Monday, November 23, 2009

ASKILDSEN: SAARI

Kjell Askildsen: Saari.
Suomentanut Tarja Teva
Like, 2009.
(Alkuteos: Omgivelser, 1969.)


Huomasin nyt vasta, että Askildsenin pienoisromaani onkin kirjoitettu 40 vuotta sitten, vuonna 1969. Luin sen niin kuin se olisi vasta kirjoitettu ja tiedostin lukiessani sen hienon ja hauraan lauseen. Upea teos, hieno ulkoasu: etu- ja sisäkannessa graafisesti kuvatut airot ja soutamiset.

Aivan ihmeellistä ajattelin, että Tarja Teva saa puhallettua tällaisen pienen tekstin suomennoksessaan eloon: romaanin arkiset, lyhyet ja lakoniset lauseet, sen vähäpuheisuuden ja tietynlaisen vähäeleisyyden, tarinan jossa ei tapahdu paljon – mutta tietenkin riittävästi. Tällaisesta modernista tekstistä tulee suomennoksessa helposti mitäänsanomatonta, liian vaikeaa tai kömpelöä. Mutta Tarja Teva ei suomenna sanoja ja lauseita, vaan merkityksen rytmiä: sitä draamaa josta Saaressa on kyse. Niin tavallista ja niin hienoa ja uskottavaa. Mutta draama on hienosti rakennettu ja kannattelee tekstiä alusta loppuun, vaikka tarina ei sulkeudukaan perinteiseen tapaan.

Tarina tapahtuu saarella. Saarella on majakka jota hoitaa majakanvartija perheineen. Heitä on kolme: majakanvartija, vaimo ja nuori tytär. Saarelle on muuttanut kesävieras, nimeltään Kraft joka vastaa vaimon ja tyttären tiedostamattomiin rakkauden ja seksuaalisuuden haluihin ja haaveisiin. Vaimo haluaisi seuraa ja tyttö on siinä iässä. Jotain sitten vieraan ja talon naisten välillä tapahtuukin. Majakanvartija on mustasukkainen ja tiirailee kiikareillaan majakkatornista. Olutta juotuaan hän muuttuu ilkeäksi ja mustasukkaiseksi, ilmeisesti lyö vaimoaan. Naisetkin katsovat ja tiirailevat toisiaan ja miehiä: ulos keittiön ikkunasta, huoneen ikkunasta, ulkohuoneen ikkunasta. Välillä vetäydytään majakkatornista katselevien kiikareiden katveeseen, seinän viereen, pohjoiskallioille. Perheen ja saaren rauha on järkkynyt. Loppu jää auki.

Saturday, November 21, 2009

WODEHOUSE: KIITOS, JEEVES

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos, 2009.
(Alk. Kolme teosta, 1934–1959).

Tunsin P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ennestään televisiosarjojen ja erinäisten kirjallisten viitteiden perusteella, mutta sain tilaisuuden tutustua brittihuumorin klassikkoon Kaisa Siveniuksen mainiona suomennoksena. Yläluokkaisen aikamiespojan Bertie Woosterin ja hänen nokkela herrasmiespalvelijansa Jeevesin tarinat perustuvat pitkälle töppäily- ja tilannekomiikkaan: rikas ja sympaattinen Bertie töppäilee, mutta nokkela Jeeves selvittää asiat.

Tarinat kantavat meidän aikaamme, vaikka ne onkin kirjoitettu 1930–1950-luvuilla, koska maailma ei loppujen lopuksi ole muuttunut – sanotaan tasa-arvon edistymisestä ja myöhäismodernin yksilön oikeuksista ja mahdollisuuksista mitä hyvänsä. Bertie-Jeeves -pari on näinä tuloerojen kasvun aikoina kuitenkin ehkä tarpeen muistuttamaan siitä, että todellinen yläluokkaisuus (sivistyneisyys, käytännöllinen maalaisjärki, tahdikkuus, hyväkäytöksisyys) on synnynnäistä – eikä sitä voi rahalla ostaa. (Mukamas!) Tarinat ovat hyviä ja ne naurattavat, mutta samalla jostain tulee ikävä tunne, että kepeät tekstit vain tuudittavat meidät epärealistiseen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta on pakko kysyä itseltään, onko kyyninen yhteiskunta-analyyttinen proosa sitten jollain tavalla parempaa ja legitiimimpää kirjallisuutta. Ehkä tarkoitus on tosiaankin ottaa vain töppöset esiin, keittää kupponen teetä ja viettää huvittava ilta hienosti kirjoitettujen ja hyvin suomennettujen Jeeves-tarinoiden äärellä.

Mutta mitähän varten Jeeves-tarinoita on suomennettu juuri nyt tai pikemminkin nyt vasta? Onko tarinoille ajateltu joku tietty kohdeyleisö? En tosin tiedä sitäkään, ketkä Jeeves-tarinoita aikoinaan lukivat. Minulla on jostain syntynyt käsitys että melkein kaikki. Ainakin 1960-luvulla tehtyjen televisiosarjojen Wodehouse oli Britanniassa tarpeellista koko kansan huumoria ja kansallisen yhtenäisyyden liimaa. Onko suomennosten funktio sama?

Wednesday, November 11, 2009

LEON: YSTÄVÄ SÄ LAPSIEN

Donna Leon: Ystävä sä lapsien. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Suffer the Little Children).

Tämä on Guido Brunetti -dekkari. Guido Brunetti on komisario, joka selvittää ja ratkaisee rikoksia – verkkaiseen tahtiin ja kahvinjuonnin lomassa – ei tavallisia murhajuttuja, vaan syvällisiä yhteiskunnallis-eettisiä rikosvyyhtejä, joista kyllä tietää heti, että vääryys on tapahtunut, mutta joista on vaikea sanoa, kuka on vastuussa ja missä kohtaa vääryys alkoi. Siksi ketään ei voi pidättää, eikä ketään voi rangaista.

Donna Leonin dekkareiden kehys on lain ja vallitsevan oikeuskäsityksen välinen suhde: lain, mafian, oman käden oikeuden, oikean ja väärän tunnun muodostama harmaa vyöhyke. Kehyksen sisään asetellaan sitten erilaisia tarkasteltavia tapauksia. Tässä se on lapsikauppa ja siitä juontavat asiat: eurooppalaisten vanheneminen, länsimaisten miesten siittiöiden heikentyminen, köyhien suuret perheet ja rahantarve, lapsikauppa, rikollisuus, elinkauppa, byrokratia. Näin: vauras venetsialaispari ei saa lapsia, miehellä on mahdollisuus lääkärintyönsä puolesta hyödyntää laitonta adoptiota, he jäävät kiinni ja heidät ratsataan karabinieerien toimesta, perheessä jo vuoden ajan elänyt puolitoistavuotias poika otetaan huostaan ja sijoitetaan lastenkotiin ja niin edelleen. Komisario lähtee ajamaan lapsen asiaa, mutta tapaus on vieläkin synkempi kuin hän voi arvata.

Tällaisia Italiaan sijoittuvia oikeusjuttuja kirjoittaa englanniksi yhdysvaltalaissyntyinen nainen, Donna Leon (en tiedä, tokko se edes on kirjailijan oikea nimi), joka asuu nykyään Venetsiassa. Venetsialla on näiden kirjojen markkinoinnissa ja myynnissä niin keskeinen osuus, että tämänkin kirjan – vaikka se on tosiaan kirja lapsikaupasta ja italialaisen yhteiskunnan ja asiainhoidon mädännäisyydestä – mainostetaan takakansitekstissä tarjoavan lukijalleen: ”Viehättäviä kuvauksia Venetsiasta ja maittavia makuelämyksiä”. Eikä takakansiteksti edes ole väärässä: aivan keskeinen osa kirjan muuten rikollista ja umpikieroutunutta maailmaa on italialaisten ruokalajien ja kahviloiden, Venetsian katujen maistelua al l’italiano. Caffé corretton ja monimutkaisempien juomien nimien on ehkä tarkoitus tuoda turvallisuuden tunnetta kaiken kauhean jälkeen. Mutta miksi tulee tunne, että kirjailija saa sponsorirahaa Venetsian turistitoimistolta? Vaikka toisaalla kerrotaankin, ettei kirjailija ole kansainvälisestä suosiostaan huolimatta antanut käännättää dekkareitaan italiaksi – koska hän haluaa pysyä tuntemattomana.

MORRISON: ARMOLAHJA

Toni Morrison: Armolahja
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, Keltainen kirjasto, 2009.
(Alkuteos: A Mercy, 2008).

”[V]ain sisäinen kuihtuminen tekee orjaksi ja avaa oven kaikelle villille” (Armolahja, 181).


Toni Morrisonin romaani on työläs opus enkä voi sanoa pitäneeni siitä. Mielenkiintoinen tarina ja taitava romaani teos toki on. Tarina sijoittuu 1600-luvun lopun Amerikkaan yhden maatilan elämänpiiriin ja siinä käsitellään orjuutta ja orjakauppaa useiden eri romaanihenkilöiden tietoisuudesta ja heidän vaihtelevista kohtaloistaan ja tarinoistaan käsin. Romaanihenkilöt – tyttöorjat ja isännät ja emännät, sepät ja muut – ovat rosoisia niin kuin Morrisonin henkilöhahmot yleensäkin, eivät ollenkaan siloisia ja kilttejä ja kunnollisia, vaan oman elämänsä muokkaamia hankalia persoonia, pahojakin ja arvaamattomia. Ja kaikki he ”puhuvat” omalla äänellään, eivätkä heidän tarinansa avaudu lukijalle helposti. Jotkut puhuvat naiivisti, jotkut tyhmästi, jotkut arvoituksellisesti, jotkut katkonaisesti. Joitakin ymmärtää – hetken.

Romaanin kokonaisuutta on hankala hahmottaa. Ensiksi kestää tosiaan jonkin aikaa tutustua henkilöiden ääneen ja sen erityispiirteisiin, päästä selville kuka puhuu ja missä kohtaa hän on tullut tarinaan ja mistä kohtaa sitä kertoo. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta on työläs. Ehkä vaikeinta on se kun tajuaa, että joutuu lukijana armahtamaan henkilöhahmon, yrittämään tosiaan ymmärtää tämän tekoja ja sanoja – ettei siis pane kirjaa syrjään ja hylkää häntä kesken tarinansa. Jonkinlaista sovitusta ja armoa tarjoaa ehkä kirjan loppu: toivoa äidin ja tyttären väliseen rakkauteen ja sovitukseen. Sitähän tässä tarvittaisiinkin.