Tuesday, April 26, 2011

VARTIAINEN: HYSTERIA

Pekka Vartiainen: Hysteria. Romaani.
Books on Demand, [2010].

Silmiini osui sattumoisin Turun kaupungin kirjaston alahyllyn uumenista Pekka Vartiaisen esikoisromaani Hysteria. Viime vuosina hän on kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsitteleviä oppikirjoja. Nyt Vartiainen on vaihtanut asiallisesta yleiskielestä päinvastaiseen tyyliin: hysteeriseen ja epäasialliseen. Omakustanteena painettu romaani on tietokantojen mukaan ilmestynyt viime vuonna.

Teos on tyyliltään hysteerinen. Se on siis postmoderni, muodoton, hankalasti avautuva, lähes ei-luettava teos, joka on kirjoitettu jossain James Joycen, Malcolm Bradburyn, David Lodgen, Julia Kristevan, Jacques Derridan ja Anna Makkosen tyylien välimaastossa, erilaisten diskurssien ja tyylien hölpötinpölpötin-sekoituksena, jota tekijä selittää romaanin alku- ja loppusanoissa. Vaikea sellaista on nykyään enää suositella kenellekään muulle kuin yleisen kirjallisuustieteen opettajille ja tutkijoille, joiden kaoottisesta maailmasta romaanissa on puhe. Ymmärtääkseni. Kirjallisuudentutkimuksen nykymaailmasta Vartiaisen kertoja ainakin tuntuu tarjoavan paikka paikoin sangen oivallisia laatukuvia – ei kuitenkaan opettavaisessa, ei nostalgisessa, eikä liioin kriittisessä sävyssä, vaan puhtaassa absurdin hysterian so-fucking-what -hengessä.

Elämäkertaromaanin päähenkilö on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen lehtori Kari-Tapio Mäkinen (1957–2007). Mäkisen hahmo on fiktiivinen, mutta samalla hän on jonkinlainen yleisen kirjallisuustieteen lehtorin karikatyyri, joka on kerännyt itseensä kaikki mahdolliset negatiiviset piirteet olemassa olevista ja eläneistä kirjallisuustieteen opettajista. Piirteistä ei ole pulaa: kyvyttömyyttä ja hengettömyyttä, lukemattomuutta ja lahjattomuutta, omahyväistä tietämättömyyttä, pöyhkeää ylimielisyyttä, tympäisevää töykeyttä, käsittämättömyyttä, suoranaista naurettavuutta. Listaa voi jatkaa. Erityisen pyöreää henkilöhahmoa Mäkisestä ei kuitenkaan kasva, vaan hän jää litteäksi, paperihahmoksi.

Nyt kun yleisen kirjallisuustieteen oppiainetta ajetaan Tampereella ja Turussa alas ilman että kukaan vaivautuu kommentoimaan asiaa mitenkään, tarjoaa Vartiaisen romaani yleisen kirjallisuustieteen entisille ystäville hiljaisen hetken ennen viimeistä tuomiota. Se siitä. Aika jo tämäkin puhdistus tehdä.

Entä mitä meille maailmankirjallisuuden onnellisille amatööreille jää? Toive paremmista ajoista – puhdistuksen jälkeisistä. Ne koittavat varmasti meidän jälkeemme, paljon myöhemmin. Niitä ennen voi tehdä jotain muuta, miksei myös odotella Vartiaisen seuraavaa, toivottavasti sielukkaampaa romaania: selkeämpää tarinalinjaa ja terävämpää tyyliä tai vaihtoehtoisesti rohkeampia paljastuksia ja omakohtaisempaa otetta. Huumori ja itseironia kävisivät myös laatuun.

Thursday, April 7, 2011

KUUKAUDEN KLASSIKKO ISOMÄKI: SARASVATIN HIEKKAA

Risto Isomäki
Sarasvatin hiekkaa.
Tammi, 2005.

Outo déjà-vu vaivasi minua Sarasvatin hiekkaa lukiessani. En ollut aiemmin lukenut yhtään ekologista jännitysromaania enkä myöskään ainuttakaan Isomäen romaania, joten tuttuuden tunne ei voinut olla peräisin sieltä. Mutta ei se tuntunut liittyvän ilmaston lämpenemiseenkään ja luonnon katastrofeihin, vaikka niitä onkin joka tuutti pullollaan – ja mitä ilmeisemmin aiheesta. Se oli jotain muuta: jotain joka liittyy ihanteelliseen ja hyveelliseen sankaripariin huikeissa seikkailuissa.

Sitten tuli mieleen, että Isomäen romaani vertautuu antiikin romaaniin. Molemmissa tämänpuoleinen maailma esitetään täysin arvaamattomana paikkana, josta hyveellisen sankariparin on selvittävä tiensä oikeaan eli todelliseen ja tulevaan elämään. Mutta se mikä Heliodoroksen Etiopialaisia lukiessa tuntuu kaukaisen kiehtovalta, saa Isomäen romaania lukiessa karvat nousemaan pystyyn: kasvava varmuus, ettei minulla olekaan paikkaa Isomäen ilmestyskirjassa ja hyveellisten ja puhtaiden joukossa, että minä kuulun niihin, jotka saavat tulevassa romahduksessa mennä.

Isomäki kuvaa romaanissaan modernia maailmaamme ja omaa aikaamme vastaavalla tavalla kuin hellenistisen romaanin tekijät aikoinaan omaansa: arvaamattomana ja enimmäkseen rappioituneena paikkana. Arvaamattomassa maailmassa on kuitenkin vielä jonkin verran ihanteita ja viattomuutta ja puhtautta jäljellä, ja vielä on jäljellä paikkoja ja henkilöhahmoja, joissa tieto ja ymmärrys voivat kohdata uudenlaisen tulevaisuuden ja maailmanjärjestyksen rakentamiseksi.

Samoin kuin antiikin romaanissa Isomäelläkin jotkut harvinaisuudet tai luonnonfriikit, kuten venäläinen Sergei Savelnikov ja intialainen Amitra, voivat muodostaa ihanteellisia ja hyveellisiä pareja, jotka asettavat kykynsä ja voimansa ja taitonsa uuden maailmanjärjestyksen etsimiseen ja löytämiseen. Isomäen romaanin vastenmielisimpiä jaksoja on loppukohtaus, jossa sankaripari seilaa veneellä tuhoutuneessa maailmassa ja siihen liittyvä varsinaisen romaanin loppukaneetti: ”He matkasivat määrätietoisina, koska olivat päättäneet rakentaa uudestaan kaiken sen mikä oli tuhoutunut, tai ainakin sen, mikä olisi uudelleen rakentamisen arvoista. / Sillä kun kaikki on menetetty, kaikki oli yhä jäljellä” (314).

Samalla tavalla kuin antiikin romanin kirjoittajat Isomäki asettaa tätä arvaamatonta ja pahaa maailmaan kokemaan hyveellisiä sankaripareja, joiden kulkua seikkailusta toiseen romaanin episodimainen rakenne seuraa. Kuvauksen realismi kohdistuu toisaalta tämän maailmaan pahuuteen ja nykyisen maailmanjärjestyksen romahtamiseen ja toisaalta uuden ja ihanteellisen järjestyksen etsimiseen. Hyveellinen sankaripari on siis matkalla tästä vanhasta pahasta maailmasta uuteen tuonpuoleiseen maailmaan – ainoa vain, että Isomäen romaanissa totaalinen maailman romahdus on tarpeen ennen kuin hyveellisen sankariparin onni voi toteutua.

Vastaavasti kuin Heliodoroksella Sarasvatin hiekkaa on globaali ja nomadinen romaani. Sankariparilla on oikea koti ja oma paikka, mutta se ei ole heidän syntymäkotinsa tai perheensä, kansallisvaltionsa tai sen kaltainen, vaan koti ja paikka muotoutuvat ideaalitasolla ja ideoiden ja ihanteiden tasolla. Toiseksi Sarasvatin hiekkaa kuljettaa romaanin henkilöt valtavalle hellenistiseen maailmaan vertautuvalle maantieteelliselle alueelle, jossa länsi ja itä kohtaavat. Tämän maailman keskuspaikka ei ole Bryssel eikä Pariisi eikä New York, vaan Pudasjärvi ja....

Romaanin hyveellinen rakkaustarinakin vertautuu hellenistiseen romaaniin. Romaanin pääparia luonnehtii nimittäin kauneus, nuoruus ja hyveellisyys. Intialaista Amitraa verrataankin jumalattareen. Pari rakastuu – mutta ilman seksiä – välittömästi, ja heitä yhdistää yhteinen uskonto: maailman tuhoutumisen välttämättömyys ja uuden maailman esiin nostamisen tärkeys.