinen tai kypsään ikään ehtinyt nainen, jota novellissa tarkastellaan jonkinlaisella kaksoiskatseella: sekä tämän omasta kokemusmaailmasta käsin – sisältä päin – että jonkin toisen, häntä ulkoa päin tarkastelevan hahmon näkökulmasta. Tällainen paradigmaattinen Shields-nainen on esimerkiksi Rouva Turner (novellissa ”Rouva Turner leikkaa nurmikon”), jonka nurmikon leikkaamista sortsiasussa höllyvine selluliittireisineen halveksuvat aidan takaa häntä katselevat lukiolaistytöt ja myöhemmin Tokion seuramatkalla runoja kirjoittava massachusettsilainen kirjallisuuden professori, joka saa kuitenkin rouva Turnerin tavasta katsella maailmaa – tai pikemminkin hänen tavastaan olla katselematta sitä – aiheen uuteen runoon, jonka ansiosta professorin oma ura ampaisee aivan uuteen nousuun – siis tuon tietämättömän ja sivistymättömän naisen kustannuksella. Vähän toisenlainen, mutta myös Shieldsille tyypillinen nainen on ”Segue”-novellin minäkertoja, joka kirjoittaa sonetteja, toimii Sonettiyhdistyksen puheenjohtajana ja tiedostaa harvinaislaatuisen selvästi sonettien kirjoittamisen yhteyden oulipisteihin, mutta tämän tiedostamisen ja sen harvinaislaatuisuuden voi ymmärtää vain lukija – novellien maailmassa sitä ei ymmärretä.

Naisten lisäksi Shieldsin novelleissa on usein kyse myös vanhenevasta pariskunnasta, kahdesta vanhasta variksesta, jos näin nyt voi suomalaisittain sanoa, jotka kykkivät tottumuksen voimasta vanhalla aidallaan, näykkivät toistensa siipisulkia – ja usein jatkavat elämäänsä aivan samaan tapaan kuin ennenkin jonkin tarinassa tapahtuneen oivalluksen tai käänteenkin jälkeen. Tai ehkei aivan samaan tapaan. Mitään suuria muutoksia ja dramaattisia käänteitä ei Shieldsin hahmoille tapahdu, ehkä kuitenkin jonkinlaisia liikahduksia, lempeä notkahdus elämän tragikoomisuuden pintaan.

Shields kuvaa kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita, taitelijoita, tutkijoita yleensäkin. Erityisen mielellään hän kuvaa elämäkerran kirjoittajien työtä (esim. ”Yhteentörmäys”).Hän kirjoittaa myös ”puuttuvia lukuja” monien kuuluisien kirjailijoiden elämään. Esimerkiksi ”Perhesalaisuuksia”-novellissa lukija saa tutustua kuvitelmaan Hemingwayn vanhempien kotitalosta ja elämästä. Tai sitten hän kirjoittaa soneteista, metaforista, kirjaimista - mutta tyylillä ja tavalla jossa ei ole tietoakaan mistään tyhjistä kielipeleistä, kielestä joka viittaisi vain itseensä. Päin vastoin Shields panee kertojansa käsittelemään esimerkiksi kirjallisuustieteellistä diskurssia suorastaan groteskilla tavalla: ruumiillistaa ja arkistaa ja banalisoi kirjallisuuden termit, ottaa ne haltuun akateemisilta eksegeetikoilta norsunluutorneissaan ja puhaltaa ne elämään.

Ilman muuta Shieldsin novelleissa on helmiä. Tässä vain yksi esimerkki – joka käyköön esimerkiksi myös kirjailijan tyylistä, jossa aforistinen viisaus tuodaan maan pinnalle, tähän elämään, ihmisten arkeen:

”Hänen käsityksensä on, että jokaisen kyytiin otetun ihmisen takana on syvä luola ja luolassa salainen ovi ja kiviset portaat, joita myöten voi halutessaan laskeutua. Sanon Dobeylle, että kukaties portaiden juurelta ei löydykään mitään, mutta Dobey vastaa, että mistä me voimme tietää, ellemme katso” (”Varastelua”, s. 119).

BETONI

Thomas Bernhard:
Betoni.
Suom. Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2008.
(Alkuteos: Beton, 1982.)

Suhtauduin epäluuloisesti toiseen suomennettuun Bernhardiin. Viime vuonna ilmestynyt Tarja Roinilan ”Hakkuu” oli niin loistavaa työtä, ja ajattelin, ettei kukaan toinen voi tavoittaa Bernhardin tyyliä Suomessa niin kuin Roinila. Olin täysin väärässä. Kyllä Sarrivaara tavoittaa Bernhardin tyylin siinä missä Roinilakin – ihmeellistä sinänsä, että näin hyviä kyynisyyden ja synkkyyden kääntäjiä meillä onkin. Toinen syy epäluulooni liittyy sekin Bernhardin tyyliin ja lajiin. Hänen tilityksensä ovat niin synkkiä ja hänen henkilönsä niin kyynisiä, että pakostikin tulee kysyneeksi, miksi tällaisia synkkiä yksinpuheluita ylipäätään luen ja voiko niitä lukea liian montaa peräkkäin. Alkaako tässä itsekin muuttua noiden henkilöhahmojen kaltaiseksi kenties?

Mutta kyllä näitä rakastan: Dostojevskin kellari-ihmisiä, Hamsunin ja Kafkan nälkätaitelijoita, mutta ehkä ennen kaikkea kuitenkin näitä kirjailijoita, jotka kykenevät tilittämään niin tarkasti ja todenmukaisesti kyynisen ja epäluuloisen ihmisen ajatuksen kulkua ja esittämään sen kuin yhteen hengenvetoon päästä päähän käsittämättömän ehjänä ja rikkumattomana, niin että itse esityksessä ja tilityksessä tai tuon ajatuksen esittämisen matkassa säilyy kaikki itse ajatuksesta – niin rikkonainen kuin se saattaa olla – ja ennen kaikkea sen pohjalla olevasta synkkyyden tunnosta – jota mikään ei onnistu rikkomaan.

”Minä olin siinä tuolissa istuessani jo tuollainen vanhus, ukko, enemmän jo rajan toisella puolella, enemmän vainajien kuin elävien puolella, olin varmasti kurja ja takuulla säälittävä näky tarkkailijalleni, jota ei ollut, ellen sitten halua kuvata itseäni tarkkailijaksi, mikä on typerää, sillä minähän olen itseni tarkkailijan, olen todella tarkkaillut itseäni herkeämättä jo vuosia ellen jopa vuosikymmeniä, elän pelkässä itsetarkkailussa, itsetutkiskelussa ja sitä kautta luonnollisesti itseni tuomitsemisessa, itseni kieltämisessä ja itseivassa. Olen elänyt vuosia tässä itseni tuomitsemisen, itseni kieltämisen ja itseivan tilassa, johon minun pelastuakseni on aina viime kädessä paettava”. (Hakkuu, 96)

”Betonin” päähenkilö on yksin asuva Rudolf, joka on kirjoittamassa tai pikemminkin aloittamassa musiikkitieteellistä tutkielmaa Mendelssohnista. Tuon jo ennalta mullistavaksi tiedetyn tutkielman aloittamiseen ja ryhtymiseen liittyy kuitenkin erinäisiä vaikeuksia ja hankaluuksia, joiden kertomisen kautta lukija pääsee vähitellen syventämään käsitystään päähenkilöstä, hänen elämästään ja elämäntavastaan ja hänestä itsestään ja arvomaailmastaan. Sanomatta on selvää, että modernista ihmisestä on kyse, jakautumisestamme kahtia kaikkea yksityiskohtaisesti erittelevään rationaliteettiin ja tunnottomaan ja säälimättömään nykyihmiseen.


Lopuksi vielä pari lainausta kirjasta – muistiin pantavaksi, ajattelua herättäväksi sytykkeiksi:

”Vihaan kirjoja ja tekstejä, jotka alkavat syntymäajalla. Vihaan ylipäätään kirjoja, joissa edetään kronologisesti tapahtumajärjestyksessä, se tuntuu minusta mitä mauttomimmalta ja samalla kaikkea muuta kuin henkevältä menetelmältä. Kuinka aloitan? Se on maailman yksinkertaisinta, sanoin itselleni, ja minusta on käsittämätöntä, että tämä maailman yksinkertaisin asia ei ole minulta onnistunut.” (Hakkuu, 30.)

”Menettäessämme rakkaan ihmisen säilytämme aina jonkin hänen vaatteensa vähintään niin kauan kuin tunnemme siinä hänen tuoksunsa, tosiasiassa säilytämme sen kuitenkin omaan kuolemaamme asti, koska uskomme vaatteen palauttavan tuon tuoksun vielä silloinkin, kun se on jo kauan ollut pelkkää kuvitelmaa.” (Hakkuu, 89.)

”Kuinka vanhoja me sitten olemmekaan, odotamme jatkuvasti käännettä, koska olemme kaikkea muuta kuin selväjärkisiä. ” (Hakkuu, 105.)