Wednesday, November 21, 2007

ALAKOSKI: SIKALAT

Susanna Alakoski: Sikalat.
Suomentanut Katriina Savolainen.
Schildts, 2007.
(Svinalängorna, 2006)


Susanna Alakosken palkittu ja puhuttu ”Svinalängorna” on nyt suomennettu – eikä Katriina Savolainen ole tehnyt työtä syyttä suotta. Monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta koskevassa ruotsalaisessa nykykeskustelussa ja -kirjallisuudessa käsitellään paljon afrikkalaisista tai Lähi- ja Kauko-idän kulttuureista Ruotsiin muuttaneita ihmisiä – Marjaneh Bakhtiari kirjoittaa ”Mistään kotoisin” –upeassa romaanissaan (Otava, 2007) iranilaisten arvojen ja kielten Baabelista Ruotsissa; Arne Dahlin ”Maan alla” (Otava, 2007) -dekkarin lähtölaukauksen muodostaa afrikkalaissiirtolaisen ampuminen Ruotsissa; Åsa Larssonin dekkarissa ”Musta polku” (Otava, 2007) jäljet johtavat Kiirunasta Kongon ja Ugandan kaivosvaltauksille; Jonas Hassen Khemirin postmodernissa elämäkertaromaanissa "Montecore - uniikki tiikeri" (Johnny Kniga, 2007) ollaan puolestaan vuoroin Tunisiassa, vuoroin Ruotsissa hahmottelemassa kadonneen isän elämäkertaa – mutta jostain syystä on unohtanut, miten lähellä Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten elämä on ollut noita uusia ja eksoottisia siirtolaisuusidentiteettitarinoita: sama köyhyys ja kurjuus, sama juurettomuus, sama arvottomuuden tunne, sama toiseuden tunne, sama itsetuhon halu. Ja miten hitaasti ja epälineaarisesti me olemme käyneet eteenpäin tällä pohjoismaiseksi hyvinvoinniksi kutsutulla oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, keskinäisen ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden tiellä.

”Sikaloissa” seurataan yhden Etelä-Ruotsiin, Ystadiin, muuttaneen suomalaisperheen elämää lähiöissä: muuttoa, tavaroiden hankkimista, asettumista, perhe-elämää, vähitellen kasvavaa tyhjyyden ja juurettomuuden tuntua, juopottelua, räyhäämistä, oksentelua – jota omat ja vieraat lapset katsovat milloin sivusta seuraten, milloin taas keskeltä kaikkea. Asetelmat ovat siis tuttuja lähiöromaaneista, mutta uutta on koruton ja kaunistelematon tapa kuvata yksityiskohtaisesti ja lapsen näkökulmasta alkoholismia, joka pyyhkäisee tsunamin lailla pyörteeseensä kaiken: elämän, ihmiset ja tavarat. Romaani käy hyvin kulttuurihistorian oppikirjasta.

Leenan identiteettitarina on kerrottu retrospektiivina minämuodossa ja vapaana epäsuorana kerrontana niin, että taustalle jäävän aikuiskertojan äänen ja näkökulman rinnalla voidaan mahdollisimman vapaasti ammentaa myös naispuolisen minäkertojan aiemmista elämänvaiheista: ensin tyttölapsen ja sitten kasvavan nuoren tytön äänistä, heidän kokemuksistaan ja näkökulmastaan. Kerronnan hienous on näiden äänien ja näkökulmien välisessä yhteneväisyydessä ja etäisyydessä, kahdessa äänessä jotka vuoroin lähestyvät ja vuoroin loitontuvat toisiaan. Kyse on siis identiteettitarinasta, joka on kerrottu osin traagisesti, osin lempeän tai julman ironisesti ja osin myös huumorilla. Juuri tämä kerronnallisten äänensävyjen moniulotteisuus tekee ”Sikaloiden” tuttuakin tutummasta juoppotarinasta erityisen – ja se juuri tuo romaaniin uudenlaisen toivon momentin, jossa kaikkea entistä ei katkotakaan väkivaltaisesti irti.

Eikä ”Sikaloiden” tarina tietenkään jää Ruotsiin, vaan puhuttelee myös meitä 70-luvun betonilähiöissä eläneitä suomalaisia – vaikkei meidän lähiöissämme vielä usein tuohon aikaan elänyt kuin suomalaisia. Mutta olimmehan mekin tulleet kuka mistäkin ja muistutimme siis pakolaisia ja siirtolaisia ja maahanmuuttajia – alkeellisista oloista yhtäkkiä vesivessan ja kuuman veden ja ammeen ja muiden modernien ihmeiden ääreen tuotu. Ja osattiin sitä meilläkin kasvattaa lapsia: ryypätä ja hakata, nousta ja käydä, sortua ja ryypätä, nousta ylös ja sortua taas, sitten kuihtua, kuolla. Omien sotiemme lapsiuhrit – suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempamme – ne silloin painajaistensa kanssa riehuivat, asuivatpa he sitten Ruotsissa tai Suomessa.

Alakosken romaanissa identiteettitarina rakentuu episodeista perinteisen modernin romaaniin tyyliin. Myöskään kielellisiä pelejä ja kokeiluja ei romaanissa viljellä lukuun ottamatta paikoin käytettyä suomen ja ruotsin sekakieltä, jonka Katriina Savolainen tavoittaa hyvin:

”Sitten isä harjoitteli puhumaan ruotsia, hän sanoi että me asuttiin så pra nu. Suttio vem okk en halv kvatraat meeter. Vi har ree rum okk sök okk et stuurt haav allteles kulman takana. / See på utkiikken!” (s. 13)

Thursday, November 15, 2007

PIRANDELLO: SITRUUNOITA SISILIASTA

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta & muita novelleja.
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen
Like, 2007. (Novelleja vuosilta 1900–1935)


Novellikokoelma näyttää draamakirjailijan toiset kasvot. Äkkiseltään ne näyttävät vanhanaikaisemmilta, mutta kyse on käsiteltyjen aiheiden ja miljöön aiheuttamasta näköharhasta. Todellisuudessa Pirandellon novellit ovat yhtä ajattomia kuin Tsehovin kaikki novellit ja yhtä ajattomia kuin Maupassantin parhaimmat novellit.

Pirandellolla on pettämätön muodon ja tyylin taju – suomentajan väitteistä huolimatta (Ettei Pirandellolla muka ole tyyliä...? Mistä novellien yhtä aikaa lempeässä ja katkerankirpeässä pohjasävyssä sitten on kyse?) Novellit sijoittuvat 1900-luvun alkuvuosikymmenten Sisiliaan ja kuvaavat vanhaa maailmaa – maaseutua ja kaupunkia – ihmisineen, mutta niissä kuvatut tunnelmat ja vaikutelmat eivät ole muuttuneet miksikään.

Vaikuttavimmat novellit minusta ovat ”Totuus” – koska siinä samoin kuin ”Kolmannessa pojassa” tutkaillaan sanontaa, jonka mukaan ”jokaisella ihmisillä on omat syynsä”. Kerronnan dynamiikka on tietyn traagisen tapahtuman ja siitä muodostuvan käsityksen läpi kulkemista, ja suunta on ymmärtämistä kohti.

Vain yksi sitaatti – käyköön esimerkiksi Pirandellolle ominaisen tapahtumarikkaan kerronnan ja hyvin kulkevan dialogin väliin sijoitetuista filosofisista pysähdyskohdista – joissa lukija voi levätä rauhassa tai vaihtoehtoisesti joskus – kuten tässä – herätä äkkiä kuin syvästä unesta:

”Joka elää, ei näe itseään, vaan elää... Jos joku voi nähdä oman elämänsä ulkopuolelta, on se merkki ettei hän enää elä, vaan kituu, raahaa elämää perässään. Raahaa kuin kuollutta tavaraa. Sillä muoto on jo kuolemaa. / Vain hyvin harvat tietävät sen; suurin osa ihmisistä taistelee, riutuu luodakseen aseman, kuten sanotaan, saavuttaakseen muodon ja sen saavutettuaan luulee voittaneensa itselleen elämän, vaikka alkamassa onkin kuoleminen. Sitä he eivät tiedä koska eivät näe itseään, koska eivät onnistu enää irtautumaan tuosta kuolevasta muodosta jonka ovat saavuttaneet, eivätkä tunnista itseään kuolleiksi vaan luulevat olevansa elossa. Itsensä tunnistaa vain jos osaa nähdä muodon jonka itse tai joku toinen tai kohtalo, sattumat tai olosuhteet mihin itse kukin on syntynyt, ovat hänelle antaneet. Mutta jos voimme nähdä tämän muodon, se merkitsee ettei elämää enää ole, sillä se eletään näkemättä. Voimme siis nähdä ja tuntea itsessämme vain sen mikä meissä on kuollutta. Itsensä tunteminen merkitsee kuolemaa.” (s. 203, ”Kottikärryt”)

Sitaatti kannattaa syövyttää muistiin – ja hyvissä ajoin ennen kuin aloittaa omaelämäkertansa tai muistelmiensa laatimisen.

Tuesday, November 13, 2007

MOLINA: SEFARAD

Antonio Munoz Molina: Sefarad.
Suomentanut Tarja Härkönen.
Tammen Keltainen kirjasto, 2007.
Alkuteos: Sefarad, 2001.


Molinan romaanin motto on Kafkan ”Oikeusjutusta” – ja se kertoo paljon kirjasta: ollaan 1900-luvun Euroopassa, Euroopan kääntöpuolella ja sen varjoissa, symbolisessa ja konkreettisessa Sefaradissa, Espanjasta 1400-luvulla karkotettujen juutalaisten ja heidän jälkeensä tulleiden kohtalontovereiden legendaarisessa kotimaassa: kotiinpaluun toivossa. Kirjan 17 kertomusta kertovat modernin eurooppalaisen ihmisen kohtaloita ja elämäntarinoita, ja kaikkia niitä yhdistää pakolaisuuden, toiseuden ja marginaalisuuden teema, väkivaltainen jääminen historiallisen ja poliittisen kehityksen (!) hampaisiin ja rattaisiin. Osin kertomukset käsittelevät todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Primo Leviä ja Franz Kafkaa, Jevgenija Ginzburgia ja Milenaa. Osin taas kertomukset ovat fiktiivisistä henkilöistä ja sepitetyistä kohtaloista, henkilöistä ja tapahtumakuluista jotka olisivat siis voineet olla olemassa.

Molina näyttäisi ainakin äkkiseltään katsottuna kuuluvan niihin myöhäismodernin aikamme eurooppalaisiin kirjailijoihin, jotka osaavat kesyttää ja valjastaa käyttöönsä – tarinan kertomiseen – kaikki modernin kerronnan keinot: vapaan epäsuoran kerronnan, episodimaisuuden ja näkökulmatekniikan, psykokerronnan lainalaisuudet sekä postmodernit keinot: (itse)reflektiivisen kerronnan, intertekstuaaliset pelit, faktan ja fiktion väliset rajakokeilut. Yhtä kaikki tämä aikoinaan kokeellisten kerrontakeinojen valjastus tehdään tyylikkäästi ja upeasti ja tuoreesti ja synteettisesti: ehyen oloisesti. Molinan romaanissa sisäistekijöiden ja kertojien äänet eivät ole hiukkaakaan ironisia eikä kyynisiä, eivätkä he myöskään palaa sen kummemmin stagnaatioon ja konservatiivisuuteen kuin moralismiin tai julistukselliseen paatokseenkaan. Molinan kertoja ei saarnaa eikä julista, ei pysy paikallaan, vaan kerronta on dynaamista, koko ajan liikkeellä. Ehkäpä hänenkin kotipaikkansa on Milan Kunderan tavoin Cervantes, ja tragikomedia on hänen lajinsa ja tyylinsä. Kertomusten pohjasävy on joka tapauksessa lempeästi ja humoristisesti kerrottu ihmisen elämä: inhimillinen tragedia.

Molinan kertojilla on harvinainen taito nähdä yhtä aikaa asioita monesta näkökulmasta. Heillä on siis myötäelämisen ja myötätunnon kykyä, taitoa asettua vuoroin toisen, vuoroin toisen asemaan – mutta niin, että kertomisen ja sanomisen paikka ei liudennu pelkäksi tyhjäksi asemaksi, postmodernistien vaalimaksi kenen tahansa mitäänsanomattomaksi ironiseksi hälypuheeksi (tyyliin: ”tää on läpällä”) ja postmoderniksi tyhjyyden simulaatioksi, vaan sanojalla on oma vissi paikkansa, josta hän puhuu ja katsoo ja ennen kaikkea elää, ja tästä paikasta hän pyrkii ymmärtämään toista, ei kuitenkaan välttämättä aina kykene siihen.

Enkä ole nyt tätä kirjoittaessa itsekään varma, mitä olen sanomassa ja saanko tätä nyt tässä lukupäiväkirjan tilassa (jossa siis vaalin ensin mieleen tulevaa enkä juurikaan hio tekstiä) sanottua niin hyvin kuin haluaisin, mutta haluan silti panna tämän yhtä aikaa paikalla pysymiseen ja liikkumiseen (puutarha ja tie?) liittyvän tuntemuksen ja vaikutelman muistiin. Tuntuu, että se on merkityksellinen Molinan kannalta – ja samalla yleisemminkin. Jotakin tämänsuuntaista: Tässä – ensimmäisessä kertomuksessa nimeltä ”Suntio” – puhuu oman aikamme madridilainen pätkätyöläinen, joka kirjoittaa elämän ja elämäntapojen nopeasta muuttumisesta, niin nopeasta etteivät hänen omat lapsensa enää kykene kurkottamaan hänen elämäänsä:

”Millään mistä me pidämme ei tunnu olevan heille mitään merkitystä, ja joskus he pysähtyvät kesken kaiken ja tuijottavat meitä säälivästi tai välinpitämättömästi ja saavat meidät tuntemaan itsemme naurettaviksi, näkemään itsemme sellaisina kuin he näkevät meidät, ikäloppuina muumioina, joita heidän ei mielestään tarvitse kiittää mistään, jotka vain ärsyttävät ja ikävystyttävät heitä ja joista he irrottautuvat kuin yrittäisivät huitoa ympäriltään ajan pölyistä likaantuneita hämähäkinseittejä, meidän aikamme: menneisyyden” (s. 19–20).

Asiat todetaan, mutta ilman lakoniaa ja tyhjyyden tuntoa. Nostalgia on läsnä, mutta samalla kyky katsoa asioita ihmettelevän toisen näkökulmasta. Tällaisia kuiluja ja samalla yrityksiä kutoa kuilut ja halkeamat umpeen Molinan kirja on täynnään. Lapsia ei muistaakseni muissa kertomuksissa esiinny – ei ainakaan näitä lapsia – mutta menneisyyden ja nykyisyyden väliset halkeamat ovat kertomusten vakiopaikkoja.

”Kaikkein pysyvinkin katoaa, pahimmat ja parhaimmat asiat, kaikki tärkeä ja kauaskantoinen, arkinen ja yhdentekevä: vuodet jotka ihminen viettää töissä tylsässä toimistossa tai sinnittelee välinpitämättömänä ja vieraantuneena avioliitossaan ja muisto matkasta kaupunkiin, jossa hän on joskus asunut tai jonne on päättänyt palata ikimuistettavan matkansa jälkeen, ja rakkaus ja kärsimys, jopa jotkut suurimmat helvetit maan päällä pyyhkiytyvät jäljettömiin yhden tai kahden sukupolven jälkeen ja koittaa päivä, jolloin elossa ei ole ketään joka muistaisi ne.” (s. 129, ”Sinä tiesit sen”)

Paljon lukenut ja ennen kaikkea paljon ajatellut ja ymmärtänyt Molina kirjoittaa usein kertomisesta ja myös kirjallisuudesta, esimerkiksi luetuista ja vielä muistetuista kirjoista, saattaa kirjoittaa myös kirjansa sivulle listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjallisuuden kertomuksista, jotka ovat muka matkan varrella kerrottuja tarinoita. Mutta hänen pointtinsa ei ole oppineisuuden osoittaminen eikä sille irvaileminen (mikä tulee mieleen toisen espanjalaisen, Enrique Vila-Matasin, äskettäin lukemistani Bartleby-tarinoista – BasamBooks, 2007 – vaikka on niissäkin pointtinsa), vaan tarinan kertominen. Kirjallisuudentutkimuksissa ja kirjailijaelämäkerroissa valitettavan usein kehnosti kerrotut tarinat heräävät Molinan kertomuksissa henkiin: niissä onkin ytyä. Kirjailijalla olikin elämänsä, hänelle tapahtui kaikenlaista ja kirjoissaankin hänellä oli erinäisiä pyrkimyksiä.

Molinalla on taito sytyttää yksityiskohta, ruokkia tulta tuossa yksityiskohdassa ja puhaltaa sitä kautta henkeä ja kipinää tarinaan, jota vähitellen –kiireettömästi – ryhtyy kertomaan. ”Kööpenhamina” on tällainen tarina. Olisi väärin sanoa, että se on tarina, joka syttyy hitaasti. Oikeammalta tuntuu sanoa, että se on tarina, jonka sytyttäminen tuottaa iloa – ja samalla tarina, joka lopulta sytyttyään tuottaa lukijassa surun syvän huokauksen. Mutta tässä vaiheessa matkakertomuksista yleensä on jo päästy junaan ja junakertomuksiin ja asemalaitureille ja asemien nimiin, kuten Cerbèreen, jossa ”Ranskan santarmit vuonna 1939 nöyryyttivät Espanjan tasavallan sotilaita, solvasivat, tönivät ja potkivat heitä”, Port Bouhun, ”missä Walter Benjamin riisti hengen itseltään vuonna 1940; ”Gmünd, raja-asema Tsekkoslovakian ja Itävallan välillä, missä Franz Kafka ja Milena Jesenska joskus tapailivat toisiaan salaa [--] (s. 43). Ja seuraavaksi ollaankin Auschwitzissa ja Primo Levissa ja heidän kohtaloissaan. Rakastan Molinan tapaa liittää asioita yhteen.

Kyse ei ole pelkästään asioiden ja ihmisten kohtaloiden samankaltaisuudesta, vaan ehkä ennen kaikkea siitä, että Molina on myös niitä tämän ajan kirjailijoita, joita kiinnostaa tutkailla asioita yksilöllisyyskultin tuolle puolen. Hän tematisoi useaan otteeseen kertomuksissa sitä mikä meitä yhdistää: ihmisten yhteen liittymistä ja yhteen kuulumista. Emme ole autonomisia yksilöihmisiä Molinan kertomuksissa, vaan liitymme toisiimme monin tavoin.

”Et ole vain yksi ihminen eikä sinulla ole vain yhtä tarinaa, eivät kasvosi eikä työsi eivätkä menneen elämäsi muutkaan tekijät saati nykyinen elämäsi pysy muuttumattomina. Menneisyys muuttaa muotoaan ja peilit ovat arvaamattomia. Joka aamu heräät uskoen, että olet sama kuin edellisenä iltana ja että peilistä katsovat aivan samat kasvot, mutta joskus uniisi tulleet vanhojen intohimojen tai surujen siivut ovat saaneet sinut tolaltasi ja luovat aamuusi sameaa valoa, ja kasvot jotka tuntuvat samoilta muuttuvat yhtä mittaa ajan muovatessa niitä joka hetki niin kuin simpukankuori muuttuu hiekan ja meren ja hyökyjen hiertäessä sitä.” (s. 406, ”Olet”)


Tästä on muuten merkkinä sekin, että hän käyttää toisinaan ja useaan otteeseen kuitenkin me-muotoa – joka pitkään on ollut pannassa, kuten olen saanut henkilökohtaisesti tuta. Mutta Molinan me on ehkä kutsuvampi ja armollisempi, eikä se ole ennen kaikkea oppinut, vaan sellainen josta tulee mieleen sydämen sivistys.

Tämä on kirja joka vaatii uutta lukemista ja pitkää sulattelua. Siinä on ilman muuta klassikkoainesta – ellei se sitten katoa kokonaan ja jälkiä jättämättä oman aikamme meuhkamölyyn. Ei se ei saa kadota! Vertailukohtina tulee mieleen Orhan Pamukin ”Nimeni on punainen” ja miksei ihan tuoreista esimerkeistä Nancy Hustonin ”Syntymämerkki”. Kaikki nämä ainakin osoittavat, ettei romaanikirjallisuuden aika ole suinkaan ohi. Kaunokirjallisuuden arvon alkaa myös taas vähitellen ymmärtää. Tähän liittyi joku sivuntaittositaatti kirjallisuuden merkityksestä ja menneisyyden katsomisen tarpeesta – mutta mihin ihmeeseen se on kadonnut.





Valittuja sitaatteja:

”Montaigne kirjoittaa omahyväisestä miehestä, joka palaa matkalta oppimatta mitään: miten hän olisi voinutkaan mitään oppia, hän kysyy, jos hän vei itsensä kokonaan mukanaan?” (s. 37, ”Kööpenhamina”)

”Asiat tapahtuvat pikkuhiljaa, asteittain, ja aluksi ajattelet mielelläsi ettei se ole niin vakavaa, että normaalius on liian tukevaa tekoa mennäkseen rikki niin helposti, joten tuomiopäivän profeetat ärsyttävät sinua tavattomasti, ne jotka osoittavat sormella uhkakuvia ja vain kasvattavat niitä lausumalla ne ääneen, sillä ne ehkä katoaisivat, jos niitä ei olisi huomaavinaan. Odotat, et tee mitään. Kunhan on kärsivällinen eikä pidä melua itsestään ei liene mikään konsti odottaa että nuo ajat menevät ohi” (s. 67, ”Joka odottaa”).

”[J]a silloin sinusta alkaa tuntua, että kirous on sinun sisälläsi, että sinussa itsessäsi on jotain mikä tekee sinut erilaiseksi kuin muut, haavoittuvammaksi, huonommaksi, kelpaamattomaksi siihen normaalielämään, josta he nauttivat ja josta olet saanut hienoisia mutta sen verran kiistattomia vihjeitä, ettei sinulla ole epäilystäkään siitä että sinut on suljettu ulkopuolelle, vaikket tiedäkään syytä siihen, vaikka itsepintaisesti ajattelet että kyseessä täytyy olla virhe, väärinkäsitys joka selviää aikanaan” (s. 74, ”Joka odottaa”)

”Sinä näet silloin matkan päässä tietyssä pisteessä tarkalleen saman, minkä näit lapsena saapuessasi joka vuosi kesälomalle, saman minkä hän näki jo ennen kuin sinä olit syntynyt, kun hänen silmänsä alkoivat katsoa ulos maailmaan, sinun silmiesi näköiset silmät, sinun kasvoillesi hänen kuolemansa jälkeen talteen jääneet silmät, samaan tapaan kuin osa hänen geneettisestä koodistostaan on tallessa kehosi joka solussa. Vaikka unohtaisit hänet, tuo osa hänestä jatkaa olemassaoloaan.” (s. 101, ”Valdemún”)

”Nyt olin yksin. Nyt aloin itsestäni ja lopuin itseeni. Nyt olin vain ja ainoastaan itseni.” (s. 149, ”Sinä tiesit sen”).

”Ellei yksityiskohtia ole ja laiskottaa keksiä niitä, voi aina häpäistä toisen anastamalla hänen todellisesta tarinastaan juuri ne kaikkein kipeimmät siivut. Mikä sinä olet kertomaan elämästä, joka ei ole sinun?” (s. 163, ”Sinä tiesit sen”)

”En ajatellut koskaan tuon vaikenemiseni vastuuttomuutta, sitä katkeruutta ja valheiden määrää, jota pohjimmaisen itseni, salaisen haavemaailmani rajojen ulkopuolella kylvin vierelläni elävän ihmisen todelliseen elämään” (s. 213, ”Olympia”).

”[O]let tunne juurettomuudesta ja vieraudesta [--]” (s. 416, ”Olet”).

”Jos oikein yrittää, voi mainiosti olla tietämättä, voi sulkea silmänsä ja pitää ne visusti kiinni, mutta kun ne kerran avaa, niin sitä mitä ne ovat nähneet ei voi pyyhkiä enää pois, ei voi kelata taaksepäin ja teeskennellä, ettei sitä mitä on kuullut ja nähnyt ole olemassa” (s. 437, ”Narva”).

”Flaubertilta luin: Jokaisella ihmisellä on sisällään kuninkaallinen huone; minä olen sinetöinyt omani” (s. 461, ”Ja nimi oli”).

Monday, November 5, 2007

ROTH: JOKAMIES

Philip Roth: Jokamies.
Suomentanut Arto Schroderus.
WSOY, 2007.
(Alkuteos: Everyman, 2006.)


Tämä on kirja vanhenemisesta ja kuolemasta – asioista, jotka minuakin odottavat. Siitäköhän syystä se on myös ensimmäinen Roth, josta olen pitänyt. ”Jokamiehessä” Roth näet kirjoittaa elämästä hellästi, myötätuntoisesti, viisaasti, herkästi ja avoimesti – ja minua koskettavalla tavalla. Kyse on romaanista, Roth ei siis kirjoita itsestään, mutta romaanista joka herättää kysymyksen siitä, voiko ihminen ja etenkään vanha ihminen milloinkaan kirjoittaa kuolemasta täysin ulkokohtaisesti. Kirjan hienous – sen syvyys, intensiteetti, puhuttelevuus ja vaikuttavuus – tulee juuri tästä omakohtaisuuden ja ulkokohtaisuuden kysymyksestä ja siitä, että kuolema koskettaa tekijääkin: Philip Rothia – ja samalla se koskettaa lukijaa: minuakin. Kuoleman teema yhdistää meitä enemmän kuin Rothin aikaisempien miesromaanien aiheet.

”Jokamies” kertoo menestyneen newyorkilaisen mainosgraafikon elämäntarinan – retrospektiivisesti ja haudan takaa, sillä elämäntarinaa kehystää miehen hautajaiset ja niissä pidetyt puheet. Itse elämäntarina kerrotaan temaattisesti: kuolemanpelon teeman kannalta. Kuolemanpelon episodien kuvaamisen kautta syntyy lukijan mielessä myös ehyempi ja perinteisempi elämäntarina: lapsuus, poikaikä, keski-ikä ja vanhuus, kuolema. Miehen lapsuus juutalaisperheessä newyorkilaisen jalokivikauppiaan poikana, hänen kolme avioliittoaan jotka kaikki menivät pieleen, hänen tyttärensä tarina, ammattivuotensa, rakkauselämänsä, sairautensa, leikkauksensa ja kuoleman odotuksensa. Miehen elämäntarinan kertomista sävyttää pessimismi ja alakulo, epäonnistumisen ja hukkaan heitetyn elämän tuntu, toisaalta haluttomuus päästää irti elämästä ja toisaalta halu tunnustaa kuolemaksi kutsuttu tosiasia vihdoin myös omaa elämää säätäväksi voimaksi:

”Mutta nyt vaikutti siltä, että kuten ties kuinka monet muutkin vanhukset, hän oli kutistumaan päin ja joutuisi elämään päämäärättömät päivänsä loppuun vain sellaisen akuin oli – päämäärättömät päivät ja epävarmat yöt ja voimattomuuden jolla sai sietää fyysisen rapistumisen ja kuolettavan murheellisuuden ja odottamalla odottamisen joka toisi tyhjyyden. Tätä se nyt lopulta on, hän ajatteli, tätä sinä et voinut tietää.
Mies joka ui lahden poikki Nancyn äidin kanssa, oli saapunut sinne missä ei koskaan ollut kuvitellut olevansa. Oli tullut aika huolehtia olemattomuudesta. Oli tullut kaukainen tulevaisuus.” (s. 183)

Kokonaisuudessaan Rothin romaani on hallittua ja hienoa, suoraa ja korutonta ja vaikuttavaa myöhäismodernia kerrontaa, jossa reflektiivisimmätkin kohdat tuntuvat olevan läsnä tekijän – tai miksei yhtä hyvin myös sisäistekijän – autenttisina pohdintoina. Tarkastele seuraavaa lainausta. Vaikka tekstissä pohditaan omaelämäkerrallista kirjoittamista – ja aivan samaan tapaan kuten 1980–1990-lukujen kokeellisissa, faktalla ja fiktiolla leikittelevissä tekstissä – tässä Rothin tekstissä ei ole havaittavissa minkäänlaista ironian tai pelin tuntua. Päinvastoin: sävy on vakava, ja sävynsä puolesta teksti kehottaa tulemaan luetuksi kirjaimellisesti – tavalla, joka tuo mieleen perinteisen modernin omaelämäkerran sävyn:

”Jos hänen voitiin sanoa löytäneen itselleen elämänkatsomuksellisen lokeron, siinä se oli – hän oli törmännyt siihen varhain ja intuitiivisesti, ja vaikka se oli kuinka yksinkertainen, siinä se oli kokonaisuudessaan. Jos hän joskus kirjoittaisi omaelämäkerran, hän antaisi sille nimeksi ’Miespuolisen ruumiin elämä ja kuolema’. Mutta eläkkeelle jäätyään hän yritti ryhtyä taidemaalariksi, ei kirjailijaksi, niinpä hän antoi tuon nimen sarjalle abstrakteja maalauksiaan.” (s. 63)