Tuesday, April 22, 2008

SHIELDS: TAVALLISIA IHMEITÄ

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2008.
(Alkuteos: The Collected Stories, 1985–2003.)

Muutama vuosi sitten kuolleen kanadalaisen kirjailijan, Carol Shieldsin (1935–2003), ”Kootut novellit” on suomeksi ristitty kuvaavasti ”Tavallisiksi ihmeiksi”. Kokoelma sisältää novelleja kolmesta kokoelmasta: ”Various Miracles” (1985), ”The Orange Fish” (1989) ja ”Dressing Up for the Carnival” (2000) ja näiden lisäksi vielä Shieldsin viimeiseksi jääneen novellin nimeltään ”Segue” (2003), termi joka musiikin maailmassa viittaa johonkin edelleen samanlaisena jatkuvaan.

Novellien asetelmat, miljööt, henkilöhahmot, kerronnallinen dynamiikka – kaikki on tuttua Carol Shieldsiä, sellaista jonka suomalaiset naislukijat ovat oppineet tuntemaan mm. ”Kivipäiväkirjoista” ja ”Larryn juhlista”. Shields on naisten kirjailija, joka kirjoittaa lukuromaaneja myöhäismoderneille naislukijoille. Akateemisissa piireissä häntä ei arvosteta samalla tavalla kuin Margaret Atwoodia, toista ja ilman muuta kuuluisampaa kanadalaisnaiskirjailijaa – ehkäpä siitä syystä, että Shields on kirjailijan laadultaan kuitenkin pehmeämpi ja hillitympi kuin kerronnaltaan särmikäs ja dramaattisia käänteitä eri lajityypeissä mielellään viljelevä Atwood. Molemmat kirjoittavat kuitenkin pitkälle samasta maailmasta ja käsittelevät kirjoissaan samoja aiheita: luomista, kirjoittamista, ihmissuhteita, elämää, vanhenemista, kuolemaa. Vallitseva tyylilaji on Shieldsillä lempeä ja hyväksyvä ironia – siis jotain ihan muuta kuin vallitsevassa myöhäismodernissa kirjallisuudessa.

Carol Shields kyllä osoittaa novelleissaankin hyvin tiedostavansa oman kirjailijan laatunsa ja suhtautuu siihenkin – kuten kaikkeen muuhunkin – lempeän ironisesti. Monissa novelleissa päähenkilö on kirjallisen maailman reunoilla elävä keski-ikäinen tai kypsään ikään ehtinyt nainen, jota novellissa tarkastellaan jonkinlaisella kaksoiskatseella: sekä tämän omasta kokemusmaailmasta käsin – sisältä päin – että jonkin toisen, häntä ulkoa päin tarkastelevan hahmon näkökulmasta. Tällainen paradigmaattinen Shields-nainen on esimerkiksi Rouva Turner (novellissa ”Rouva Turner leikkaa nurmikon”), jonka nurmikon leikkaamista sortsiasussa höllyvine selluliittireisineen halveksuvat aidan takaa häntä katselevat lukiolaistytöt ja myöhemmin Tokion seuramatkalla runoja kirjoittava massachusettsilainen kirjallisuuden professori, joka saa kuitenkin rouva Turnerin tavasta katsella maailmaa – tai pikemminkin hänen tavastaan olla katselematta sitä – aiheen uuteen runoon, jonka ansiosta professorin oma ura ampaisee aivan uuteen nousuun – siis tuon tietämättömän ja sivistymättömän naisen kustannuksella. Vähän toisenlainen, mutta myös Shieldsille tyypillinen nainen on ”Segue”-novellin minäkertoja, joka kirjoittaa sonetteja, toimii Sonettiyhdistyksen puheenjohtajana ja tiedostaa harvinaislaatuisen selvästi sonettien kirjoittamisen yhteyden oulipisteihin, mutta tämän tiedostamisen ja sen harvinaislaatuisuuden voi ymmärtää vain lukija – novellien maailmassa sitä ei ymmärretä.

Naisten lisäksi Shieldsin novelleissa on usein kyse myös vanhenevasta pariskunnasta, kahdesta vanhasta variksesta, jos näin nyt voi suomalaisittain sanoa, jotka kykkivät tottumuksen voimasta vanhalla aidallaan, näykkivät toistensa siipisulkia – ja usein jatkavat elämäänsä aivan samaan tapaan kuin ennenkin jonkin tarinassa tapahtuneen oivalluksen tai käänteenkin jälkeen. Tai ehkei aivan samaan tapaan. Mitään suuria muutoksia ja dramaattisia käänteitä ei Shieldsin hahmoille tapahdu, ehkä kuitenkin jonkinlaisia liikahduksia, lempeä notkahdus elämän tragikoomisuuden pintaan.

Shields kuvaa kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita, taitelijoita, tutkijoita yleensäkin. Erityisen mielellään hän kuvaa elämäkerran kirjoittajien työtä (esim. ”Yhteentörmäys”).Hän kirjoittaa myös ”puuttuvia lukuja” monien kuuluisien kirjailijoiden elämään. Esimerkiksi ”Perhesalaisuuksia”-novellissa lukija saa tutustua kuvitelmaan Hemingwayn vanhempien kotitalosta ja elämästä. Tai sitten hän kirjoittaa soneteista, metaforista, kirjaimista - mutta tyylillä ja tavalla jossa ei ole tietoakaan mistään tyhjistä kielipeleistä, kielestä joka viittaisi vain itseensä. Päin vastoin Shields panee kertojansa käsittelemään esimerkiksi kirjallisuustieteellistä diskurssia suorastaan groteskilla tavalla: ruumiillistaa ja arkistaa ja banalisoi kirjallisuuden termit, ottaa ne haltuun akateemisilta eksegeetikoilta norsunluutorneissaan ja puhaltaa ne elämään.

Ilman muuta Shieldsin novelleissa on helmiä. Tässä vain yksi esimerkki – joka käyköön esimerkiksi myös kirjailijan tyylistä, jossa aforistinen viisaus tuodaan maan pinnalle, tähän elämään, ihmisten arkeen:

”Hänen käsityksensä on, että jokaisen kyytiin otetun ihmisen takana on syvä luola ja luolassa salainen ovi ja kiviset portaat, joita myöten voi halutessaan laskeutua. Sanon Dobeylle, että kukaties portaiden juurelta ei löydykään mitään, mutta Dobey vastaa, että mistä me voimme tietää, ellemme katso” (”Varastelua”, s. 119).

Monday, April 14, 2008

BETONI

Thomas Bernhard:
Betoni.
Suom. Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2008.
(Alkuteos: Beton, 1982.)

Suhtauduin epäluuloisesti toiseen suomennettuun Bernhardiin. Viime vuonna ilmestynyt Tarja Roinilan ”Hakkuu” oli niin loistavaa työtä, ja ajattelin, ettei kukaan toinen voi tavoittaa Bernhardin tyyliä Suomessa niin kuin Roinila. Olin täysin väärässä. Kyllä Sarrivaara tavoittaa Bernhardin tyylin siinä missä Roinilakin – ihmeellistä sinänsä, että näin hyviä kyynisyyden ja synkkyyden kääntäjiä meillä onkin. Toinen syy epäluulooni liittyy sekin Bernhardin tyyliin ja lajiin. Hänen tilityksensä ovat niin synkkiä ja hänen henkilönsä niin kyynisiä, että pakostikin tulee kysyneeksi, miksi tällaisia synkkiä yksinpuheluita ylipäätään luen ja voiko niitä lukea liian montaa peräkkäin. Alkaako tässä itsekin muuttua noiden henkilöhahmojen kaltaiseksi kenties?

Mutta kyllä näitä rakastan: Dostojevskin kellari-ihmisiä, Hamsunin ja Kafkan nälkätaitelijoita, mutta ehkä ennen kaikkea kuitenkin näitä kirjailijoita, jotka kykenevät tilittämään niin tarkasti ja todenmukaisesti kyynisen ja epäluuloisen ihmisen ajatuksen kulkua ja esittämään sen kuin yhteen hengenvetoon päästä päähän käsittämättömän ehjänä ja rikkumattomana, niin että itse esityksessä ja tilityksessä tai tuon ajatuksen esittämisen matkassa säilyy kaikki itse ajatuksesta – niin rikkonainen kuin se saattaa olla – ja ennen kaikkea sen pohjalla olevasta synkkyyden tunnosta – jota mikään ei onnistu rikkomaan.

”Minä olin siinä tuolissa istuessani jo tuollainen vanhus, ukko, enemmän jo rajan toisella puolella, enemmän vainajien kuin elävien puolella, olin varmasti kurja ja takuulla säälittävä näky tarkkailijalleni, jota ei ollut, ellen sitten halua kuvata itseäni tarkkailijaksi, mikä on typerää, sillä minähän olen itseni tarkkailijan, olen todella tarkkaillut itseäni herkeämättä jo vuosia ellen jopa vuosikymmeniä, elän pelkässä itsetarkkailussa, itsetutkiskelussa ja sitä kautta luonnollisesti itseni tuomitsemisessa, itseni kieltämisessä ja itseivassa. Olen elänyt vuosia tässä itseni tuomitsemisen, itseni kieltämisen ja itseivan tilassa, johon minun pelastuakseni on aina viime kädessä paettava”. (Hakkuu, 96)

”Betonin” päähenkilö on yksin asuva Rudolf, joka on kirjoittamassa tai pikemminkin aloittamassa musiikkitieteellistä tutkielmaa Mendelssohnista. Tuon jo ennalta mullistavaksi tiedetyn tutkielman aloittamiseen ja ryhtymiseen liittyy kuitenkin erinäisiä vaikeuksia ja hankaluuksia, joiden kertomisen kautta lukija pääsee vähitellen syventämään käsitystään päähenkilöstä, hänen elämästään ja elämäntavastaan ja hänestä itsestään ja arvomaailmastaan. Sanomatta on selvää, että modernista ihmisestä on kyse, jakautumisestamme kahtia kaikkea yksityiskohtaisesti erittelevään rationaliteettiin ja tunnottomaan ja säälimättömään nykyihmiseen.


Lopuksi vielä pari lainausta kirjasta – muistiin pantavaksi, ajattelua herättäväksi sytykkeiksi:

”Vihaan kirjoja ja tekstejä, jotka alkavat syntymäajalla. Vihaan ylipäätään kirjoja, joissa edetään kronologisesti tapahtumajärjestyksessä, se tuntuu minusta mitä mauttomimmalta ja samalla kaikkea muuta kuin henkevältä menetelmältä. Kuinka aloitan? Se on maailman yksinkertaisinta, sanoin itselleni, ja minusta on käsittämätöntä, että tämä maailman yksinkertaisin asia ei ole minulta onnistunut.” (Hakkuu, 30.)

”Menettäessämme rakkaan ihmisen säilytämme aina jonkin hänen vaatteensa vähintään niin kauan kuin tunnemme siinä hänen tuoksunsa, tosiasiassa säilytämme sen kuitenkin omaan kuolemaamme asti, koska uskomme vaatteen palauttavan tuon tuoksun vielä silloinkin, kun se on jo kauan ollut pelkkää kuvitelmaa.” (Hakkuu, 89.)

”Kuinka vanhoja me sitten olemmekaan, odotamme jatkuvasti käännettä, koska olemme kaikkea muuta kuin selväjärkisiä. ” (Hakkuu, 105.)