tag:blogger.com,1999:blog-41645426576908897262024-02-02T05:49:23.841-08:00Päivi KosonenPäivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.comBlogger53125tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-17023950870106947472016-06-05T12:07:00.002-07:002016-06-05T12:10:06.381-07:00Siirryin Ajatusmatka -blogiinOlen lopettanut tämän blogin kirjoittamisen. Uusi blogini on <a href="http://ajatusmatka.blogspot.fi/">Ajatusmatka-blogi</a><br />
ja kotisivuni <a href="http://ajatusmatka.net">Ajatusmatka.net</a>.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_vHhIr5U2RnBVom38uPV1XT2ZJ-e7e3ekMB2z5I1sZo7VtHs_dKKKUlI4AkO17TOCg5cPvW2qUgj0HGSVwYAOHhCpwLCJDclMAq6GRmD9pKB62rToQrkXB4LtxXDz7Wg0Dch4vz9zdN0/s1600/logo_murr_mustateksti.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_vHhIr5U2RnBVom38uPV1XT2ZJ-e7e3ekMB2z5I1sZo7VtHs_dKKKUlI4AkO17TOCg5cPvW2qUgj0HGSVwYAOHhCpwLCJDclMAq6GRmD9pKB62rToQrkXB4LtxXDz7Wg0Dch4vz9zdN0/s320/logo_murr_mustateksti.jpg" /></a></div>Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-49986126114529958672015-05-27T03:11:00.000-07:002015-05-27T03:11:02.880-07:00MAZZARELLA JA MARY SHELLEYMazzarella, Merete<br />
<i>Sielun pimeä puoli. Mary Shelley ja Frankenstein.</i><br />
Suomentanut Raija Rintamäki.<br />
Tammi, 2014. (245 s.)<br />
(Teos on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta ”Själens nattsida. Om Mary Shelley och hennes Frankenstein”.)<br />
<br />
<br />
Teki mieleni vain vilkaista, miten Merete Mazzarella käsittelee Mary Shelleyn romaania <i>Frankenstein. Uusi prometheus</i>, tuttua teosta, kun itsekin olen siitä kirjoittanut. Pian kuitenkin upposin Mazzarellan huokoiseen tekstiverkkoon ja luin yhdeltä istumalta Sielun pimeää puolta puoliväliin. Silloin pysähdyin miettimään, mistä Mazzarella oikein kirjoittaa. Miksi Frankenstein? <br />
<br />
Juuri mikään toinen moderni myytti ei ole ollut niin hedelmällinen kuin juuri Frankenstein. Frankensteinia on tulkittu modernina versiona Prometheuksesta, titaanista joka varasti tulen jumalilta lahjoittaakseen sen ihmisille. Tähänhän romaanin alaotsikkokin, Uusi Prometheus, viittaa. Aikojen myötä kirjasta on tehty yhä uusia versioita, elokuvia, oheistuotteita, nettisivustoja. Myös kirjallisuudentutkijat ovat aina olleet innostuneet romaanista, luokitelleet teoksen milloin minkäkin lajikategorian alle, tulkinneet sitä goottifantasiana, science fictionina, jopa vaivoin verhottuna autofiktiona. Romaanin on ymmärretty kertovan yhtä hyvin yli-ihmisen, hullun tiedemiehen kuin naiskirjailijan ristiriitaisista tunnoista, jopa Mary Shelleyn masennuksen tunnoista, kuten feministitutkija <b>Ellen Moers</b> 1980-luvulla kirjaa luki, vasten Shelleyn lukuisista keskenmenoista ja vauvojen kuolemista kertovia päiväkirjaotteita. <br />
<br />
Mitä lisättävää Mazzarellalla voi ylipäätään olla tähän valtaisaan Frankenstein-kirjallisuuteen? Ja mitä se voisi ollakaan? Shelleyn kirjeet ja salaiset päiväkirjat on julkaistu aikapäiviä sitten. Kyse onkin yleistajuisesta tietokirjasta, jossa Mazzarella jäsentää olemassa olevaa elämäkerrallista materiaalia ja tutkimustietoa, liittää sitä ajankohtaisiin nykykeskusteluihin, yleistajuistaa tehtyä ja sanottua. Mazzarellalla on taito käännellä paljon tutkittua aihetta eri näkökulmista, esitellä se tuoreesti omalle lukijakunnalleen, luottaa pohjoismaisiin naislukijoihin, joille Frankenstein ja Mary Shelley eivät ehkä olekaan niin tuttuja.<br />
<br />
<br />
Frankenstein ja inhimillisyyden rajat<br />
<br />
Ihan alkajaisiksi Mazzarella pitää esimerkiksi tärkeänä muistuttaa lukijoilleen, että Shelleyn romaanissa Frankenstein ei ollut hirviö. Frankenstein on romaanissa nimeltään se keksijä ja tutkija, joka onnistuu pitkällisen ponnistelun tuloksena luomaan elävän olion, tosin niin ruman ja rujon, että kaikki hylkäävät hänet, jopa hänen luojansa Frankenstein. Vasta tämän jälkeen hänestä tulee hirviö. Miksi, Mazzarella kysyy, nuori fiksu nainen loi romaanissaan tällaisen hirviöasetelman. <br />
<br />
Teoksen alkusanoissa Mazzarella kertoo pohjanneensa kirjan Uppsalan yliopistossa lääketieteen opiskelijoille pitämiinsä luovan kirjoittamisen kursseihin, joissa hän on käyttänyt esimerkkinä Frankensteinia tarkoituksenaan johdattaa lääkäriopiskelijat tarkastelemaan ihmisyyden tai oikeastaan inhimillisyyden rajoja. Frankenstein on siten ajankohtainen ja kysymys mitä akuutein: Kuinka pitkälle lääkäri voi mennä palvellessaan elämää? Masennuspillereistä on syntynyt kohua, mutta varsinainen kauhukuva ja lääketieteellisen edistyksen varjopuoli on nimenomaan Frankenstein, tunteeton spesialisti, jolle mikään ei ole pyhää. <br />
<br />
Millaista tietoa saamme tavoitella? Mihin sikiödiagnostiikan kehitys voi johtaa. Mazzarella ei tietenkään lähde vastaamaan näihin kysymyksiin, sen sijaan Sielun pimeässä puolessa lähdetään luomaan tämäntapaisille kysymyksille arvopohjaa. Arvopohjaa lähdetään hakemaan historiasta: yhden aikakauden kulttuurihistoriasta, siihen syntyneen yhden elämänhistorian kautta ja kaikkien siihen liittyvien elämänhistorioiden verkosta, yhden kirjan synty- ja vastaanoton historiasta. Näin 1800-luvun alkupuoli alkaa elää omassa ajassamme, ja keskustelut ja eettiset kysymykset joita silloin pohdittiin tuntuvat tuoreilta ja vaikuttavilta tässä hetkessä. <br />
<br />
<br />
Kirjailijanaisen elämäntarina<br />
<br />
Eletään 1800-luvun taitetta, kun feministipioneeri <b>Mary Wollstonecraft</b> ja yhteiskuntafilosofi <b>William Godwin</b> saavat lapsen, tytön josta tuli Mary Shelley. Mary Wollstonecraft menehtyi lapsivuoteeseen eikä rationaalishenkisellä isällä ollut erityistä halua olla emotionaalisesti läsnä tyttärensä elämässä. Tyttö pakenikin 17-vuotiaana runoilija <b>Percy Shelleyn</b> matkaan. Lopulta he päätyivät Maryn sisarpuolen <b>Clairen</b> ja <b>Lordi Byronin </b>kanssa Genevejärven rannalle huvilalle, jossa päättivät ryhtyä kirjoittamaan kummitusjuttuja. Marykin otti haasteen vastaan ja lähti etsimään tarinaa, joka saisi lukijan tuntemaan värisyttävää kauhua, kuten hän kertoo romaaninsa esipuheessa. <br />
<br />
Mary Shelleyn tarina olisi liian yksinkertainen, jos kaikki olisi tässä. Tietenkin on paljon muuta: keskenmenoja, menetyksiä, kuolemantapauksia, joista kipein oli varmaan Maryn sisaren <b>Fannyn</b> itsemurha tai Shelleyn ensimmäisen puolison <b>Harrietin</b> itsemurha. Frankenstein valmistui samaan aikaan kun Mary Shelley valmistautui synnytykseen. Samoihin aikoihin Percy Shelley julkaisee teoksensa <i>Prometheus Unbound</i>, Vapautettu Prometheus – suurenmoisen runoelman yksilön suoranaisesta velvollisuudesta nousta arkipäivän yläpuolelle ja taistella ihanteidensa puolesta. <br />
<br />
Mary Shelleyn tarinasta päästään romaaniin ja sen monimutkaiseen juoneen, mikään yksilinjainen tarinahan romaani ei ole vaan koostuu erilaisista paloista ja katkelmista, joista lukijan on itse rakennettava tarina. <br />
<br />
Oman tulkintani kirjoitin aikanaan esseeksi ”Yksinäisyyden yöpuoli”. Esseessäni nostan esiin Hirviön inhimillisen kärsimyksen ja sen valtavan tuskan paatoksen jota hän ilmaisee omalla äänellään: <br />
<br />
Shelleyn keksintö on antaa Hirviölle persoonallinen ääni, joka mahdollistaa lukijan samastumisen. Modernin tunnustusretoriikan mukaisesti hän antaa Hirviön vapaasti omassa puheessaan luoda vaikutelmaa oman hirviömäisyytensä alati vaihtuvien tuntojen autenttisesta ilmaisemisesta. Ilman objektiivisen kertojan tarjoamaa tulkintaa lukija kallistuu vuoroin Frankensteinin, vuoroin inhimillisen Hirviön puoleen, tuntee myötätuntoa välillä Frankensteinia, välillä Hirviötä kohtaan, hylätäkseen taas seuraavassa hetkessä toisen tai toisen tunteettomana julmurina. Juuri tähän epävakauteen perustuu kirjassa vähitellen syntyvä kauhun tuntu: lukijassa syntyneeseen ahdistukseen, avuttomuuteen ja yksinäisyyteen näiden kahden yhteensopimattoman tarinan edessä. Mutta kauhu oli armottoman nuoren naiskirjailijan tahto: lukijan on itse kuljettava ahdistava matka ja kohdattava kauhu yksin, vailla kaikentietävän kertojan suomaa turvaa. (Kosonen 2004, 30–31.)<br />
<br />
Entä millaiseen johtopäätökseen Merete Mazzarella tulee kirjassaan? Hänen kantansa on se, että Mary Shelley, samoin kuin hänen sisarpuolensa Claire, joutui elämässään maksamaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kovan hinnan miesten, Percy Shelleyn ja Lordi Byronin, ihanteellisista elämänkokeiluista ja poliittisista reformipuheista. Suuria sanoja näiltä 1800-luvun romantikkorunoilijoilta kyllä riitti, mutta kovin vähän tukea elämän arkitodellisuudessa. Tämä tulkinta tulee ilmi jo alkuperäisen ruotsalaisen käsikirjoituksen alaotsikosta "Mary Shelley och hennes Frankenstein", mutta suomalainen pelkistetty otsikko kätkee tämän lukutavan mahdollisuuden. <br />
<br />
<br />
Lisälukemista: <br />
<br />
Kosonen, Päivi 2004: Yksinäisyyden yöpuoli. – Elämisen taidosta. Esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista. Tampere University Press. <br />
<br />
Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-948601755944491402014-10-08T01:08:00.000-07:002014-10-08T01:13:45.233-07:00Tutkimusmatkalla suistuvaan mieleen<br />
Satu Taskinen, <br />
<i>Katedraali</i>.<br />
Teos, 2014.<br />
<br />
Satu Taskisen <i>Katedraali</i> valittiin kuukauden kirjaksi lukupiiriimme, jonka osallistujat ovat lukeneita naisia ja mielenterveystyötä tekeviä ammattilaisia. Romaanin keski-ikäisen, romahduksen partaalla olevan päähenkilönaisen mielentilan seuraaminen ei kuitenkaan puhutellut osaa piirimme jäsenistä; joko kirja oli kaikessa hulluudessaan liian arkinen tai sitten se tulee liian lähelle. <br />
<br />
Itseeni Taskisen teos vetosi. Mutta en seurannutkaan päähenkilöä, Teaa, diagnoosin kannalta, vaan lähdin seuraamaan teoksen kieltä ja kerrontaa: keski-ikäisen naisen mielen liikkeiden kuvaamista. Pähkähulluahan teoksen minä-kerronta varmaan on, mutta taitavasti toteutettua, ja panee tosiaan pohtimaan sairaan ja terveen rajoja. <br />
<br />
Romaanin prologissa seurataan liikenneonnettomuutta. Lukija pääsee seuraamaan tapahtunutta onnettomuutta töllistelevien ihmisten näkökulmasta; jokainen katsoo asioita omalta kantiltaan, tekee omat johtopäätöksensä, jää paikalle tai jatkaa matkaansa. Minkäänlaista loppupäätelmää tai yhteenvetoa ei tehdä. Romaanin kertojan antaman alkuvinkin mukaan kyseessä on suistuminen, mitä hän luonnehtii vakavammaksi onnettomuudeksi kuin yhtäkkistä törmäämistä. <br />
<br />
Tuleekin tulkinneeksi <i>Katedraalin</i> kertovan vastaavasti keski-ikäisen naisen suistumisesta tai romahtamisesta, jota me lukijat seuraamme kukin omalta kannaltamme, omasta elämänhorisontistamme käsin. Kaikki tapahtuu vähitellen, mitään ei selitetä, ei ole mitään ylintä auktoritettia, perinteistä kaikkitietävää kertojaa, joka sanoisi miten asiat ovat. Nyt ovat vain päähenkilön mielentilat – epätoivo, ihmettely, suru, masennus – kun hän kertoo yhdestä päivästään ja sen tapahtumista. Kaikki on tulkittava, selitettävä itselleen miten parhaiten kykenee. <br />
<br />
Kertojan kuvaamat tunteet ovat raskaan puoleisia, mutta päivä ei olekaan mikä tahansa päivä, vaan on hänen nuoremman sisarensa, Kerstinin hautajaispäivä. Tätä tapahtumaa viettämään on saapunut Tean perhe tai se mitä siitä on jäljellä. Tea katselee ja ihmettelee hautajaistapahtumia omalta kannaltaan. Hänen havaintoihinsa sekoittuu muistoja, lapsuuden ja perheen muistoja, samoin kuin tulevaisuuteen liittyviä ennakointeja, kuvitelmia, luuloja, uskomuksia. <br />
<br />
Onko kertoja luotettava? Perinteisen kerronnan analyysin mukaan hullu tai sairas kertoja syö kertojan luotettavuutta ja uskottavuutta – niin kuin standardikertoja voisi olla vain rationaalinen ja vakaa, mahdollisimman tylsä ja ennalta arvattava. Tällainen kertoja Tea ei tosiaankaan ole. On selvää, että hänen havaintokykyään sekoittavat ja värittävät monet asiat, kuten lukija huomaa vähitellen tarinan myötä. Lapsuuden perhe on ollut kulissia, vanhempien parisuhde on ollut onneton, Tean omakaan perhe ei ole toiminut, mies on lähtenyt, tosin poika Mark on hyvä ja kelpo poika. Tealla ei ole tapahtunut mitään äkillistä romahdusta, vaan hän on vähitellen suistunut raiteiltaan: on alkanut hamstrata ja kerätä tavaraa, on tilaillut aina uusia sohvia joita ei ole sitten pystynyt maksamaan. Nyt hänellä on rahavaikeuksia, pelkoja, ahdistusta, syyllisyyttä. Ongelmia on kasaantunut. Hän vaikuttaa jopa psykoottiselta. <br />
<br />
Mutta minkä suhteen kertojan luotettavuutta arvioidaan? Mistä romaani ylipäätään kertoo? <br />
<br />
Kaiketi Teaa voidaan pitää luotettavana kertojana suistumisen ja romahtamisen partaalla olevan keski-ikäisen naisen suhteen. Mitä kaikkea ja kuinka paljon tarvitaan, ettei enää jaksa? Tean suistumisen syitä tehdään kuitenkin ymmärrettäväksi. Jonkinlaista toivoakin ja pilkettä hänessä myös on. <br />
<br />
Taskinen kuuluu kaiketi näihin uudenlaisiin suomalaisiin naiskirjailijoihin, joiden taipumusta kuvata vanhoja sota-aikoja ja vanhojen ihmisten mieliä ihmetellään nyt Keski-Euroopassa. Ja onhan se kummallista kun sitä ajattelee: miksi Taskisen kaltainen nuori lupaava ja lahjakas naiskirjailija kuvaa keski-ikäisen naisen mieltä, hänen latteuksiaan ja kliseitään, uskomuksiaan ja tunteitaan. Ellei sitten siitä yksinkertaisesta syystä, mistä kirjallisuutta monesti tehdään: tutkitaan asioita, yritetään ymmärtää. <br />
<br />
Entä mistä <i>Katedraali</i> sitten kertoo? Minusta se kertoo nykyajasta, ihmisten yksinäisyydestä, vaikeudesta ymmärtää toista ja samalla meidän samanlaisuudestamme, yhteisestä ihmisyydestämme. <br />
<br />
Keskustelimme lukupiirissä myös Taskisen tyylistä. Minusta hänen tyylissään näkyy itävaltalaisen kirjallisuuden absurdi ja inhorealistinen perinne, se joka ilmenee Thomas Bernhardin tai Elfriede Jelinekin tyylissä, mutta jonka W.G. Sebald onnistuu välttämään. Tällainen tyyli on riskaabelia; sillä on varmat tykkääjänsä ja vielä varmemmat inhoajansa. Itse kuulun tykkääjiin. Jään seuraamaan Taskisen tutkimusmatkaa. <br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-17721919027704746032013-08-22T01:43:00.002-07:002013-08-22T01:43:23.265-07:00MONTAIGNE - INHIMILLISEN ELÄMÄN MONIMUOTOISUUDEN TINKIMÄTÖN TUTKIJA<br />
<br />
Tämäkin on nyt vielä tällainen vanhempi klassikkojuttu, Kiiltomadossa muistaakseni julkaistu, mutta panen tähän tällaisena elävänä klassikkona:<br />
<br />
<br />
Michel de Montaigne<br />
<i>Esseitä. Osa II</i><br />
Suomentanut Renja Salminen.<br />
WSOY, 2008. <br />
Ranskankielinen alkuteos: <i>Essais II.</i> <br />
<br />
MONTAIGNE – INHIMILLISEN ELÄMÄN MONIMUOTOISUUDEN TINKIMÄTÖN TUTKIJA<br />
<br />
Michel de Montaignen (1533–1592) <i>Esseistä</i> (1580–1588) kirjoittamisen moderneihin konventioihin kuuluu aluksi todeta hankkeen vaikeus: Montaigne on itse sanonut Esseissään kaiken paljon paremmin ja vaikuttavammin. Ja vaikka Renja Salmisen vasta ilmestynyt hieno suomennos puhuu sekin toki kaikkein parhaiten itse omasta puolestaan, luon kuitenkin katsauksen teokseen, vallankin kun toiseen osaan liitetty kääntäjän esipuhe on niin lyhyt ja saattaa olla tarvetta luoda Montaignen teoksen toisellekin osalle jonkinlaista merkityspohjaa. Onhan suomennosten (I osa 2003, II osa 2008) välillä kulunut myös aikaa kokonaiset viisi vuotta, jona aikana meidän mieltämme ovat muokanneet lukuisat sotilaalliset konflkitit, ilmastonmuutoksesta aiheutunut alakulo ja aivan viime aikoina vielä pelko maailmantalouden romahtamisesta. Meillä on siis kaikki syyt tarttua Montaigneen. <br />
<br />
Esseiden ensimmäinen osa julkaistiin 2003. Olihan Montaignea käännetty jo 1920-luvulla Edwin Hagforsin ja uudestaan 1950-luvulla Marketta Enegrenin toimesta, mutta nyt Renja Salminen on suomentamassa WSOYlle Montaignen Esseitä kokonaisuudessaan ja vielä uusimpien kriittisten ja kommentoitujen laitosten pohjalta. <br />
<br />
Nyt julkaistussa toisessa osassa esseitä on hivenen vähemmän (37) kuin ensimmäisessä (57), mutta kirjat ovat silti saman paksuiset teosjärkäleet. Toisen osan keskelle on Montaigne halunnut näet liittää osin itsenäisestikin luettavan teoksen Apologia eli Raimond Sebondin puolustus, joka vie tekstikokonaisuudesta kolmanneksen. Sisällysluettelon perusteella ei toinen osa kuitenkaan näytä kovinkaan paljon poikkeavan ensimmäisestä. Otsikot viittaavat tässäkin osassa ihmisluontoon, moraalifilosofiin kysymyksiin, aikalaisten tapoihin ja tottumuksiin – niiden joukossa on mm. ”Tekojemme horjuvuudesta”, ”Omahyväisyydestä” ja ”Laiskottelua vastaan” – mutta kuten Montaignea lukenut hyvin tietää, kyse ei ole mistään Ciceron tyyppisistä hurskaan opettavaisista korulausekirjoitelmista, vaan Montaigne kirjoittaa itsenään, eloisasti, luontevasti ja vaikuttavasti, yhtä aikaa kiinnostavasti ja tutun oloisesti. Mistään nopeasti kokoon kyhätyistä kirjoitelmista ei siis ole kyse, siitä huolimatta, että tekijä itse luonnehtii esseitään ja omaa tyyliään vähättelevään sävyyn. <br />
<br />
Toisen osan kirjoitukset ovat jonkin verran omakohtaisempia ja niissä itsen tuntemuksen ja itsen kuvaamisen teemoja käsitellään määrällisesti enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Esimerkiksi ”Harjoituksesta” (II:6) on Montaignen toteuttama hieno päivitys delfisestä ja sokraattisesta itsen tuntemisen vaateesta, ja se toimii vähintäänkin yhtä hienona johdatuksena Montaignen minäprojektiin kuin ”Katumuksesta”-esseen (III:2) avausjakso, jota Erich Auerbach analysoi virtuoosimaisesti Mimesis-teoksessaan (1946; suom. 1996). <br />
<br />
<br />
Kuuluisa vetäytyminen<br />
<br />
Montaigne aloitti Essee-hankkeensa 1570-luvulla jätettyään tylsänpuoleisen hallintovirkamiehen tehtävänsä ja tehtyään 1571 tuon juhlallisen vetäytymisilmoituksen, joka on ilmeisesti edelleenkin luettavissa hänen linnansa tornin kirjastohuoneesta ja johon hän esseissään (esim. I:8) viittaa. Montaignen aikalaisille tuollainen ilmoitus ei merkinnyt mitään erityistä, kyseessä oli pelkkä konventio. Modernit ihmistutkijat ovat sen sijaan lukeneet ilmoituksen kirjaimellisesti ja rakentaneet modernin subjektin privatisoitumisen teoriansa pitkälti juuri Montaignen kaltaisten esimerkkien varaan. Viime aikaisessa tutkimuksessa onkin sitten ollut tärkeää muistuttaa, että Montaignen tapauksessa vetäytyminen oli sittenkin suhteellista ja että koko hänen julkinen uransa ja elämäntyönsä alkoi oikeastaan vasta vetäytymisen jälkeen. Mistään joutilaasta ja levollisesta eläköitymisestä ei siis ollut kyse, vaikka Montaigne sellaisen intention tulikin lausuneeksi.<br />
<br />
Nykynäkökulmasta vetäytyminen tulkitaan enemmänkin Montaignen selviytymisstrategiana ja matalan profiilin pitämisenä tilanteessa, jossa Ranskan sisällissota oli väkivaltaisimmillaan ja verisimmillään. Vetäytymällä Montaigne välttyi esimerkiksi tulemasta vedetyksi mukaan 300 hugenotin likvidoimispäätökseen Bordeaux’n parlamentissa 1572. Mutta toisin kuin monet sukulaisensa Montaigne ei silti lämmennyt reformistien aatteille, vaan pysyi lähempänä katolisia. Silti hän onnistui luovimaan taitavasti katolistien ja hugenottien välillä ja sai molemmilta puolilta tehtäviä ja toimeksiantoja, joita hän hoiteli koko 1580-luvun. Hän ei kuulunut katoliseen liigaan, ligueurs, muttei liittynyt myöskään maltilliseen politiques-ryhmään. Hän ei ollut selvästi antirojalisti eikä absoluuttisen monarkian kannattaja, ei sen kummemmin libertiinihenkinen kuin hurskausmielinenkään. Skeptikko, opportunisti, kvietisti, hämäristi – Montaignen kultaisen keskitien kohtuullisuuspolitiikkaa on aikojen kuluessa haukuttu monilla nimillä. <br />
<br />
<br />
Itsenäinen ajattelija<br />
<br />
Esseet kulkivat Montaignen mukana hänen elämänsä loppuun asti. Hänen tiedetään hioneen ja muokanneen esseitään lähestulkoon elämänsä loppuun asti. Juuri tästä syystä moderneissa editioissa on jätetty näkyviin luomisprosessin ajallinen kerroksellisuus. Ja tähän viittaavat suomennoksen A/B/C-merkinnät. Ajallinen kerroksellisuus tekee meidän aikammekin lukijalle näkyväksi Montaignen läpikäymän valtavan ajattelullisen murroksen: hänen itsenäistymisensä ajattelijana, hänen vähittäisen kasvamisensa vapautta ja monipuolista sivistyneisyyttä kannattavaksi toisinajattelijaksi, sellaiseksi johon Voltairen kaltaiset valistusajattelijat saattoivat 1700-luvun loppupuolella samastua ja johon myöhäismodernissa maailmassakin on vieläkin – tai taas – tarpeellista ja mahdollista samastua. <br />
<br />
Ensimmäinen kerrostuma on kunnianhimoisen humanistimiehen muistiinpanoja, referaatteja ja parafraaseja klassisesta kirjallisuudesta: Vergiliukselta, Lucretiukselta, Horatiukselta, Senecalta ja Plutarkhokselta. Myöhemmin Montaigne linkittää oman minänsä ja oman kokemuskulmansa antiikin ajattelijoilta ammentamiinsa aiheisiin, kuten esseissään ystävyydestä tai joutilaisuudesta. Kohta hän on valmis irtoamaan kokonaan kaavamaisesta ja konventionaalisesta totuuden ja tiedon etsinnästä, ja samalla hänen tyylinsä muuttuu eloisaksi ja omakohtaiseksi. Aiheet ja teemat ovat entiset – moraalifilosofiset kysymykset, aikalaisten arkiset ja eksentriset tavat ja tottumukset, itsen tuntemuksen tarpeellisuus – mutta kaikkea käsitellään Montaignen kokeman uuden tietoteoreettisen ja metodologisen valaistumisen prisman läpi: yhden ihmisen alati vaihtuvasta kokemushorisontista. <br />
<br />
Montaignen tutkimuskohteena on maailma ja inhimillisen elämän kokonaisuus, mutta päästäkseen käsiksi niitä koskevaan totuuteen, hänen on luotava uudenlainen metodinen pohja, josta käsin hän voi saavuttaa ei välttämättä varmaa, vaan enemmänkin systemaattista tietoa. Esseissään tai oikeastaan esseiden kirjoittamisellaan hän muuntaa itsensä tuoksi tietoteoreettiseksi pohjaksi, tukipisteeksi josta käsin arvioida maailmaa ja ympäröivää todellisuutta: Ranskan valtamekanismeja. Ihminen, hän itsekin, on häilyvä ja ristiriitainen, hänen omat kasvonsa ovat eilen yhdenlaiset ja tänään toiset, mutta kirjoitus ja esseet muodostavat sen perustan, josta käsin hän voi tarkastella asioita ja tietää niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista tietää – siis suhteessa itseensä ja omaan muuttumiseensa. <br />
<br />
Montaigne valitsi oman ajattelunsa muodoksi esseen, jota hän eri vaiheissa kutsuu eri nimillä ”rapsodiaksi”, ”groteskimaisiksi hirviöiksi” tai ”luonnomukaiseksi muotokuvaksi”. Esseet – asioiden ja ilmiöiden temaattinen käsittelytapa, palamaisuus ja tilkkutäkkimäisyys – oli hänen tapansa päästä käsiksi inhimillisen elämän monimuotoisuuteen. Palat itsessään voivat jäsentyä joko vielä pienemmiksi palapeleiksi tai hahmottua pieninä kertomuksina ja anekdootteina. Mutta kyse ei ole joko–tai -asetelmasta, vaan taitavasta sekä–että –lähestymisestä. Ilman Montaignea ei olisi ollut Rousseaun Tunnustuksia (Confessions, 1782–89) mutta ilman häntä ei olisi ollut myöskään Stendhalia – ainakaan sellaisena jollaisena me olemme hänet tulleet tuntemaan: modernin omaelämäkerran epäjatkuvan ja fragmentaarisen esitystavan luojana. <br />
<br />
1600-luvulla sivistyneet naiset – joille luonteva käytös ja sujuva esiintyminen olivat kaikki kaikessa – pohtivat, olisivatko he ottaneet Montaignen naapurikseen ja seuralaisekseen. Marie Madeleine de La Fayette ja Madame Sévigné olisivat ottaneet, mutta Blaise Pascalin oppeja seuraavat hurskaat moralistit (dévots) eivät olisi. Minä ottaisin. Minusta olisi kiinnostavaa tietää, millaista dialogia tuon sivistyneen ja suvaitsevaisen renessanssimiehen ja minun kaltaiseni työväenluokkaisen naispuolisen provinssitohtorin välille voisi syntyä. <br />
Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-26687949454715931902013-03-22T05:16:00.000-07:002013-03-22T05:21:54.686-07:00MONTAIGNEN ESSEET: VANHAA KOKEMUKSELLISTA TIETOA <br />
TÄMÄ ARVOSTELU ON JULKAISTU ALUNPERIN 24.8.2004 Agricola-arvosteluissa:<br />
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=761<br />
<br />
<br />
<br />
Michel de Montaigne: <i>Esseitä. Osa I</i>. <br />
Suomennos, esipuhe ja selitykset Renja Salminen. <br />
Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2003. (453 s.)<br />
<br />
<br />
Michel de Montaignen (1533–92) <i>Esseet</i> merkitsevät epäilemättä keskeistä omaa eurooppalaisena-olemisemme kulmakiveä, sillä jos tämä Ranskan renessanssin sokraattinen skeptikko Suomessa aina välillä unohdetaankin, niin kohta taas esseet pintautuvat ”edelleen tuoreina ja ajankohtaisina” ja ”taas meitä puhuttelevina” teksteinä. Ainakin suomalaista kulttuuriväkeä Montaignen ihanteet – epäily ja jatkuva kysely – ovat puhutelleet säännöllisin väliajoin. Edwin Hagforsin <i>Tutkielmien</i> ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1922, Marketta Enegrenin <i>Esseitä</i> vuonna 1955, mutta nyt vasta voimme Renja Salmisen suomennoksen ensimmäisen osan (2003) ilmestymisen myötä saada tuntumaa Montaignen esseiden kokonaisuuteen. <br />
<br />
Ilmestynyt ensimmäinen osa (Osa I) käsittää suomentajan esipuheen ja Montaignen kuuluisan alkupuheen – Niinpä, lukijani, olen itse kirjani sisältö, eikä sinun kannata tuhlata aikaasi niin turhanpäiväiseen ja arvottomaan aiheeseen. Hyvästi siis! – lisäksi kokonaista 57 esseetä (!), joista ainoastaan murto-osaan on aiemmin voinut suomen kielellä tutustua. Nyt on nähtävillä Montaignen esseet kokonaisuudessaan ja sen myötä aiheiden koko kirjo. Yksinäisyyden, ystävyyden ja pelon kaltaisten tunnettujen aiheiden lisäksi Montaigne näet kirjoitti sellaisistakin mielenkiintoisista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä kuin ”Tuleeko piiritetyn linnoituksen päällikön poistua linnoituksesta neuvottelemaan” (I:5) tai ”Linnoituksen puolustaminen vastoin järkisyitä on rangaistava teko” (I:15). Turha luulla, etteivät mainitut esseet olisi nykynäkökulmasta kiinnostavia; stooalainen, elämisen taiteiluun liittyvä kohtuullisen käytännöllisyyden ihanne läpäisee nekin. <br />
<br />
Tulkitsen uuden suomennoksen ja suuntautumisen Montaigneen kertovan myös omasta tämänhetkisestä halustamme luoda juuremme syvemmälle eurooppalaiseen kulttuuriin. Montaigne, joka esseissään käyttää lähteenään ja kommentoi kreikkalaisia ja roomalaisia ajattelijoita ja heidän lausahduksiaan, saa toimia siltanamme antiikin kulttuuriin. Voiko mukavampaa opasta ollakaan kuin Montaigne? Omalla, luontevan oloisella tavallaan hän tutustuttaa meidät Senecan ja Plutarkhoksen kaltaisten kirjoittajien ajatuksiin ja arvomaailmaan, käyttää systemaattisesti heidän ajatuksiaan tukipisteenään ja mittatikkunaan. <br />
<br />
Tässä suhteessa Montaigne ei ole moderni: tietyt ajattelijat, joku Seneca tai Plutarkhos, muodostavat lähtökohdan tai paikan, josta käsin Montaigne kirjoittaa ja johon hän oman ajattelunsa ja kirjoittamisensa muutokset suhteuttaa. Se tarkoittaa: pitkäaikaisen kirjoitusurakkansa myötä Montaigne muuttuu, hänen ajatuksensa ja esseensä voivat joskus olla hyvinkin ristiriitaisia, mutta me voimme Montaignen itsensä tavoin seurata tätä muutosta kirjoituksessa: synnynnäisen epäilijän jatkuvaa uudelleen ajattelemisen prosessia. <br />
<br />
<br />
Montaigne ranskalaisessa kirjallisuudessa<br />
<br />
Ranskassa Montaignen asema on tietenkin yleensä ollut kiistämättömän klassikon, mutta on niitäkin ajattelijoita ja aikoja, jotka eivät ole suhtautuneet häneen suotuisasti. Pascalin lisäksi yksi nihkeimmistä on ehkä ollut Jean-Jacques Rousseau, joka omien <i>Tunnustuksiensa</i> (<i>Confessions</i> 1782-89) yhdessä esipuheversiossa, nk. Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa (1764) nosti nimenomaan Montaignen ”mukavilpittömien” omaelämäkertojien keulakuvaksi, ihmiseksi joka väittäessään kertovansa totuuden haluaakin vain peittää sen. Kuka tietää, ekshibitionistinen romantikkotunnustaja spekuloi esipuheessaan, mikä vastenmielinen vika tai virhe Montaignen profiilista maalatun omakuvan piiloon jäävällä puolella on. <br />
<br />
Rousseaun närkästys on ymmärrettävä hänen omasta arvomaailmastaan ja jonkinlaisesta veresnahalla ja sydänverellä (<i>intus et in cute</i>) kirjoitetusta tunnustuksen ihanteestaan käsin, mutta Montaignen arvoa ei voi supistaa romantiikan tunnustuksellisuuteen ja sisäisyyteen, siitäkään huolimatta, että hänen esseittensä lähtökohtana ja aiheena on hän itse, kuten hän lukijalle kirjoittamassaan alkupuheessa toteaa. Hän on enemmän omakohtainen moraalifilosofi kuin omaelämäkertoja ja paljastuu tosiaan esseissään vain tietyiltä, ehkäpä sittenkin enemmän ihanteellisilta puoliltaan. Ja vaikka ranskalaiset nykytutkijatkin usein mielellään aloittavat kansallisen omaelämäkertalajin historiansa Montaignen <i>Esseistä</i>, voi kysyä, kuinka mielekästä on riistää hänen itse ”esseiksi” (essais) kutsumansa omakohtaiset tutkielmansa modernin omaelämäkertalajin piiriin. Montaigne on pikemminkin moderni väljemmässä omaelämäkerrallisuudessaan, jatkuvassa omakohtaisuuden ja kokemusperäisen tiedon korostamisessaan. <br />
<br />
Vaikka Montaignen arvomaailma on epäilemättä vapaamielisimmistä päästä – hänhän korostaa esseissään suhteellisuutta, moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta – ei hänkään voinut välttää oman aikansa patriarkaalisuutta. Esseitä lukiessaan ei naisnäkökulmasta voi olla hämmästelemättä, miten itsestään selvästi niiden maailman kansoittavat kuuluisat miehet, sotapäälliköt ja hallitsijat – luonnollisesti Plutarkhoksen kaltaisten esikuvien mukaisesti. Ja se ”takahuone” (tai Hagforsin ”peräkamari” tai Enegrenin ”takamaa”) joka meidän on otettava oman vapautemme ja oman itsetuntemisemme kulmakiveksi ja takeeksi (I:39, Yksinäisyydestä, s. 333) koskee enemmänkin miehiä ja poikalapsia; tyttölasten ja naisten ”omien huoneiden” aika ei ole Montaignen Euroopassa yleisesti kuviteltavissa. Mutta ehkä ne olivat Montaignen kuviteltavissa; hän ainakin testamenttasi esseensä adoptiotyttärelleen ja kirjalliselle tyttärelleen, Marie de Gournaylle, joka Pierre de Brachin avustamana julkaisi esseiden postuumin edition vuonna 1595. Uusin tutkimus on kuitenkin palannut alkuperäisenä ja Montaignen omakätisesti laatimana pidettyyn Bordeaux’n tekstiin (1588), jota Renja Salminenkin käyttää suomennoksensa pohjatekstinä.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-35615012906288060122013-02-19T01:17:00.000-08:002013-02-19T01:17:07.578-08:00ELIN, KIRJOITIN JA KUOLIN<br />
Hyvä blogini lukija. Sain viime yönä oivalluksen. Rupean kirjoittamaankin tähän blogiini (johon en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa) vanhoista kirjoista. Uusista kirjoitan toisiin blogeihin. Mutta tähän kirjoitan vanhoista ja hyvistä kirjoista, joita kannattaa vielä lukea. Aloitan julkaisemalla joitain vanhoja arvostelujani toisista verkkopalveluista. <br />
<br />
Ensimmäiseksi ajattelin julkaista Durasista. Teksti tuli mieleen, kun ajattelin käyttää Durasin kirjoitusprosessia esimerkkinä opiskelijoille siitä miten kokeellisinkin kirjailija ammentaa omasta elämäntarinastaan - ja luo silti uutta todellisuutta. <br />
<br />
No niin. <br />
<br />
Marguerite Duras: <br />
<i>Kirjoitan</i> (Alkuteos: <i>Écrire</i>, 1993). Kääntänyt Annika Idström. LIKE, 2005. 95 sivua.<br />
Tämä arvostelu on julkaistu alunperin 2.12.2005 Agricolan arvosteluissa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=944<br />
<br />
<br />
Kirjailijan henkisestä testamentista puhuminen virittää mieleen kuvan teoksesta, jossa kirjailija on vielä viimeisinä aikoinaan onnistunut tiivistämään yksiin kansiin työnsä ja ajattelunsa olennaisen sisällön. Se on kirjailijan kutsumuksen ja elämäntehtävän sinetti ja lopullinen lunastus - teksti, jossa kirjailijan ajatellaan opettavan. Tällainen teos on Marguerite Durasin <i>Écrire</i>, jonka Annika Idström on hiljattain suomentanut nimellä <i>Kirjoitan</i>. <br />
<br />
Marguerite Durasin henkinen testamentti on vuonna 1993 alunperin filminauhalle tallennettu kahden puheen kokonaisuus: ”Kirjoitan” (”Écrire”) ja ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema” (”La mort du jeune aviateur anglais”). Se on Benoît Jacquotille Durasin talossa saneltu testamentti, joka täyttää viimeisistä päivistä puhumisen ehdon sikälikin, että Duras oli filmiä kuvattaessa jo tekemässä kuolemaa ja tietoinen siitä. Hän oli herännyt henkiin ja kärsi kooman jälkeisistä oireista: hengitti vaivoin eikä kyennyt enää pitämään kynää kädessään, saati kirjoittamaan. Teksteissä kysymys kuolemasta on jatkuvasti läsnä. Tässä ovat faktat. Loppu on tulkintaa. <br />
<br />
Maailmansodat antoivat Marguerite Durasille työn ja elämäntehtävän. Hän syntyi ensimmäisen maailmansodan jalkoihin Ranskassa vuonna 1914 ja vietti lapsuutensa Indokiinassa, kunnes palasi opiskelemaan Pariisiin. Toinen maailmansota kirkasti hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa. Koko hänen taiteellisen työnsä (kirjallisuus, draama, elokuvataide) ja poliittisen toimintansa (vastarintaliike, Ranskan Kommunistinen Puolue, Algerian sodan vastainen manifesti, radikaalifeministinen liike) maaperää ovat Indokiinan lapsuuden, toisen maailmansodan ja Auschwitzin jälkeiset rauniot ja tuhka - ja niihin liittyvät yhtä aikaa historialliset ja universaalit kysymykset muistista, unohtamisesta ja katoamisesta. <br />
<br />
Durasin toimintakenttää ovat sekä ”mitä kirjoittaa” että ”miten kirjoittaa”, mutta hänen opetuksensa tiivistyy nimenomaan kysymykseen siitä, ”miten”. Ajattelen Durasin itsensä tiedostaneen asian suhteellisen varhain ja viimeistään silloin, kun hän <i>Moderato Cantabile</i> -romaanin (1958) myötä lähti tietoisesti ja selkeästi kirjallisen avantgarden tielle: kirjoittamaan teksteiksi (écrit, texte) kutsuttuja epämääräisen oloisia muistiinpanoja selväpiirteisten ja selvästi rajattujen historiallisten ja kaunokirjallisten teosten sijaan. Epäjatkuvassa avantgardessa tiivistyy hänen viisautensa ja hänen opetuksensa, ja siinä hän tulee ymmärretyksi ja väärin ymmärretyksi. <br />
<br />
Otetaan esimerkiksi suomennoksen ensimmäinen teksti, ”Kirjoitan”, jossa Marguerite Duras käsittelee omaa kirjoittamistaan: Mitä hän ajattelee kirjoittamisestaan ja kirjoittamistaan kirjoista? Miksi hän kirjoittaa? Missä tilassa hän kirjoittaa mieluiten ja milloin? Miten hän kirjoittaa? Jokaiselle joka on lukenut Durasin tekstejä on kiinnostavaa saada kurkistaa tekstien taakse kirjailijan elämään - Durasin tapauksessa tietenkin myös hänen yksinäisyyteensä ja herkeämättömään juomiseensa - ja jäädä pohtimaan hänen monimerkityksisiä sanomisiaan: ”Kirjoitan kirjoja joita en vielä tunne, joita en ole suunnitellut ja joita kukaan muukaan ei ole vielä suunnitellut” (15). <br />
<br />
Mutta yhtä olennaista kuin mitä - so. hänen käsittelemänsä aiheet ja teemat, yksityiskohdat ja kokonaiskuva - on ”miten”, so. tapa jolla Marguerite Duras kirjoittaa ja luo vaikutelman ajattelunsa muotoutumista tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä ja tässä kirjoituksessa. <br />
<br />
Näin nousee esiin Durasin kirjoittamisen filosofian suuruus: ajatus elämän ja merkityksen ja elämänmerkityksen ”ohikiitävyydestä” ja ”hauraudesta” ja ”pienimuotoisuudesta”, joihin Duras liittää vielä naisten maailmaan liitettyjä merkityssäikeitä, kuten ”arkisuuden” ja ”banaaliuden”. Tässä on Durasin opetus: omaa kirjoittamista koskeva teksti on kokonaisuutena täysin yksityisluontoista ja banaalia, muistiinpanomaista päiväkirjatekstiä, joka synnyttää vaikutelman jostakin ei valmiista tai suljetusta merkityksestä - jostakin sellaisesta joka ei siis (vielä?) ole kirjallisuutta: ei historiankirjoitusta eikä kaunokirjallisuutta. <br />
<br />
”En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa. Ja kun ei ole mitään senkin tietää, samalla tavalla kuin tajuaa että on olemassa, että ei ole vielä kuollut.” (39-40)<br />
<br />
Sitä mikä tässä ohikiitävyydessä on olennaista Marguerite Duras käsittelee puhuessaan pitkään ja täysin epäsovinnaisesti - naurettavuuden ja banaaliuden rajalla - kärpäsen kuolemasta (!). Vastaavanlainen tapaus on englantilainen nuorukainen ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolemassa”, mutta siinä kysymys Durasin merkityksestä tulee toisella tavalla esiin kuin kirjailijantyötä käsittelevässä tekstissä. Siinähän Duras kirjoittaa historiallisesta tapauksesta: on normandialainen kylä ja kylässä hauta ja haudassa nimi ja päivämäärä. Haudassa makaa nuori englantilainen lentäjä, W.J. Cliffe, jonka saksalaiset ampuivat alas. Kyläläiset irrottivat nuorukaisen teräsromuun ja oksiin juuttuneen ruumiin puusta ja hautasivat hänet. Kyläläisten tavoin Duras pysähtyy haudalle muistelemaan ja suremaan kuolleen nuorukaisen elämää. Nuorukaisesta tuli hänelle pyhä. <br />
<br />
Mutta mikä merkitys on unohdetulla haudalla normandialaisen hautausmaan yhdessä kolkassa? Ja mikä merkitys on tuosta haudasta ja tuosta nuorukaisesta kertomisella? Kysymykseen ei ole yhtä vastausta eikä haudalla yhtä merkitystä, vaan useita mahdollisia aina sen mukaan kenen ja mistä näkökulmasta sitä katsotaan. Duras kertoo katsoneensa hautaa ensimmäistä kertaa kuultuaan sitä ennen tarinoita englantilaisen lentäjän turhasta kuolemasta: lapsena, vain kaksikymmenvuotiaana. Ja tarinoita kyläläisten järjestämistä ruumiinvalvojaisista ja englantilaisesta opettajasta, joka käy nuorukaisen haudalla kahdeksan vuotta. Ja sitten - ei mitään. Lähes unohdus, kunnes Duras haluaa palata hänen tarinaansa: lausua hänestä sanoja. Mutta yhtä olennaista kuin tutkia englantilaisen hautaa on Durasin näkökulmasta tutkia omaa kiinnostustaan tuohon hautaan ja tuohon nuorukaiseen ja tuohon tarinaan. <br />
<br />
Marguerite Duras ei siis kirjoita historiaa, vaan jättää kysymyksen nuorukaisen historiallisesta merkityksestä auki. Se tarkoittaa, että hän kirjoittaa pikemminkin elämähistoriallisia muistiinpanoja ja yksityisluontoisella tavalla, joka mahdollistaa hänen esimerkiksi rinnastaa oman pikkuveljensä kuoleman Japanin sodassa englantilaisen lentäjän kuolemaan. Mutta hän ei myöskään kirjoita romaania, valmista ja suljettua teosta, jossa nuorukaisen merkitys olisi ennalta määrätty: jossa se olisi osa jotain käsikirjoitusta, narratiivia alkuineen ja keskikohtineen ja loppuineen. Durasin kirjoituksessa ei ole alkua eikä keskikohtaa, vaan hän kirjoittaa historian ja kirjallisuuden välimaastossa - tilassa jossa nuoren englantilaisen lentäjän kuoleman merkitystä ei vielä tiedetä: tarinana ja historiana se on vasta muotoutumassa. <br />
<br />
Tähän historiankirjoituksen ja (kauno)kirjallisuuden välitilaan sijoittuu Marguerite Durasin kirjoitus, écrit. Valmiimmillaankin se sijoittuu tähän samaan tilaan, jossa ihmisen on vielä mahdollista pelätä ja itkeä, vielä iloita ja vielä surra. Se on tila, jota ei ole ennalta suunniteltu ja siihen sisältyy kaikki inhimillisen elämisen riskit ja koko inhimillisen elämisen epätasaisuus. Tässä suhteessa - ehkä sittenkin enemmän tässä suhteessa kuin kohtuuttomuudessaan - Marguerite Duras saattoi kuulua sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin: elävien ja tuntevien kirjailijaihmisten lajiin:<br />
<br />
”Kirjoitan sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin puuttua kaikkeen ja että minun elämääni puututtaisiin, että olisin sodan kentällä, sodan hylkäämällä näyttämöllä ja että vapautuisin vähitellen sodan ajattelemisesta, jatkuvasta painajaisesta kaksikymmentävuotiaan lapsen kuolemasta, että olisin tuon lapsen kuolleessa ruumiissa, hänen joka kuoli niin kuin kuolivat ne normandialaisen metsän puutkin, menehtyivät samaan rajattomaan kuolemaan. / Tämä minun tunteeni ulottuu vielä itsen tuolle puolen, maailman ääriin. Tulevina vuosisatoina. Ja jonain päivänä, kaikkialla maailmassa ymmärretään jotain rakkaudesta. Hänestä. [---]” (93)<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-19800818148320111862012-06-19T01:57:00.002-07:002012-06-19T01:57:33.618-07:00RUOHONVIHREÄÄ SHIELDSIÄ<br />
<br />
Carol Shields: <i>Ruohonvihreää</i>. <br />
Suomentanut Hanna Tarkka. <br />
Otava, 2012.<br />
(Alk. <i>The Box Garden</i>, 1977.)<br />
<br />
Myönnän. Jouduin miettimään kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin Carol Shieldsin uusimman suomennoksen pariin. Nythän suomennetaan varhaista Shieldsiä - ennen <i>Kivipäiväkirjoja</i> kirjoitettua, ja joukkoon mahtuu ymmärrettävistä syistä kaikenlaista. <i>Ruohonvihreää</i> ei kuitenkaan tuottanut pettymystä, vaikkei se ylläkään Shieldsin kypsän kauden parhaimmiston tasolle. <br />
<br />
Taattua Shieldsiä kuitenkin. Romaanin päähenkilö on Shieldsin tuotannosta tuttu hyväntahtoinen keski-ikäinen naisrunoilija Charleen Forrest, joka on tukevasti kiinni arkipäivän tapahtumissa – elämässään teini-ikäisen pojan yksinhuoltajana, työssään luonnontieteellisen lehden toimituksessa, tuoreessa suhteessaan eronneen hammaslääkärin kanssa – ja kirjoittaa niistä runoissaan. Paitsi ettei kirjoita enää, koska kirjeenvaihto salaperäisen Isä Adamin kanssa tyydyttää nykyisin kokonaan hänen itseilmaisun tarpeensa. <br />
<br />
Romaani rakentuu sankarittaren sisäiseksi kehitysmatkaksi ja merkitsee tämän lopullista itsenäistymistä kylmäkiskoisesta äidistään, työnantajansa liiallisesta huolenpidosta ja lopulta myös ex-miehestään. <br />
<br />
Shieldsin naistietoisen quest-storyn taustaksi sopii hyvin tyttären matka Kanadan halki äitinsä häävalmisteluihin ja hääjuhlallisuuksiin. Äidin luona vietetty aika avautuu Shieldsin tutkielmaksi modernit äidit ja tyttäret -teemasta ja sisältää koko joukon kirjailijalle tyypillisiä tarkkanäköisiä havaintoja naisen elämästä. Itse jäin miettimään esimerkiksi naisia, joille hyväntahtoisuus ja miellyttäminen on harrastus. Tunnen lukuisia. Onkohan itsessänikin pinnistettyä kiltteyttä? <br />
<br />Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-83223241119228868612012-04-23T01:04:00.001-07:002012-04-23T01:11:57.700-07:00MURAKAMI: NORWEGIAN WOODHaruki Murakami: <i>Norwegian Wood</i>. <br />
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.<br />
Tammi, 2012. <br />
(Alkuteos: <i>Noruwei no mori</i>, 1987) <br />
<br />
Tutustuin Murakamiin <i>Kafka rannalla</i> -romaanin myötä. Ajattelin, että siinä on uuden aikakauden kirjailija, joka sekoittaa itäistä ja läntistä kulttuuriperintöä kiehtovalla tavalla – joka panee pohtimaan globalisaatiota ja maailmankulttuuria, siis jotakin sellaista yhteistä joka ohittaa yksilölliset kokemuserot ja kansalliset rajat.<br />
<br />
Pari vuotta sitten otin lukukokemukseni puheeksi japanilaisen kirjallisuuden professorin kanssa yhdessä seminaarissa Etelä-Turkissa, Adanassa. Kuullessaan sanan Murakami professorismies meni hetkeksi suunniltaan ja alkoi luennoida kiivaasti Murakamin vahingollisesta vaikutuksesta länsimaissa, erityisesti Pohjois-Euroopassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Murakami on hänen mukaansa populisti, joka vääristää japanilaisen kulttuurin sekoittaessaan kreikkalais-roomalaista mytologiaa japanilaiseen kultturiperintöön. Minua hän piti tyypillisenä pohjoismaisena tutkijamoukkana, jolla ei koskaan tule riittämään ymmärrystä autenttiselle japanilaiselle kulttuurille – mitä se sitten lienee. <br />
<br />
<i>Norwegian Wood</i> -romaaniakin luin vääristyneestä näkökulmastani yleisesti puhuttelevana romaanina modernista elämisestä maailmassa, jossa ongelmat ovat yhteisiä ja yleisiä ja tavallaan tuttuja, mutta jotka jokainen joutuu kuitenkin aina ratkaisemaan omalla tavallaan. Romaanin päähenkilö Toru Watanabe muistelee tarinan mittaan nuoruuttaan 1960-luvun Japanissa, opiskelijaelämäänsä ja vaikeuttaan valita kahden naisen välillä. Toru on itse kiinnostava yhdistelmä huumoria, vakavahenkistä eettisyyttä, syvää vastuullisuutta sekä modernia cooliutta ja välinpitämättömyyttä. Aika on Japanissakin opiskelijavallankumousten, vanhojen arvojen ja auktoriteettien kyseenalaistamisen, seksuaalisuuden vapautumisen ja uuden musiikin. <br />
<br />
Kuten romaanin nimi kertoo, Beatlesillä on romaanissa erityinen merkitys. Päähenkilölle Beatlesien kappale ”Norwegian Wood” merkitsee ensirakkauden muistoa, mutta teoksen kokonaisuudessa Beatles osoittaa laajemminkin moderniin kulttuurien ja arvojen sekoittumiseen, joka Japanissakin alkaa 1960-luvulla. Harukamin kirjaa voi siten pitää myös yhden sukupolven toiveista ja peloista kertovana kirjana. Beatlesien lisäksi päähenkilö harrastaa amerikkalaista kirjallisuutta ja rakastaa erityisesti Fitzgeraldin <i>Kultahattua</i> (<i>The Great Gatsby</i>, 1925), jossa moderni ylellinen amerikkalainen elämäntapa asetetaan suorastaan sosiologisen analyysin kohteeksi. <br />
<br />
Toki 1960-luvulla on myös japanilaiset erityispiirteensä. Murakamin romaani kertoo nuorten itsemurhista. Monen romaanihenkilön elämää masentaa myös oman sisaruksen tai jonkun lähisukulaisen menneisyydessä tekemä itsemurha. Teos antaa ymmärtää, että 1960-luvulla itsemurha on ymmärrettävä yritys ratkaista vanhan ja uuden maailman välinen arvoristiriita, mutta siitä maksettava hinta on korkea – kun romaanin minäkertoja vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua joutuu pelonsekaisen huimauksen valtaan kuullessaan lentokoneessa Beatlesien melodian ”Norwegian Wood”. <br />
<br />
Murakamin romaanit ovat kuitenkin lopulta huokoisia ja myönteisiä. Niissä on paljon dialogia sekä huumorin ja lempeän itseironian sävyttämää minäkertojan itsereflektiota. Niissä vastoinkäymisetkin ja vaikeat elämänvaiheet luovat lopulta ajatusta toivosta ja tulevaisuudesta.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-85854759618729432792012-03-27T03:27:00.001-07:002012-03-27T03:31:42.214-07:00BERNHARD: SYYThomas Bernhard<br /><span style="font-style:italic;">Syy</span>. <br />Suomentanut Olli Sarrivaara.<br />Lurra Editions, 2011.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Die Ursache</span>, 1975.)<br /><br /><span style="font-style:italic;">Syytä</span> pidetään Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen teossarjan alkuna ja sellaisena sen voi hyvin lukea, itävaltalaisen kirjailijan kirjoittamana kuvauksena omista kouluvuosistaan Salzburgissa. Modernille omaelämäkerralliselle kerronnalle tyypillisesti Bernhard keskittyy kokemukselliseen totuuteen, siihen miltä Salzburg ja kouluvuodet tuntuivat: ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta – ja aina siihen mittaan, että koulupoika mietti tämän tästä itsemurhaa hylätyssä komerossa viululäksyjä harjoitellessaan. <br /><br />Bernhard ei kuvaa uskollisesti ja kronologisesti kouluvuosiensa elämäntarinaa, vaan menee suoraan persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä juurille tai sen alkusyyhyn. Hän keskittää tarinansa kahteen jaksoon ja elämänvaiheeseen, joista ensimmäinen keskittyy sodan loppuvuosiin 1943–44, jolloin Thomasin internaattia johti luonnollisesti kansallissosialistinen johtaja, Grüngranz, ja toinen keskittyy sodan jälkeiseen internaattiin, jossa kansallissosialistisesta komennosta on siirrytty katoliseen johtoon ja järjestykseen, joka jos mahdollista on kaksinaismoraalissaan vieläkin valheellisempi ja petollisempi kuin natsikuri. <br /><br />Bernhard onnistuu luomaan kuvan näiden kahden näennäisen erilaisen aikakauden (ennen sotaa-sodan jälkeen) ja järjestelmän (kansallissosialistinen-katolinen) perimmäisestä samankaltaisuudesta. Rekvisiitat vaihtuvat, Hitlerin kuva vaihtuu Ristin Jeesukseen, mutta internaatissa vallitsee sama autoritaarinen kuri, sama alistamisen ja nöyryyttämisen järjestelmä, joka tukahduttaa kaiken yksilöllisen luovuuden ja inhimillisyyden. Bernhard tiivistää tyylilleen uskollisesti muutamaan laatukuvaan internaatin elämäntavan: heräämisen, peseytymisen, opiskelun ja sodan lopussa yhä tiheämmäksi käyvän pakenemisen pommisuojaan. <br /><br />Bernhardin omaelämäkerrallisuuden juttu on myös tyylissä – hänen tavassaan luoda omaa elämäntarinaansa varten yksilöllinen ja oma kielensä – niin kuin modernin omaelämäkerran vaatimuksena on Rousseausta saakka ollut. Tästä oman tyylin ja oman äänen vinkkelistä <span style="font-style:italic;">Syy</span> (ja sen jatko-osat) eivät kuitenkaan poikkea paljon Bernhardin muusta tuotannosta, vaan tuntuvat pikemminkin asettuvan sen osaksi. Tästä näkökulmasta myös <span style="font-style:italic;">Syy</span> on omaelämäkerrallinen romaani – eikä se oikeastaan poikkea kovinkaan paljon <span style="font-style:italic;">Hakkuusta</span> tai <span style="font-style:italic;">Haaskiosta</span> tai <span style="font-style:italic;">Betonista</span>, joissa myös on paljon kirjailijan omaan elämään liittyvää tapahtumaa ja merkitystä. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Syyhyn</span> liittyy siis arvoitus joka panee lukijan pohtimaan omaelämäkerrallisuuden merkitystä. Kirjoittaako Bernhard omasta elämästään ja omista kokemuksistaan omalla äänellään, vai onko hän kirjoittamalla etsimässä omaa ääntään ja tarinaansa? Vai onko hän myöhäismodernin kirjailijan tapaan leikittelemässä faktalla ja fiktiolla ja sitä kautta koko omaelämäkerrallisuuden ja tunnustuksellisuuden merkityksellä, uskollamme tässä ja nyt puhuvan äänen läsnäoloon ja autenttisuuteen ja vilpittömyyteen? Jatkaako Bernhard Goethen omaelämäkerrallista kehitysprojektia vai kirjoittaako hän piruuttaan sen kääntöpuolelle tai nurjalle puolelle keskittymällä hyveellisyyden ja kehityksen sijasta sisäisyyden tunkiopuolelle, ihmisen ja inhimillisen kulttuurin paheellisuuteen ja rumuuteen ja kehittymättömyyteen, jopa tuhoon ja turmioon ja sodan jättämiin jälkiin ja raunioihin. <br /><br />Onko kyse jonkinlaisesta naturalistisesta omaelämäkerrasta – sisäisyyden tunkiokulttuurista – ja olisiko tämä tulkittava kritisoinniksi, paljastukseksi vai missä mielessä? Huumoriakin vaikka melkoisen mustaa Bernhardilla on yllin kyllin. Jonkinlaiseen leikittelevän ironis-dekonstruktiiviseen omaelämäkerrallisuuteen käsitykseen tuntuisi liittyvän ainakin Salzburgin kaupungin kuvaus, jolla <span style="font-style:italic;">Syy </span>alkaa. Bernhardhan kuvaa Salzburgin (vähän samaan tapaan kuin <span style="font-style:italic;">Hakkuussa</span> Wienin ja jossain muussa romaanissa Sveitsin) suorastaan helvetilliseksi kaupungiksi, jonka kauneus, luonto ja arkkitehtuuri yhdessä, ja sen vaaliminen tuottaa kaiken elävän ja inhimillisen systemaattista nujertamista: <br /><br />Tuon paikan ja maiseman kauneus, josta koko maailma puhuu, ja tekee sitä vieläpä lakkaamatta ja aina ainoastaan täysin ajattelemattomalla tavalla ja itse asiassa luvattomaan sävyyn, on juuri tuon tappavan maaperän tappava elementti, tuohon kaupunkiin ja maisemaan syntymän tai jonkin muun radikaalin heistä itsestään riippumattoman seikan vuoksi sidoksissa olevat ja luonnonvoimien kahlehtimat ihmiset tukahtuvat jatkuvasti tuohon maailmankuuluun kauneuteen. Tuollainen maailmankuulu kauneus yhdistettynä tuollaiseen ihmisvihamieliseen ilmastoon on tappavaa. (<span style="font-style:italic;">Syy</span>, 51.) <br /><br />Ainoastaan hetkittäin – kun jostain tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki hengittää elävänä kaupunkiruumiina. Salzburgin pommitusten jälkeen pakolaiset, jotka vyöryvät raunioituneeseen ja rumaan kaupunkiin paljastavat kaupungista yllättäen inhimillisiä piirteitä (S, 59). Ehkä Bernhard itsekin on tuollainen eloon jäänyt poikkeus? Tai ehkä hän tarvitsee kirjoittamista vaaliakseen omaa eloonjäämistään ja selviämistään Salzburgista ja tukahduttavasta kasvatuksestaan? Tällaista ”kirjoitan- ainakin-olen-olemassa”-tulkintaa saattaisivat tukea tekstin Montaigne-viittaukset.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-60772343888328586592012-03-12T01:22:00.001-07:002012-03-12T01:25:07.770-07:00HOUELLEBECQ: MAASTO JA KARTTAMichel Houellebecq: <span style="font-style:italic;">Maasto ja kartta</span>. Sarja: Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs. Wsoy, 2011. (<span style="font-style:italic;">La carte et le territoire</span>, 2010.)<br /><br />Michel Houellebecqin <span style="font-style:italic;">Maasto ja kartta</span> oli positiivinen yllätys. Houellebecq ei olekaan jumiutunut kyltymättömien seksimaanikkojen kuvaamiseen ja kapitalismin apokalypsiin, vaan on tarttunut länsimaisen todellisuuden kuvaamiseen vähän toisesta kulmasta: taiteen tekijän näkökulmasta. <br /><br />Romaanin päähenkilö on Jed Martin, vähän niin kuin oman aikansa Balzac, monipuolinen taiteilija, joka elää omassa ajassaan ja kuvaa todellisuutta, erityisesti taide- ja rahamaailmaa. Parhaillaan Jed Martin valmistelee muotokuvasarjaa eri alojen ammattilaisista: laatukuvia nyky-yhteiskunnan merkkimiesten elämästä ja teoista, kuten kuva Bill Gatesista ja Steve Jobsista keskustelemassa tietotekniikan tulevaisuudesta (”Palo Alton keskustelu”), sekä muotokuvia katoamassa olevien ammattien harjoittajista. Yksi tällainen katoavan ammattikunnan edustaja on kuvattu teokseen nimeltään ”Michel Houellebecq, kirjailija”, jonka Jed Martin lahjoittaa kirjailijalle itselleen. Jed Martinin ja Michel Houellebecqin henkilöhahmojen kautta Houellebecq kuvaa länsimaisen miestaiteilijan elämää: mainetta ja maineen ohimenevyyttä, yksinäisyyttä ja yritystä löytää henkinen tasapaino kaiken mediakohinan ja pöhinän keskellä. <br /><br />Ilman muuta Houellebecq on merkittävä länsimaisen nyky-yhteiskunnan kuvaaja. Hänellä on kyky nähdä asioita ja esittää havaintonsa kiinnostavalla tavalla ja punoa niistä tarina. Pisteliäisyyden ja kyynisyyden pahimman kärjen taittuminen on tehnyt Houellebecqin taiteelle pelkästään hyvää, eikä häntä munattomaksi voi nytkään kutsua. Päin vastoin, teos on kaikkineen kovin testosteroninen. Naiset ovat tässäkin Houellebecqin romaanissa lähinnä statistin rooleissa. Ja kun tarinassa pyöritellään koko joukko länsimaisia taiteilijoita ja kirjailijoita nimineen ja teoksineen, ei voi olla panematta merkille, että naisten nimiä ja luomuksia ei siellä mainita. Naisia ei vain noteerata. Miehen kuvaamiseen on sen sijaan tullut uusia pehmeämpiä sävyjä.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-4016186691258265112011-09-06T22:42:00.000-07:002011-09-06T22:49:19.249-07:00TIRKKONEN: HIMOITSE, LEIKI, RAKASTARAATAJANAINEN HELLITTÄÄ HETKEKSI<br /><br />Suvi Tirkkonen<br /><span style="font-style:italic;">Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina</span>. <br />Gummerus, 2011. <br /><br /><br />Joskus elokuussa luin <span style="font-style:italic;">Helsingin Sanomista</span> jutun kuopiolaisesta historianopettajasta, Suvi Tirkkosesta, joka oli pelastanut pystyyn kuolleen avioliittonsa ja masentuneet lapsensa hellittämällä ja hymyilemällä. Jutun lopussa kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Kun sitten näin kirjan mainoksen, päätin katsoa, miltä näyttää tällainen 2000-luvun itseapukirja. <br /><br />Kirja onkin hyvin kirjoitettu käyttökirja. Se sisältää monia koskettavia tarinoita. Nimensä mukaisesti se on yhden avioliiton pelastustarina. Tirkkonen lähtee omasta kokemuksestaan, oman avioliittonsa pattitilanteesta ja sen taustoista, siirtyy sitten uudenlaisen elämänmallin etsintään ja etenee lopulta onnellisen liiton ja tasapainoisten lasten kuvaukseen. Kaikki on kirjoitettu uskottavasti. <br /><br />Ehkä kirja on Gummeruksella editoitu vähän liiankin siistiksi ja täydelliseksi pelastusmatkan kuvaukseksi. Siihen ei nimittäin ole jätetty ainuttakaan todelliseen matkaan liittyvää sisäisen epäilyn hetkeä, pienintäkään epävarmuuden tunnetta. Siinä mielessä se ei täytä tavallisen ihmisen kirjoittaman itseapukirjan tunnusmerkkejä. <br /><br />Hienointa ja koskettavinta kirjassa on kuitenkin naisen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta, arvoistamme ja ihanteistamme. Tirkkonen on samanikäinen kuin itse olen. Hän on opettanut historiaa koulussa, itse olen opettanut kirjallisuutta yliopistossa. Ja vaikka olen asunut eri puolella Suomea kuin hän, olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme samanlaisessa 60–70-lukujen Suomessa. Meidät on Tirkkosen kanssa kasvatettu suorittajiksi, yhtä aikaa tehokkaiksi uranaisiksi ja käteviksi emänniksi, jotka tekevät ja suorittavat, raatavat ja uhrautuvat, eivätkä koskaan ehdi kysyä miksi ja ketä varten. Nyt keski-iässä kysymys alkaa huutaa polttavana: ketä varten tässä on raadettu? Nyt on alettava elää enemmän itselle. Mutta kenelle itselle – huhuu, onko siellä vielä joku paikalla? <br /><br />Kirjassa on myönteistä huumorin ja naurun, ilon ja flirtin kuvaus. Samoin siinä on paljon arvokasta tyttöjen kasvattamiseen liittyvää pohdintaa. Miksi kulttuurimme ei vieläkään kasvata tyttöjä itsetuntemukseen, Tirkkonen kysyy. Miksi tytöistämme kasvatetaan täydellisiä ja järkeviä suorittajia, vakavia puurtajia, joita ei enää teini-iässä naurata?Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-20045090785656886702011-05-19T07:25:00.000-07:002011-05-19T07:28:16.761-07:00UUTTA SARAH WATERSIA SUOMEKSIItse ihastuin Sarah Watersiin samalla tavalla kuin aikoinaan Margaret Atwoodiin. Molempien romaanien keskellä on naistekijä, maailman ihmeellisin naiskirjailija, johon olen koskaan tutustunut: älykäs, sielukas, sensuelli. <br /><br />Watersin romaaneihin liittyy nykyproosaan yleisemminkin liittyvä tutkimuksellinen ja reflektiivinen asenne. Hänen kirjansa ovat kuin romaanimuodossa tehtyjä tutkimuksia tai teatteriesityksiä. Luomansa maailmat kirjailija lavastaa yhtä aikaa huolellisesti ja viitteellisesti. Niihin hän sijoittaa henkilöhahmonsa, joiden asusteisiin ja pukemiseen hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa. Sitten hän lähettää hahmot matkaan. Jossain vaiheessa ne alkavat elää. <br /><br />Romaaneiden jännite muodostuu päähenkilöparin - joka on usein naisrakastavaisten pari - vapautumisesta tuosta varta vasten rakennetusta suljetusta teatterista ja toisensa löytämisestä omana sielunkumppaninaan, sielun nimen etsimisestä ja löytämisestä. Niiden jännitys on siinä, ettei vapautuminen ja sielun nimen tiedostaminen automaattisesti merkitse onnellista loppuratkaisua. <br /><br />Onnellinen loppu voi olla mahdollista romaaneissa, joiden päähenkilöt ryhtyvät toimeen ja lähtevät liikkeelle. Watersin sankarittarille haaveilu, odottaminen ja lepo eivät riitä. Tämän osoittaa omalla järkyttävällä tavallaan myös Watersin tuorein romaani, vuonna 2009 ilmestynyt psykologinen kummitustarina <span style="font-style:italic;">The Little Stranger</span>. Se on nyt ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana nimellä <span style="font-style:italic;">Vieras kartanossa</span>. <br /><br />Pitempi esseeni Sarah Watersin tuotannosta ja tyylistä on julkaistu Avaimen <span style="font-style:italic;">Café Voltaire</span> -kirjasarjan toisessa osassa <span style="font-style:italic;">Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta</span> (toim. Kosonen, Mäkirinta ja Rantonen).Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-70205848648063663982011-04-26T05:20:00.000-07:002011-04-26T05:22:57.960-07:00VARTIAINEN: HYSTERIAPekka Vartiainen: <span style="font-style:italic;">Hysteria. Romaani.</span><br />Books on Demand, [2010].<br /><br />Silmiini osui sattumoisin Turun kaupungin kirjaston alahyllyn uumenista Pekka Vartiaisen esikoisromaani <span style="font-style:italic;">Hysteria</span>. Viime vuosina hän on kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsitteleviä oppikirjoja. Nyt Vartiainen on vaihtanut asiallisesta yleiskielestä päinvastaiseen tyyliin: hysteeriseen ja epäasialliseen. Omakustanteena painettu romaani on tietokantojen mukaan ilmestynyt viime vuonna.<br /><br />Teos on tyyliltään hysteerinen. Se on siis postmoderni, muodoton, hankalasti avautuva, lähes ei-luettava teos, joka on kirjoitettu jossain James Joycen, Malcolm Bradburyn, David Lodgen, Julia Kristevan, Jacques Derridan ja Anna Makkosen tyylien välimaastossa, erilaisten diskurssien ja tyylien hölpötinpölpötin-sekoituksena, jota tekijä selittää romaanin alku- ja loppusanoissa. Vaikea sellaista on <span style="font-style:italic;">nykyään enää </span>suositella kenellekään muulle kuin yleisen kirjallisuustieteen opettajille ja tutkijoille, joiden kaoottisesta maailmasta romaanissa on puhe. Ymmärtääkseni. Kirjallisuudentutkimuksen nykymaailmasta Vartiaisen kertoja ainakin tuntuu tarjoavan paikka paikoin sangen oivallisia laatukuvia – ei kuitenkaan opettavaisessa, ei nostalgisessa, eikä liioin kriittisessä sävyssä, vaan puhtaassa absurdin hysterian so-fucking-what -hengessä. <br /><br />Elämäkertaromaanin päähenkilö on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen lehtori Kari-Tapio Mäkinen (1957–2007). Mäkisen hahmo on fiktiivinen, mutta samalla hän on jonkinlainen yleisen kirjallisuustieteen lehtorin karikatyyri, joka on kerännyt itseensä kaikki mahdolliset negatiiviset piirteet olemassa olevista ja eläneistä kirjallisuustieteen opettajista. Piirteistä ei ole pulaa: kyvyttömyyttä ja hengettömyyttä, lukemattomuutta ja lahjattomuutta, omahyväistä tietämättömyyttä, pöyhkeää ylimielisyyttä, tympäisevää töykeyttä, käsittämättömyyttä, suoranaista naurettavuutta. Listaa voi jatkaa. Erityisen pyöreää henkilöhahmoa Mäkisestä ei kuitenkaan kasva, vaan hän jää litteäksi, paperihahmoksi. <br /><br />Nyt kun yleisen kirjallisuustieteen oppiainetta ajetaan Tampereella ja Turussa alas ilman että kukaan vaivautuu kommentoimaan asiaa mitenkään, tarjoaa Vartiaisen romaani yleisen kirjallisuustieteen entisille ystäville hiljaisen hetken ennen viimeistä tuomiota. Se siitä. Aika jo tämäkin puhdistus tehdä. <br /><br />Entä mitä meille maailmankirjallisuuden onnellisille amatööreille jää? Toive paremmista ajoista – puhdistuksen jälkeisistä. Ne koittavat varmasti meidän jälkeemme, paljon myöhemmin. Niitä ennen voi tehdä jotain muuta, miksei myös odotella Vartiaisen seuraavaa, toivottavasti sielukkaampaa romaania: selkeämpää tarinalinjaa ja terävämpää tyyliä tai vaihtoehtoisesti rohkeampia paljastuksia ja omakohtaisempaa otetta. Huumori ja itseironia kävisivät myös laatuun.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-19989859068000897132011-04-07T01:03:00.000-07:002011-04-07T01:06:45.463-07:00KUUKAUDEN KLASSIKKO ISOMÄKI: SARASVATIN HIEKKAARisto Isomäki<br /><span style="font-style:italic;">Sarasvatin hiekkaa.</span> <br />Tammi, 2005.<br /><br />Outo déjà-vu vaivasi minua <span style="font-style:italic;">Sarasvatin hiekkaa</span> lukiessani. En ollut aiemmin lukenut yhtään ekologista jännitysromaania enkä myöskään ainuttakaan Isomäen romaania, joten tuttuuden tunne ei voinut olla peräisin sieltä. Mutta ei <span style="font-style:italic;">se</span> tuntunut liittyvän ilmaston lämpenemiseenkään ja luonnon katastrofeihin, vaikka niitä onkin joka tuutti pullollaan – ja mitä ilmeisemmin aiheesta. <span style="font-style:italic;">Se</span> oli jotain muuta: jotain joka liittyy ihanteelliseen ja hyveelliseen sankaripariin huikeissa seikkailuissa. <br /><br />Sitten tuli mieleen, että Isomäen romaani vertautuu antiikin romaaniin. Molemmissa tämänpuoleinen maailma esitetään täysin arvaamattomana paikkana, josta hyveellisen sankariparin on selvittävä tiensä oikeaan eli todelliseen ja tulevaan elämään. Mutta se mikä Heliodoroksen <span style="font-style:italic;">Etiopialaisia</span> lukiessa tuntuu kaukaisen kiehtovalta, saa Isomäen romaania lukiessa karvat nousemaan pystyyn: kasvava varmuus, ettei minulla olekaan paikkaa Isomäen ilmestyskirjassa ja hyveellisten ja puhtaiden joukossa, että minä kuulun niihin, jotka saavat tulevassa romahduksessa mennä. <br /><br />Isomäki kuvaa romaanissaan modernia maailmaamme ja omaa aikaamme vastaavalla tavalla kuin hellenistisen romaanin tekijät aikoinaan omaansa: arvaamattomana ja enimmäkseen rappioituneena paikkana. Arvaamattomassa maailmassa on kuitenkin vielä jonkin verran ihanteita ja viattomuutta ja puhtautta jäljellä, ja vielä on jäljellä paikkoja ja henkilöhahmoja, joissa tieto ja ymmärrys voivat kohdata uudenlaisen tulevaisuuden ja maailmanjärjestyksen rakentamiseksi. <br /><br />Samoin kuin antiikin romaanissa Isomäelläkin jotkut harvinaisuudet tai luonnonfriikit, kuten venäläinen Sergei Savelnikov ja intialainen Amitra, voivat muodostaa ihanteellisia ja hyveellisiä pareja, jotka asettavat kykynsä ja voimansa ja taitonsa uuden maailmanjärjestyksen etsimiseen ja löytämiseen. Isomäen romaanin vastenmielisimpiä jaksoja on loppukohtaus, jossa sankaripari seilaa veneellä tuhoutuneessa maailmassa ja siihen liittyvä varsinaisen romaanin loppukaneetti: ”He matkasivat määrätietoisina, koska olivat päättäneet rakentaa uudestaan kaiken sen mikä oli tuhoutunut, tai ainakin sen, mikä olisi uudelleen rakentamisen arvoista. / Sillä kun kaikki on menetetty, kaikki oli yhä jäljellä” (314). <br /><br />Samalla tavalla kuin antiikin romanin kirjoittajat Isomäki asettaa tätä arvaamatonta ja pahaa maailmaan kokemaan hyveellisiä sankaripareja, joiden kulkua seikkailusta toiseen romaanin episodimainen rakenne seuraa. Kuvauksen realismi kohdistuu toisaalta tämän maailmaan pahuuteen ja nykyisen maailmanjärjestyksen romahtamiseen ja toisaalta uuden ja ihanteellisen järjestyksen etsimiseen. Hyveellinen sankaripari on siis matkalla tästä vanhasta pahasta maailmasta uuteen tuonpuoleiseen maailmaan – ainoa vain, että Isomäen romaanissa totaalinen maailman romahdus on tarpeen ennen kuin hyveellisen sankariparin onni voi toteutua. <br /><br />Vastaavasti kuin Heliodoroksella <span style="font-style:italic;">Sarasvatin hiekkaa</span> on globaali ja nomadinen romaani. Sankariparilla on oikea koti ja oma paikka, mutta se ei ole heidän syntymäkotinsa tai perheensä, kansallisvaltionsa tai sen kaltainen, vaan koti ja paikka muotoutuvat ideaalitasolla ja ideoiden ja ihanteiden tasolla. Toiseksi <span style="font-style:italic;">Sarasvatin hiekkaa</span> kuljettaa romaanin henkilöt valtavalle hellenistiseen maailmaan vertautuvalle maantieteelliselle alueelle, jossa länsi ja itä kohtaavat. Tämän maailman keskuspaikka ei ole Bryssel eikä Pariisi eikä New York, vaan Pudasjärvi ja....<br /><br />Romaanin hyveellinen rakkaustarinakin vertautuu hellenistiseen romaaniin. Romaanin pääparia luonnehtii nimittäin kauneus, nuoruus ja hyveellisyys. Intialaista Amitraa verrataankin jumalattareen. Pari rakastuu – mutta ilman seksiä – välittömästi, ja heitä yhdistää yhteinen uskonto: maailman tuhoutumisen välttämättömyys ja uuden maailman esiin nostamisen tärkeys.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-22211230056139801492011-01-14T05:29:00.000-08:002011-01-14T05:37:03.073-08:00ROUSSEAU: YKSINÄISEN KULKIJAN MIETTEITÄRousseau, Jean-Jacques: <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteitä</span>.<br />Suomentanut Erkki Salo. Alkusanat Lauri Mehtonen.<br />Vastapaino, 2010.<br />(Alk. <span style="font-style:italic;">Les rêveries du promeneur solitaire</span>, 1782.)<br /><br /><br />Rousseau kirjoitti <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteitä</span> elämänsä viimeisinä vuosina 1776–1778. Hän asui tuolloin Pariisissa, jonne oli moneen kertaan vannonut olevansa koskaan palaamatta. Etsittyään Émilen herättämän skandaalin jälkeen turhaan kotia ja turvapaikkaa Sveitsistä, Genevestä ja Englannista hän joutui lopulta palaamaan inhoamaansa suurkaupunkiin. Siellä hän kuitenkin pyrki jatkamaan omaa elämäntapaansa: teki päivittäisiä kävelyretkiä jonnekin maaseudulle Pariisin liepeille, kuljeskeli ja mietiskeli, tutki ja keräili kasveja, kirjoitti mietteitään ylös ja laati mietteitään, elämänsä viimeisiä puolustuspuheita. <br /><br /><br /><span style="font-weight:bold;"><Kaksi onnetonta kävelyretkeä> </span><br /><br /><span style="font-style:italic;">Tunnustuksissa</span> Rousseau kertoo kävelleensä paljon ja mielellään jo nuorena miehenä, mutta vasta vähitellen kävelemisestä tuli hänelle elintärkeä tapa ja itsetuntemisen harjoitus. Yhdellä viimeisistä kävelyretkistään vuonna 1776 Pariisin liepeillä hän joutui tanskandoggin tönäisemäksi ja loukkaantui pahoin. Onnettomuustapauksessa, josta hän kertoo yksityiskohtaisesti <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteiden</span> ”Toisessa kävelyssä”, on symbolisen käännekohdan tuntua. Hän kertoo näet kokeneensa sen lopulliseksi niitiksi omassa kurjuuden historiassaan. Tämän onnettoman tapauksen jälkeen hänen sydämeensä palautui rauha, hän alkoi elää rauhallista ja pelotonta elämää, alistui kohtaloonsa eikä toivonut enää mitään. Tähän hän siis pyrki – oman tilanteensa ja kohtalonsa hyväksymiseen – niin kuin Marcus Aurelius, Montaigne ja monet muut ennen häntä.<br /><br />Kurjuuden historian alkupiste on toisessa onnettomassa kävelyssä vuonna 1749, jolloin Rousseau oli matkalla Diderot’n luokse ja loi sattumoisin silmänsä <span style="font-style:italic;">Mercure de France</span> -lehdessä julkaistuun Dijonin Akatemian kilpakirjoituskutsuun: ”Onko tieteiden ja taiteiden edistyminen ollut omiaan turmelemaan vai puhdistamaan tapoja?”. Välittömästi hän koki Paavalin ja Augustinuksen kääntymyskokemukseen vertautuvan valaistuksen ja sisäisen myllerryksen: sai oitis vastauksen esitettyyn kysymykseen ja tunsi sen myötä muuttuneensa kokonaan toiseksi ihmiseksi, ajattelevansa toisin kuin ennen. <br /><br />Kiihkontunteissaan ja Diderot’n kannustamana Rousseau päätti osallistua kirjoituskilpailuun, jonka hän sitten voitti ja jonka myötä hän tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi kirjailijaksi ja ajattelijaksi – ja vähitellen myös vainotuksi julkisuuden henkilöksi: ”Koko senjälkeinen elämäni ja kaikki sen jälkeiset onnettomuuteni olivat välttämättömänä seurauksena tuosta hetkellisestä hairahduksesta” (<span style="font-style:italic;">Tunnustuksia</span>, 168; suom. Hagfors). Rousseau kirosi kirjat ja kirjallisuuden elämässään moneen kertaan, mutta ei koskaan päässyt niistä eroon. Julistuksistaan huolimatta hän kirjoitti viimeiseen asti. Viimeinen eli kymmenes kävelyteksti jäi kesken, kun Rousseau kuoli heinäkuussa 1778, reilun vuoden päästä koiraonnettomuudesta.<br /><br /><br /><span style="font-weight:bold;"><Montaigne ja Rousseau: kaksi yksinäistä kävelijää ja itsetutkiskelijaa> <br /></span><br /><span style="font-style:italic;">Aion kohdistaa itseeni tietyssä mielessä samoja toimenpiteitä, joilla luonnontutkijat selvittävät ilman päivittäistä tilaa. Tutkin kuin barometrillä omaa sieluni </span>[--] (1, 27.)<br /><span style="font-style:italic;">Tyydyn kirjaamaan mittaustulokset pyrkimättä muokkaamaan niitä järjestämäksi </span>(1, 27).<br /><br />Kävelyt muodostavat keskeisen motiivin ja kuvaston kaikissa Rousseaun kirjoituksissa. Vasta vähitellen kävelyt ja niihin liittyvien mietteiden kirjoittaminen muodostuvat Rousseaulle itsensä tuntemisen harjoitukseksi – samaan tapaan kuin Montaigne käytti omia esseitään itsensä tuntemisen välineenä ja alustana. Rousseaun omaelämäkerrallinen projekti, erityisesti <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteiden</span> osalta muistuttaa monessa suhteessa Montaignen elämänprojektia – sekä muodoltaan että sisällöltään. Mahtoiko Montaigne harrastaa kävelyä, en muista. <br /><br />Rousseaun oma suhde 1500-luvun ajattelijaan oli ambivalentti. Toisaalta hän siteeraa lähes kaikissa kirjoituksissaan Montaignen ajatuksia ja käyttää niitä oman ajatuksensa muodostamisen tukipisteinä – samaan tapaan kuin Montaigne tutki ja muovasi itseään antiikin moraalifilosofien mietteistä käsin. Toisaalta Rousseau taas asettaa itsensä ja omat kantansa mielellään hivenen erilleen Montaignesta. <span style="font-style:italic;">Tunnustuksien</span> Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa Rousseau esimerkiksi kirjoittaa Montaignen kuvaavan itseään vain kauniilta puoleltaan, kun taas hän näki oman hankkeensa ainutlaatuisuuden juuri siinä, että hän kuvasi itsensä koko profiililtaan ja ilman puuteria, mukaan lukien myös huonot ja rumat piirteensä. <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteiden</span> alussa Rousseau puolestaan hahmottelee heidän välistään eroa siinä, että Montaigne olisi kuvannut itseään muita varten, kun taas hän olisi kuvannut itseään vain itselleen (YKM, 1:27). <br /><br />Montaignen ja Rousseau omaelämäkerralliset projektit ovat kummankin osalta liian pitkiä ja monimuotoisia tullakseen oikeudenmukaisesti palautetuksi mihinkään staattiseen asetelmaan – eikä Rousseau ehkä tarkoittanutkaan asetelmaa lopullisen mustavalkoiseksi. Montaignesta muodostui Rousseaulle elinikäinen kumppani ja tuki, johon hän saattoi hio ja testata ajattelunsa ja kirjoittamisensa peistä. Erityisesti <span style="font-style:italic;">Émilen</span> kohun jälkeen Rousseau hakeutui Montaignen seuraan. Kummatkin olivat yksinäisiä toisinajattelijoita. Molemmat rakensivat itselleen ajatuksissaan ja kirjoituksessaan kuviteltuja ystäviä ja keskustelukumppaneita, joiden kanssa he voivat puolueettomasti, luontevasti ja lempeästi – stoalaisittain, kiihtymättä ja menettämättä arvostelukykyään – tutkia itseään ja sitä kautta maailman tilaa ja tulevaisuutta. <br /><br />Montaignen omaelämäkertaprojekti sisältyy <span style="font-style:italic;">Esseisiin</span> (1580–88), joita hän hioi ja editoi koko elämänsä. Montaigne saattoi osoittaa kirjoituksensa sukulaisilleen ja ystävilleen, mutta toki niillä oli arvoa ja merkitystä myös hänelle itselleen. Kirjoitukset ja esseet muodostivat hänelle itselleen tukikohdan, josta käsin hän saattoi tarkastella asioita ja tietää niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista tietää – siis suhteessa jatkuvasti muuttuvaan itseensä. Montaignelle esseet olivat itsetutkiskeluharjoitus ja itsetuntemisen muoto, jota hän viljeli voidakseen ymmärtää maailmaa. Rousseau puolestaan käytti kirjallisiin itsetutkiskeluharjoituksiinsa laveampaa lajipalettia. Koko hänen kirjallinen tuotantonsa – filosofiset tutkielmat, romaanit, kirjeet, tunnustukset, omaelämäkerralliset kirjoitukset – palvelee tavalla tai toisella hänen itsetuntemisen projektiaan. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteissä</span> Rousseau on kaikkein lähimpänä Montaignea ja hänen esseitään. Muodoltaankin Rousseaun mietteet muistuttavat Montaignen esseitä – pakotonta ja luontevaa ajattelua ja sitä vastaavaa kirjoitusta: ”Vapautan mieleni kaikesta ja annan ajatusteni kulkea omia teitään, vailla vastuksia tai esteitä” (YKM, 2: 29). Tyylillisesti hän pyrkii olemaan tyrkyttämättä oppeja ja ideologioita ja ottamaan oppia esikuvaltaan ja vaikuttamaan lukijaan sanontansa osuuvuudella, suoruudella ja koruttomuudella, sillä luontevuuden taidolla joka Montaignelle oli niin ominainen. <br /><br />* <span style="font-style:italic;">Nämä sivut eivät oikeastaan ole muuta kuin muotoaan vailla oleva päiväkirja</span> (YKM, 1: 26). <br />* <span style="font-style:italic;">Sanon sen mitä olen ajatellut juuri sellaisena kuin se on tullut mieleeni</span> [--] (YKM, 1: 26).<br />* <span style="font-style:italic;">[S]aan uutta tietoa luonteestani ja mielenlaadustani tutuessani niihin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka nykyisessä oudossa tilanteessa ruokkivat henkeäni päivittäin</span> (YKM, 1: 26).<br /><br /><br /><span style="font-weight:bold;"><Yksin – itsensä kanssa ja hyvässä seurassa> </span><br /><br /><span style="font-style:italic;">Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni. Ihmiset ovat yksissä tuumin karkottaneet joukostaan seurallisimman ja rakastavimman toverinsa. [--] Nyt he siis ovat minulle muukalaisia ja tuntemattomia; sanalla sanoen, minulle he eivät enää ole olemassa, koska ovat näin itse halunneet. Sen sijaan minä itse, joka olen irtirevitty heistä ja kaikesta muusta, mikä minä olen? Se minun on vielä selvitettävä. </span>(YKM, 1:19.)<br /><br />Näin dramaattisesti alkaa Jean-Jacques Rousseaun viimeinen teos <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kävelijän mietteitä </span>(1782): maailman hylkiön yksinäisten tuntojen luotaamisella tilanteessa, jossa hän kokee eläneensä salaliiton ja ajojahdin kohteena jo viidentoista vuoden ajan – riitaannuttuaan 1750-luvun lopussa Diderot’n, ensyklopedistien ja lopulta lähes kaikkien ystäviensä kanssa, jouduttuaan kokemaan monien kirjojensa herättämän närkästyksen ja skandaalin, <span style="font-style:italic;">Émilen</span> repimisen ja polttamisen Pariisissa ja Genevessä ja saatuaan tavallisten ihmisten silmissä kummajaisen ja hirviön maineen, jota tullaan kaukaa ja läheltä ihmettelemään ja kiusaamaan. <br /><br />Menetettyään ystävänsä ja julkiset keskustelukumppaninsa Rousseau joutui vähitellen hyväksymään yksinäisyytensä tosiasiana ja alkoi mielessään muovata systemaattisesti itselleen sieluntoveria ja keskustelukumppania, jollaista hän ei löytänyt oikeasta elämästä eikä kenestäkään ihmisestä, kaikkein vähiten vaimostaan Thérèsestä, jota hän piti vain välttämättömänä elämänkumppaninaan ja taloudenhoitajanaan. Viimeisen rakkautensa ja sieluntoverin löytämisen toiveensa Rousseau eli Ermitage-vuosinaan Rouva d’Houdetotin kanssa, mutta tämäkin suhde viileni, kuten oli viilentynyt suhde myös Madame de Warensiin, jonka kanssa Rousseau ei kyennyt rakentamaan tasavertaista ystävyys- ja rakkaussuhdetta sen jälkeen kun Pikkuisen ja Mamanin suhde ei enää pätenyt. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Tunnustuksissaan </span>Rousseau käsittelee yksinäisyyttään ja erikoisuuttaan sosiaalisena toistaitoisuutena. Hän kokee itsensä ujoksi eikä tunne kykeneensä seurustelemaan luontevasti Pariisin salongeissa ja seurapiireissä, vaan töksäytteli sammakoita ja sai oudon ja liikahyveellisen besserwisser-ihmisen maineen – imagon josta hän ei koskaan päässyt irti. Vaikka Rousseau väittää kirjoittaneensa <span style="font-style:italic;">Tunnustukset</span> iäkkäänä ja jo ”tympääntyneenä elämän turhiin nautintoihin” (YKM, 4:76), välittyy tästä sielun syövereistä käsin kirjoitetusta omaelämäkerrasta kuitenkin monissa kohdissa aivan päinvastainen pyrkimys. <span style="font-style:italic;">Tunnustukset </span>on tekijänsä yritys kertoa elämäntarinansa, luoda yhteys toisiin ihmisiin, tulla ymmärretyksi ja saada korjattua syntyneet väärinkäsitykset. Ymmärtäjät ja tukijat olivat kuitenkin harvassa, kun Rousseau luki omaelämäkertansa toista osaa 1770–1771 pariisilaisessa salongissa. Vaivautunut hiljaisuus ja epämääräinen huhumylly ympäröivät teosta, joka kiersi salongeissa käsikirjoitusversioina, kunnes ensimmäinen osa julkaistiin tekijän kuoltua 1782. <br /><br />Omaelämäkertansa kolmatta osaa hän ei koskaan kirjoittanutkaan, ellei <span style="font-style:italic;">Yksinäisen kulkijan mietteitä</span> mielletä <span style="font-style:italic;">Tunnustuksien</span> jatko-osana. Itse hän ymmärsi asian näin ja piti päiväkirjamaisia mietteitään <span style="font-style:italic;">Tunnustuksien</span> lisälehtinä (YKM, 1:26). ”Minut oli luotu elämään, mutta kuolen ilman että olisin elänyt”, hän kirjoittaa ”Toisessa kävelyssään” (YKM, 2:32) etsittyään turhaan ymmärrystä ja sielunkumppania. <br /><br />Tietenkin yksinäisyys tarjosi Rousseaulle myös onnen hetkiä. Kaikki hänelle tarjotut maaseututalot edustavat myös onnea ja onnellisuutta hänen elämässään: Mamanin Charmettes-talo, Madame d’Épinayn järjestämä Ermitage Pariisin lähellä Montmorencyn metsän kupeessa, Saint-Pierren saari Biennenjärven keskellä Sveitsissä. Charmettes on rakkauden ja sopusoinnut aikaa; Ermitagessa Rousseausta tulee aktiivinen ja kantaaottava kirjailija, ja hän kirjoittaa siellä lähes kaikki tunnetut teoksensa <span style="font-style:italic;">Julie</span>-romaanista <span style="font-style:italic;">Émileen</span>. Saint-Pierren saarella – jonne Rousseau vetäytyi ihmisten kivitettyä hänen väliaikaista turvapaikkaansa Môtiers-Traversissa – Rousseau löytää kasvitieteen ja joutilaisuuden. Siellä hän joutuu ensimmäistä kertaa tosissaan olemaan yksin ja itsensä kanssa ja kertoo toivoneensa voida asua siellä lopun elämänsä, koskaan sieltä lähtemättä. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Yksinäisen kävelijän mietteissä</span> hän sitten raportoi tämän viimeisen elämänvaiheen tuloksia: ”Tähän olen tullut: heinät ovat ruokani, kasvitiede työni”, hän kirjoittaa (YKM, 7:111). Välillä hän kirjoittelee mietteitään. Mietin, mahtoiko Rousseau koskaan ehtiä lukemaan omia mietteitään – muutoin kuin editiomielessä – ja olla onnellinen itsensä kanssa, mihin hän kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrki: <br /><br /><span style="font-style:italic;">Ja kun lukeminen näin saa menneen ajan syntymään uudelleen, se ikään kuin kaksinkertaistaa olemassaoloni. Silloin voin ihmisistä piittaamatta nauttia vielä seuraelämän viehätyksestä ja vielä ikäloppunakin voin elää oman itseni kanssa uutta aikaa, ikään kuin eläisin jonkun itseäni nuoremman ystävän kanssa. </span>(1, 27.)Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-61273232156452286902010-12-15T06:43:00.000-08:002010-12-15T06:46:48.293-08:00PULKKINEN: TOTTARiikka Pulkkinen: <span style="font-style:italic;">Totta</span>. <br />Otava, 2010.<br /><br />Luin Pulkkisen romaania Etelä-Turkissa, Adanassa, uuden Disney-tyylisen, kuuden minareetin jättiläismoskeijan takana olevassa hienossa puistossa kolmena päivänä joulukuun alussa. Päivät olivat lämpimiä, helteisiäkin melkein, ja vierestäni kulki muslimiperheitä: miehet edellä keveissä pikkutakeissaan, takana muovipusseja ja termoskannuja kantavat naiset huiveissaan ja pitkissä kuumissa, tiukasti napitetuissa popliinitakeissaan, joiden helmat viistävät maata. Lapset kulkivat vapaasti. Kolme sukupolvea usein näissäkin kulkueissa, mutta ei äitien ja tytärten ketjua, vaan tyypillisimmillään patriarkaalinen ketju: miehet, miniät ja anopit. Välillä jäin katsomaan näitä piknik-seurueita, välillä upposin takaisin Pulkkisen lauseeseen, joka on hieno, taitava ja konstailematon – ja siinä mielessä tosi. <br /><br />Minulta on varmaan jäänyt välistä erinäisiä suomalaisen uuden kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta Pulkkista lukiessa tuli itselleni ensimmäistä kertaa tunne, että nyt on viimeinkin "eurooppalaisen romaanin" muoto ja rakenne, kieli ja tyyli kesytetty ja otettu meillä haltuun – niin kuin Paul Austerilla, Siri Hustvedtilla, Jhumpa Lahirilla ja monilla tällaisilla, jotka nykyisin kirjoittavat ihmisten välisistä suhteista yhtä aikaa syvällisesti ja kepeästi. Pulkkisen romaanissa ihmeellistä ja uutta ei olekaan sen aihe, ei myöskään mikään rakenteellinen tai kerronnallinen uusi jippo, vaan pikemminkin nuoren tekijän taito purkaa poikkeuksellisen kiehtovasti ja myötätuntoisesti ihmismielten välisiä kummallisia vyyhtejä. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Totta</span>-romaanin keskiössä on suomalainen porvarillinen idylli, menestyvä ja mukava helsinkiläisperhe, jonka salaisuuksia tarinan myötä ristivalotetaan: vaiettuja syrjähyppytarinoita ja lasten jäämistä aikuisten asioiden, kiireiden ja ongelmien jalkoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Kiinnostavaa on leikittelevä proosa, taitava sisäkkäiskerronta ja kaikenlaiset kuvitteluleikit, joista kerronta koostuu. Merkittävimpiä näistä sisätarinoista on toisen naisen, Eevan, tarina jonka romaanissa kuvittelee ja kertoo Elsa-mummon tyttärentytär Anna, jonka oma tarina ja ääni kasvavat koko romaanin ajan – niin että vähitellen alkaa Annan äänestä etsiä yhteyttä tekijään itseensä ja hänen harvinaislaatuisen laajaan kuvittelemisen kykyynsä. <br /><br />Merkittäväksi Pulkkisen romaanin tekee nuoren suomalaisen naistekijän myötätuntoinen suhtautuminen vanhempiin sukupolviin. Jäin miettimään romaanin sisään kirjoitettuja pohdintoja kirjailijoista ja taiteilijoista erityisinä näkijöinä ja kokonaisuuksien ymmärtäjänä. Minusta Riikka Pulkkisella näyttää olevan aineksia tällaiseen näkemiseen ja ymmärtämiseen. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Ehkä se on siunaus, Eleonoora oli ajatellut. Ehkä sellaisen tiedon alla musertuisi. Ehkä kokonaisnäkymä elämään kuului vain Jumalalle, jos sellaista oli. Ja kuolleille, jos oli kuolemanjälkeistä elämää. Ja kirjailijoille, jotka asettuivat elämän ulkopuolelle ja jäljittivät kuuliaisesti jokaisen hahmonsa jokaisen ajatuksen ja tunteen, loivat ristivalon tapahtumien ylle.</span> (<span style="font-style:italic;">Totta</span>, 117.)<br /><br />Itselläni olisi kuvittelemisen ja myötätunnon suhteen paljon oppimista Pulkkiselta – niin paljon musliminaisten perinteisen oloinen värittömyys alkoi minua Adanassa nyppiä, etenkin sen jälkeen kun siirryin puistosta moskeijaan, peitin pääni huivilla, riisuin kengät ja aloin moskeijan takaosassa naisten rivissä tavoitella aurinkotervehdyksen kaltaisia asanoita imaamin loilotuksen tahtiin.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-43951041812065564102010-09-29T00:09:00.000-07:002010-09-30T04:57:07.351-07:00GILMAN: "KELTAINEN SEINÄPAPERI""Keltainen seinäpaperi". - Charlotte Perkins Gilman: <span style="font-style:italic;">Keltainen seinäpaperi</span>. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2010.<br /><br /><br />Savukeidas jatkaa ansiokkaasti yhdysvaltalaisen naiskirjailijan ja naisaktivisti Charlotte Perkins Gilmanin (1860–1935) teosten suomentamista. Gilmanin utopiaromaani <span style="font-style:italic;">Herland </span>ilmestyi viime vuonna, ja nyt on Ville-Juhani Sutinen suomentanut kokonaisen kokoelman verran Gilmanin kirjoituksia: yhteiskunnallisia esseitä, novelleja ja runoja. Esipuheessa suomentaja nostaa esiin Gilmanin kirjoitusprojektin kokonaisvaltaisuuden: fiktiota ja asiatekstejä on luettava rinnakkain, saman yhteiskunnallis-sosiaalisen projektin osana. <br /><br />Tekstien joukossa on Gilmanin mestarillinen kauhunovelli ”Keltainen seinäpaperi”, joka ilmestyi alunperin vuonna 1892 <span style="font-style:italic;">New England Magazine</span> -lehdessä. Novellia on kiinnostavaa lukea Savukeitaan tarjoamassa Gilmanin yhteiskunnallisten kirjoitusten kontekstissa, mutta samalla yksi merkittävä viitekehys unohtuu. Gilmanin novellin julkaiseminen ja sen vastaanotto muodostaa näet poikkeuksellisen luvun 1900-luvun naisten kirjallisuuden historiassa. <br /><br />Niinpä vaarana on se, että – kiinnittämättä Gilmanin novellia feministiseen keskusteluun – uusi suomennos tulee huomaamattaan toistaneeksi sitä, mistä Gilmanin novelli puhuu: naisesta eristettynä ja outona tekstinä, jota ei osata tulkita oikein. Virginia Woolfin aikoinaan jo <span style="font-style:italic;">Omassa huoneessa</span> esittämän käsityksen mukaan naisen tekstiä ei osata tulkita, koska emme yleensä tunne sitä perinnettä ja historiaa, josta käsin teksti voisi tulla ymmärrettäväksi ja ymmärretyksi. <br /><br />Postfeministisen sukupolven lukijat – joille Savukeitaan suomennos on tarkoitettu – kykenevät epäilemättä tulkitsemaan ”Keltaisen seinäpaperin” itsekin, mutta en kuitenkaan malta olla lisäämättä jotain feministihistoriallista dataa uuden Gilman-sukupolven kartalle – vaikka vain siitä ilosta, että saan muistella tämän hienon novellin reseptiohistoriaa ja ehkäpä tulkita sitä taas kerran itsekin. <br /><br /><br />”Keltaisen seinäpaperin” takkuinen julkaisu- ja reseptiohistoria<br /><br />Charlotte Perkins Gilman tarjosi novelliaan useille lehdille ja kustantajille – ennen kuin se lopulta julkaistiin vuonna 1892. Teksti painettiin vielä uudestaan vuonna 1920. Sen jälkeen vastaan tuli kirjallinen umpikuja ja totaalinen unohdus, kunnes teksti niin sanotusti löydettiin uudestaan 1970-luvulla. Tällöin feministiset kirjallisuudentutkijat Yhdysvalloissa alkoivat kiinnittää huomiota omaan kirjalliseen kaanoniinsa ja sen miespuoliseen vinoutumaan. Missä naiskirjailijat ovat, he alkoivat kysyä.<br /><br />Gilmanin novelli julkaistiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla moneen kertaan sekä yksinään feministikustantamoiden toimesta (esim. Feminist Press, 1973) että erilaisissa feministisissä kirjallisuusantologioissa ja tekstikokoelmissa. Uusiin painoksiin liitettiin esipuhe tai jälkisanat, joissa novellia luettiin ja tulkittiin uudelleen feministisestä näkökulmasta. <br /><br />”Keltainen seinäpaperi” – aivan kuten Gilmanin Herland tai toisen yhdysvaltalaisen naiskirjailijan, Kate Chopinin, <span style="font-style:italic;">Herääminen</span> (<span style="font-style:italic;">The Awakening</span>) – osoittautuikin pian suoranaiseksi aarrearkuksi muotoutumassa olevalle feministiselle kirjallisuudentutkimukselle. Se osoittautui esimerkilliseksi feministiseksi tekstiksi, joka puhuttelevien naisteemojensa lisäksi tuntui tarjoavan runsaasti metodisia ja teoreettisia työkaluja myös feministisen tulkintateorian avuksi. Gilmanin tekstistä kirjoitettiin paljon, sitä tulkittiin yhä uusista näkökulmista, ja novelli myös käännettiin monille kielille. Nykyään ”Keltaista seinäpaperia” voi kutsua feministisen kirjallisuudentutkimuksen kanoniseksi tekstiksi. Se on myös monien myöhempien hysteriatapaus-tekstien taustalla. <br /><br />Muun muassa yhdysvaltalainen feministitutkija Annette Kolodny käsitteli perusteellisesti Gilmanin novellia esimerkkinä naiskirjallisuuden ja naistekstien nuivasta kohtalosta miehisessä kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Kolodnyn artikkelista ”A Map for Rerreading. Gender and the Interpretation of Literary Text” (1980) on itsestäänkin nykyisin tullut feministisen kirjallisuudentutkimuksen klassikko, joka on julkaistu moneen kertaan erilaisissa kokoelmissa ja on ladattavissa internetistä pdf-muodossa. Olennaista on se, että kahden kymmenen vuoden aikaviiveestä huolimatta Kolodnyn tulkinta on täysin ajankohtainen – niin kuin kirjallisuushistorian aatteelliset sudenkuopat olisivat aivan entisellään: ”[N]aisista tuli liian helposti erillisiä saarekkeita symbolisessa merkityksenannossa, tavoitettavissa ja tulkittavissa vain toistensa toimesta” (Kolodny 1980/1986, 54). <br /><br /><br />”Keltainen seinäpaperi” – omaelämäkerrallinen ja sepitteellinen<br /><br />Suomennoksessa Gilmanin novelli tarjotaan yhteiskunnallisen kehyksen lisäksi myös omaelämäkerrallisessa kontekstissa. Novellissa kerrottu tarina naisen vajoamisesta mielisairauteen yhdistetään suomentajan esipuheessa tekijän itsensä kokemaan syntymän jälkeiseen masennukseen. <br /><br />Ilman muuta omaelämäkerrallinen kehys on tärkeä. Sen lisäksi on kuitenkin hyvä huomioida myös kirjallisuuden kehys, ne aiemmin kirjoitetut sepitteet ja kuvitelmat, jotka Gilmanin kaltainen lukenut ja aktiivinen nainen hyvin tunsi. On siis aivan perusteltua ajatella – monien feministitutkijoiden vanavedessä – Gilmanin novellia myös suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja Gilmanin novellia vastauksena tai kommenttina tai puheenvuorona esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjallisuuden traditioon. Tästä näkökulmasta novelli näyttäytyy taas erilaisessa valossa. <br /><br />”Keltainen seinäpaperi” ei näet aikoinaan ilmestyessään ollut mikään kirjallinen hirviö tai lajipoikkeama, vaan liittyi jo olemassa olevaan kirjalliseen traditioon, jossa kuvattiin henkilöhahmojen epänormaalia tapaa nähdä ja heidän mielenterveyden järkkymistään. Tämä perinne oli Edgar Allan Poen ja muiden mieskirjailijoiden käsissä, eikä keskiluokkaisen naisen ja äidin hermoromahdusta osattu yhdistää tähän perinteeseen. Siksikään Gilmanin tekstiä ei osattu lukea. Esimerkiksi Annette Kolodny tulkitsee Gilmanin novellia suoranaisena vastauksena Poen kertomukseen ”The Pit and the Pendulum”, siis miehisen kirjallisuusperinteen vastakirjoituksena. Gilman olisi Kolodyn mukaan kirjoituksessaan osoittamassa, että se mikä on mahdollista Poen henkilöhahmolle – vapautuminen ja tervehtyminen – on vastaavassa tilanteessa mahdotonta naispäähenkilölle. Naisen tapauksessa vapautuminen on vapautumista vain hulluuteen, kuten ”Keltainen seinäpaperi” osoittaa. <br /><br />Muitakin tulkintamahdollisuuksia epäilemättä on. Tässä olen tietoisesti ja tarkoituksella halunnut korostaa Gilmanin novellin feminististä kontekstia. Gilman on rakenteiden kritisoija ja ihmisyyden puolesta puhuja, kuten suomentaja esipuheessaan kirjoittaa, mutta samalla Gilman korostaa koko ajan erikseen myös naisten ja feministisen työn merkitystä, ehdottaakin yhdessä kirjoituksessaan, että kokeillaan naisnäkökulmaa vaikka seuraavat kaksi vuosisataa ja siirrytään sen jälkeen uuden ihmisyyden vaiheeseen.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-86688637620070949612010-05-27T08:30:00.000-07:002010-05-27T08:32:15.993-07:00VARJOSSA VAELTAJADoris Lessing<br /><span style="font-style:italic;">Varjossa vaeltaja. Omaelämäkerran toinen osa 1949–1962.</span><br />Suomentanut Eva Siikarla.<br />Otava, 1998.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Walking in the Shade, Volume Two of my Autobiography, 1949–1962</span>)<br /><br />En kirjoita arvostelua. Kirjaan ylös niin kuin muistilapulle kiinnostavia ja/tai tärkeitä asioita, joihin Lessing on kiinnittänyt huomiota. Miksi? Nämä ovat lainauksia, joilla näen jotakin yhteyttä tämänhetkiseen Suomeen: kulttuurielämään, yliopistomaailmaan, naisten asemaan, jne.<br /><br />I<span style="font-weight:bold;">dentiteettikeskustelusta</span><br /><br />”Ohimennen sanottuna [--] minua on aina ihmetyttänyt tämä ’kuka minä olen’ (ja se todella oli silloin amerikkalaista). Mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai heiltä [tämän kysymyksen esittäjiltä] voi puuttua minuuden tunne? Tunne: tässä olen minä, täällä sisällä. Millaista se voi olla, millaista on elää ilman minuuden tunnetta, tunnetta minusta täällä sisällä, siitä mikä minä olen.” (VV, 26.)<br /> <br /><span style="font-weight:bold;">Kirjallisuuden tehtävä<br /></span><br />”He [kommunistit] hyökkäsivät omalla uskonkappaleellaan: kirjallisuuden oli edistettävä kommunismin etenemistä, kommunistipuolueella oli oikeus päättää, mitä kirjoitettiin ja julkaistiin, puolue oli vastuussa koko ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta. Me puolustimme omaamme: yksilön omantunnon koskemattomuutta, yksilön vastuuta, taiteilijoiden velvollisuutta kertoa totuus sellaisena kuin he sen näkivät. (Ei, tämä väittely ei ole lakannut: kommunistien näkökantoja edustavat nyt poliittisen korrektiuden puolustajat.)<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Valheellinen, tekopyhä ja siksi jähmettynyt yhteiskunta ja kulttuuri (kommunismi, Neuvostoliitto, nykynaiset, jne.): <br /></span><br />”Jokaisessa yhteiskunnassa, kaikkein jäykimmässäkin, syntyy aina uusia ideoita, joita aluksi pidetään tuomittavina tai jopa kumouksellisina, mutta jotka sitten hyväksytään, kunnes uudet, aluksi kerettiläisinä pidetyt ideat syrjäyttävät ne. Miten Neuvostoliitossa otetaan huomioon tämä väistämätön prosessi, joka estää kulttuuria lahoamasta tai jähmettymästä?” (VV, 102.)<br /><br />”Ihminen on valheellisessa tilanteessa silloin kun ympäröivät ihmiset luulevat, että hän ajattelee samalla tavalla kuin he, tai kun hän edustaa jotain aivan muuta ja he olettavat että se muu on jotain, mitä he ovat päättäneet sen olevan. Tai kun hän on todennut jonkin tilanteen ylettömän yksinkertaistetuksi, pelkäksi kokoelmaksi käsitteitä, niin että hänen ajatuksissaan kulkee jatkuva kommentaari, joka täydentää sitä mitä sanotaan tai oletetaan” (VV, 117.)<br /><br />”Ei ihminen voi ylläpitää omasta yhteiskunnastaan käsityksiä, joihin ympäröivät ihmiset eivät yhdy, pitää niistä kiinni viileästi ja järkevästi, muuttumatta vainoharhaiseksi ja katkeraksi – se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista” (VV, 235). <br /><br /><br /><span style="font-weight:bold;">Naiset ja miehet</span><br /><br />”Onko hyvä, että naisista on tullut niin yliherkkiä, niin helposti järkyttyviä – ja niin avuttomia? Viktoriaanisten naisten tavoin (niin meille ainakin väitetään heidän tehneen, vaikka minä en ole sitä koskaan uskonut) nykynaisetkin kirkuvat tai pyörtyvät nähdessään peniksen, jolle heitä ei ole esitelty, tuntevat itsensä häväistyksi saadessaan ehdotuksia ja soittavat lakimiehelle, jos mies lausuu heille kohteliaisuuden.” (VV, 218.)<br /><br />”Televisio-ohjelma: Vapautunut nainen sanoo monen miljoonan katsojan edessä: ’Mieheni on oikeastaan aika nynny.’ – Käännetään se toisin päin: ’Vaimoni on valitettavasti kovin pelokas sielu, ei yhtään rohkeutta.’ Mikä tunteeton sika. [monia muita esimerkkejä] Masentavinta tässä on se, että Julmat sisaret pitivät tällaista poliittisena toimintana.” (VV, 445–446.)Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-38271673111690143642010-05-09T00:22:00.000-07:002010-05-09T00:41:55.800-07:00Onnellisuus ja luontevuuden tuntoPuhe: <br />Pieni kirjapuoti, Turku, 7.5.2010<br /><br /><br />Vietin vappua lukemalla Orhan Pamukin tuoretta romaanisuomennosta <span style="font-style:italic;">Viattomuuden museo</span>. Päästyäni seitsemänsataa sivuisen rakkausromaanin loppuun, tunsin itseni kaikkien omien arkielämän huolieni ja murheitteni keskellä yhtäkkiä hyvin onnelliseksi. <br /><br />Ajattelin kertoa teille tänään jotakin siitä, mitä kirjallisuus ja Orhan Pamuk minulle merkitsevät. <br /><br />Orhan Pamuk on turkkilainen Nobel-kirjailija, joka on 1970-luvun puolivälistä asti kirjoittamissaan romaaneissaan ja lyhytproosassaan kuvannut Turkkia: Turkin mentaliteettihistoriaa, Turkin modernisoitumista ja Turkin nykypäivää, Turkin hapuilua Euroopan ja muslimimaailman välissä. Eurooppalaisille lukijoille Pamuk on merkinnyt yhä uusien ikkunoiden avaamista Turkkiin, turkkilaisille lukijoille itselleen puolestaan toisenlaisten ikkunoiden avaamista Eurooppaan. Hahmotellessaan tätä uudenlaista väli-identiteettiä Pamuk tuo mieleen Dostojevskin. Molemmille romaani – se eurooppalainen romaani, jota ei voi palauttaa tuomioistuimeen, vaan joka kutsuu lukijaa astumaan toisen saappaisiin – toimii tämän uuden identiteetin ja uuden maailman luomisen alustana ja perustana. Pamuk itse kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassaan <span style="font-style:italic;">Muita värejä (</span>2006) omasta kirjailijantehtävästään näin: "Luon uutta maailmaa siitä maailmasta, jonka me kaikki tunnemme" (MV, 18).<br /><br />Pamukin juuret ovat itäisen kirjallisen perinteen lisäksi syvällä myös eurooppalaisessa kirjallisuudessa: Montaignessa, Proustissa, (ks. lista). Mutta niin kuin kaikki hyvät romaanikirjailijat myös Pamukin on ollut kehitettävä sanottavalleen uusi muoto ja uusi tyyli. Selvästi omalle tielleen hän lähti 1990-luvun lopussa vuonna 1998 ilmestyneessä romaanissaan <span style="font-style:italic;">Nimeni on punainen</span>, joka ilmestyi vuonna 2000 Tuula Kojon suomennoksena. Olen käsitellyt tätä teosta esseessäni ”Luontevuuden taidosta” (2004), jota nyt joudun lainaamaan yrittäessäni tehdä teille ymmärrettäväksi käsitystäni Pamukin uudesta tyylistä – ja sitäkin, miksi tulin niin onnelliseksi lukiessani uusinta Pamukin romaania. <br /><br />Kuunnelkaa sielunne korvilla, miten ihanasti turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk (s. 1952) kuvaa romaanissaan Nimeni on punainen sulttaanin miniatyristin käden liikettä piirtämässä kauneinta hevosta. Kuunnelkaa, miten taitavasti suomentajan, Tuula Kojon, mieli ja käsi myötäilevät kuvausta, tavoittavat sen liikkeen ja sulautuvat piirtämisen rytmiin, seuraavat kynän ja käden pyörteitä ja kaarteita, kunnes edessämme on ihana hevonen: <br /><br /><span style="font-style:italic;">Kyllä, oli kuin käteni, ennen kuin ehdin ajatella mitään, olisi lujan tahdon ajamana omin päin liikahtanut, katso miten kauniisti se aloitti hevosen kavion kärjestä, teki saman tien kaaren, ohitti ihanan kapean vuohisen ja lähti sitten kulkemaan ylöspäin. Kun se yhtä reippaasti oli pyöräyttänyt etupolven ja saapunut nopeasti melkein rynnäksen kohdalle, minä riemastuin! Nyt vain pyöräys ja sitten yhtä hyvällä onnella taas ylöspäin: miten kaunis ryntäästä tulikaan! Se kapeni kaulaksi, samalla tavalla kuin kaula silmieni eteen loihtimallani hevosella. Nostamatta kynää paperista pääsin hetken mietittyäni leukaperästä alas lujaan suuhun, jonka jätin auki, menin sisään, ja siellä, avaahan vielä hieman hevoseni, nykäisin ulos kauniin kielen. Sitten piirsin hitaasti – älä epäröi – turvan kaaren. Kun olin suoraan ylöspäin jatkettuani pysähtynyt katsomaan tulosta ja huomasin vetäneeni viivan juuri siten kuin pitikin, unohdin että olin piirtämässä, ja oli kuin käteni olisi puolestaan sipaissut korvat ja ihanan kaulan suloisen kaaren. Satulahuopaa nopeasti ulkomuistista piirtäessäni käteni pysähtyi ja otti omin päin pullosta mustetta siveltimeen. Kun piirsin lautasia ja peräpään vahvoja pulleita lihaksia, olin tavattoman tyytyväinen, täynnä omaa kuvaani. Hetken kuvittelin itseni hevosen viereen, siirryin riemuiten häntään, tämä on sotaratsu, nopea hevonen, tein häntään solmun ja kiepahdin taas ylöspäin: istuinkyhmyn ja takamuksen kohdalla oli kuin oma takamukseni ja peräaukkoni olisi mukavasti viilennyt, ja sitä nautiskellen ohitin takamuksen pehmeyden vauhdilla ja taakse potkaistun vasemman jalan ja kuvion rakkaudella. Ihastuin piirtämääni hevoseen ja käteeni, joka oli pannut vasemman etujalan juuri niin siroon asentoon kuin olin toivonutkin.<br /> Nostin kättä ja piirsin nopeasti tulisen mutta surullisen silmän, sitten epäröin hetken ja tein sieraimet ja satulaliinan; kampasin harjan siististi kuin olisin syleillyt sitä rakkaudella, kiinnitin jalustimen, tein otsalle valkean laukin ja hehkuen piirsin vielä harkitun mutta aivan oikean kokoiset kivekset ja kalun, ja niin kaikki oli valmista viimeistä piirtoa myöten. <br /> Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. (NOP, 242.)<br /></span><br /><br />Luin 2000-luvun alussa Pamukin lainausta loputtomiin, yritin tavoittaa, mikä lainauksesta tekee ihanan. Se on näet niin ihana, että tekee mieli ottaa paperi, piirtää itsekin hevonen ja yrittää tehdä kuva kaikesta muustakin. <br /><br />Ei se ihanuus hevosessa ole. Se on Pamukin lupauksessa oman käteni muuttumisesta ihanaa hevosta piirtäväksi taitavaksi kädeksi. Se on haave itseni unohtamisesta, täydellisestä luottamuksesta ihanan hevosen ilmestymiseen ja uskalluksesta heittäytyä tietoisen ja tiedostamattoman mieleni liikkeeseen. Kirjoittamisesta kuin ratsastamisesta ihanalla hevosella. Se on haave luontevan pakottomasta ja vapaasta tekemisen tavasta, kirjoittamisesta kuin yhdellä kynänvedolla, sellaisesta jossa rikkumaton tekemisen tunto jatkuvasti kannattelee tekemisen mieltä. <br /><br />Ihanan hevosen kuvauksessa yhtä olennaista kuin eteemme piirtyvä ihanan hevosen kuva on piirtämisen kuvauksessa ilmenevä luontevuuden tunto, so. kuvauksesta välittyvä kepeys ja kursailemattomuus. Me emme näe tuota hevosta silmillämme, mutta me näemme sen mielessämme, voimme tuntea sen. Samoin on piirtämisen suhteen. Emme näe tuota luontevaa, vähän röyhkeänkin itsevarmaa piirtämistä silmillämme, mutta voimme nähdä sen mielessämme, sielumme silmillä, kuvitella sen. Ja juuri niin, oman kuvittelunsa mielen kannattamana ja kirjoittamisen taitonsa varassa Pamuk on kuvauksensa luonut. <br /><br />Ihanan hevosen takana on tekijä, Orhan Pamuk – ei omaelämäkerrallisesti, mutta kuitenkin koko persoonassaan: oman kepeän ja kursailemattoman kirjoittamisen tuntonsa kannattelemana. Pamuk se antaa tietoisen ja tiedostamattoman mielensä suitsia kynää, kertoo ja kuvaa oman muistinsa ja kuvittelunsa, kuulemiensa ja lukemiensa tarinoiden varassa, asettuu vuoroin kuvittelemansa ihanan hevosen satulaan, vuoroin piirtävän kynän varteen: Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. "<br /><br />Noin yritin 2000-luvun alussa ilmaista jotain siitä, miten mestarillinen kirjailija Orhan Pamuk on. Toiseksi: mikä merkitys tyylillä – sanomisen pohjasävyllä – on kirjallisuuden meissä synnyttämässä vaikutuksessa. Ja siitäkin, miten paljon monimutkaisemmin ja todemmin romaanit puhuvat todellisuudesta kuin nykyinen fakta/fiktio -keskustelu antaa ymmärtää. <br /><br />Faktasta ja fiktiosta voimmekin hypätä takaisin tähän päivään ja <span style="font-style:italic;">Viattomuuden museoon</span>, josta minun pitikin puhua. Sekään ei ole omaelämäkerrallinen teksti, vaan romaani, mutta sitäkin kannattelee yhtenäinen ääni ja tyyli, tekijä Orhan Pamuk, joka tekee lukijan onnelliseksi. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Viattomuuden museo </span>on rakkausromaani ja muistelemisen monumentti, joka vertautuu sekä Tolstoin <span style="font-style:italic;">Anna Kareninaan </span>että Marcel Proustin <span style="font-style:italic;">Kadonneeseen aikaan</span>. Se on kertojan rakkaudenosoitus rakastetulleen ja eletylle elämälle. Se rakentuu perinteisen rakkausromaanin tavoin: alkaa kohtaamisesta, kertoo sitten suhteen syventymisestä, rakastumisen rituaaleista. Kunnon romaanin tavoin siinäkin on käännekohta ja dramaattinen huippukohta, jota seuraa romaanin loppuosa, sen kertominen miten rakkaustarinassa käy. Samalla se on kehitysromaani, yhden miehen elämän kertominen tämän rakkaustarinan ja siihen liittyvien esinemuistojen kautta. Nämä esineet – kappaleet henkilöhahmojen fiktiivistä historiaa ja samalla kappaleet oikeiden turkkilaisten ihmisten modernia historiaa – muodostavat Viattomuuden museon, ja samalla romaanista tulee Istanbuliin perusteilla olevan museon katalogi. <br /><br />Tämä kaikki on kaunista ja ihanaa. Mutta mikä sitten on tämän romaanin puhujan – joka on ja ei ole Orhan Pamuk – äänen sävy – se joka tekee minut onnelliseksi? <br /><br />Se on jonkinlainen yhdistelmä armoa ja painovoimaa, vanhenemisen ja eletyn elämän myöntämistä, yritystä pitää kiinni esineistä ja ihmisistä, samalla heittäytymistä ja luottamista, täydellistä antautumista elämän pyörteeseen ja virtaan: kirjoittaa näinä aikoina kaunis rakkausromaani! Se on kykyä nähdä ja katsoa yhtä aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on tietoista kirjoittamista keskikohdasta käsin ja nöyrää katselemista vuorelta, siitä ohikiitävästä viisauden hetkestä, jolloin seisoo ylhäällä ja näkee kauas, mutta muistaa vielä varpaissaan koko tuon matkan kaikkine vaivoineen. Se on se pakottava hetki, jolloin tulee antaneeksi anteeksi itselleen ja samalla kaikille muillekin.<br /><br /><span style="font-style:italic;">Viattomuuden museossa </span>Pamuk kirjoittaa "onnellisesta hetkestä":<br /><br /><span style="font-style:italic;">Kukaan ei oikeastaan tiedä, että elää elämänsä onnellisinta hetkeä silloin kun se on käsillä. Joku saattaa kyllä joskus innostuessaan vilpittömästi (ja useinkin) luulla tai sanoa, että käy "nyt" läpi elämänsä kultaisinta hetkeä, mutta silti jossain sielunsa sopukassa hän uskoo kokevansa vastaisuudssa vieläkin kauniimman ja onnellisemman hetken. --- Mutta silloin kun tuntee elämän jo saaneen romaanin lailla lopullisen muotonsa, pystyy, kuten minä nyt, tunnistamaan ja poimimaan elämänsä onnellisen hetken. Ja jos haluaa selittää, miksi on kaikista kokemistaan hetkistä valinnut juuri sen, on tietenkin kerrottava romaanin tavoin oma tarinansa uudestaan. Mutta kun poimii esiin sen kaikkein onnellisemman hetken, myös tietää että se on jäänyt jo kauas taaksen, että se ei toistu ja että se siksi myös tuottaa tuskaa. Ja tuosta tuskasta tekee siedettävän vain se että omistaa jonkin esineen joka on sen kultaisen hetken peruja. Sellaiset esineet tallettavat sen tuokion muiston ja värit sekä kosketuksen ja näkemisen nautinnon paljn uskollisemmin kuin ihmiset, joiden ansiosta koki sen onnen. </span>(VM, 105.)<br /><br />Lukiessani Orhan Pamukia tulen onnelliseksi, koska hänen kirjoituksessaan tekeminen ja sanominen, mieli ja ruumis ovat niin yhtä kuin vain voivat olla. Häntä lukiessani minussa herää toivo ja luottamus siihen, että voin vielä elää läheisteni kanssa monia kauniita ja onnellisia hetkiä. Maailma ei näytä samalta, vaan inhimillisemmältä ja ihanammalta paikalta elää.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-13889916105217529022010-04-24T06:20:00.000-07:002010-04-24T06:21:53.569-07:00PÄIVÄNI ONNELLISIN HETKI: PAMUKIN UUSI SUOMENNOSOrhan Pamuk: <span style="font-style:italic;">Viattomuuden museo.</span> <br />Suomentanut Tuula Kojo.<br />Tammi, 2010. <br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Masumiyet müzesi</span>, 2008.)<br /><br />Eilen iltapäivällä töiden jälkeen kiertelin kirjakauppoja ja näin Pamukin uuden suomennoksen Akateemisen uutuushyllyllä. Teos näytti ihanan paksulta. Ajattelin, että jos lukisin sitä viivytellen, niin hitaasti kuin mahdollista, siitä riittäisi yliopistollisen virastotyön uuvuttamalle mielelleni pitkään virkistystä. Illalla sitten ahmaisin kolme ensimmäistä lukua niin, että viivähdin jokaisen luvun kohdalla, kuulostelin mieltäni ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia niin kuin joogaharjoituksessa. <br /><br />Ensimmäinen luku ”Elämäni onnellisin hetki” on Pamukiksi lyhyt, vain kaksi sivua, enkä voinut olla miettimättä, mistä se kertoo: aloittamisen vaikeudesta, kirjoittamisen vaikeudesta, tai ehkei mitään vaikeutta ollutkaan, ehkä oli vain sääntö: lyhyt alku, tai ei ehkä mitään sääntöäkään, vain lyhyt alku, vaikuttava alkukohtaus tai alkusoitto, kaiken tarvittavan esittely. Ensimmäisessä luvussa joka tapauksessa teoksen minäkertoja – josta en vielä tiedä paljon mitään – esittelee elämänsä onnellisimman hetken, jolloin hän rakastelee ja suutelee nuorta rakastettuaan, ja näykätessään hänen vasenta korvaansa saa hänen toisen korvakorunsa irtoamaan. <br /><br />Suutelukohtaus on ihana ja sai aikaan erinäisiä mielenliikkeitä, haaveita ja muisteluita. Korvakorusta tehdään arvoitus: koru leijuu, putoaa sitten vuoteelle, ja kohta sitä jo etsitään. En kuitenkaan tiedä täsmälleen tuon arvoituksen luonnetta. Onko teoksessa kyse kolmoisdraamasta, siitä että kertojan kihlattu saa tietää uskottomuudesta tuon korvakorun kautta, sen puolesta puhuisi ”katastrofiin” tai ”epäonneen” viittaaminen. Mutta miksi kertoja tässä tapauksessa viittaisi korvakorun muotoon tai oikeastaan siihen, ettei hän ”sinä päivänä pannut korun muotoa merkille”? Se viittaisi aivan muuhun, johonkin jota en nyt ollenkaan ymmärrä ja jonka tähden haluaisin nopeasti lukea koko teoksen loppuun. <br /><br />Luin illalla vielä kaksi seuraavaa lukua. Niissä lähdetään purkamaan auki tarinaa, joka johtaa tuohon suutelukohtaukseen ja sen jälkeiseen tapahtumasarjaan, jonka sanotaan mullistavan kertojan elämän. Luettuani vajoan hetkeksi haaveisiini ja kuvittelen, että kertoja olisikin kirjailija itse ja minä olisin Füsun, kaunis ja pitkäsäärinen nuori nainen vaikka olenkin kirjallisuudentutkija enkä muotiliikkeen myyjätär, enkä voi olla harmistumatta muistaessani, että olen keski-ikäinen enkä edes sorjasäärinen, ja on aivan turha kuvitella, että minut nähdessään kirjailijan sen kummemmin kuin kertojankaan sydän olisi ”hypännyt kurkkuun kuin hyökyaalto joka on juuri lyömässä rantaan”. <br /><br />Tänään jatkan. Tiedän, että rakastavaisten suhteen kehittely jatkuu. Pelkään ja toivon, että Sibel, kertojan kihlattu, saa tietää kertojan syrjähypystä. Mitähän muita tarinalinjoja tähän liittyy?Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-28074927337001441022009-11-23T07:22:00.000-08:002009-11-23T07:25:34.793-08:00ASKILDSEN: SAARIKjell Askildsen: <span style="font-style:italic;">Saari.</span><br />Suomentanut Tarja Teva<br />Like, 2009.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Omgivelser</span>, 1969.)<br /><br /><br />Huomasin nyt vasta, että Askildsenin pienoisromaani onkin kirjoitettu 40 vuotta sitten, vuonna 1969. Luin sen niin kuin se olisi vasta kirjoitettu ja tiedostin lukiessani sen hienon ja hauraan lauseen. Upea teos, hieno ulkoasu: etu- ja sisäkannessa graafisesti kuvatut airot ja soutamiset. <br /><br />Aivan ihmeellistä ajattelin, että Tarja Teva saa puhallettua tällaisen pienen tekstin suomennoksessaan eloon: romaanin arkiset, lyhyet ja lakoniset lauseet, sen vähäpuheisuuden ja tietynlaisen vähäeleisyyden, tarinan jossa ei tapahdu paljon – mutta tietenkin riittävästi. Tällaisesta modernista tekstistä tulee suomennoksessa helposti mitäänsanomatonta, liian vaikeaa tai kömpelöä. Mutta Tarja Teva ei suomenna sanoja ja lauseita, vaan merkityksen rytmiä: sitä draamaa josta <span style="font-style:italic;">Saaressa </span>on kyse. Niin tavallista ja niin hienoa ja uskottavaa. Mutta draama on hienosti rakennettu ja kannattelee tekstiä alusta loppuun, vaikka tarina ei sulkeudukaan perinteiseen tapaan. <br /><br />Tarina tapahtuu saarella. Saarella on majakka jota hoitaa majakanvartija perheineen. Heitä on kolme: majakanvartija, vaimo ja nuori tytär. Saarelle on muuttanut kesävieras, nimeltään Kraft joka vastaa vaimon ja tyttären tiedostamattomiin rakkauden ja seksuaalisuuden haluihin ja haaveisiin. Vaimo haluaisi seuraa ja tyttö on siinä iässä. Jotain sitten vieraan ja talon naisten välillä tapahtuukin. Majakanvartija on mustasukkainen ja tiirailee kiikareillaan majakkatornista. Olutta juotuaan hän muuttuu ilkeäksi ja mustasukkaiseksi, ilmeisesti lyö vaimoaan. Naisetkin katsovat ja tiirailevat toisiaan ja miehiä: ulos keittiön ikkunasta, huoneen ikkunasta, ulkohuoneen ikkunasta. Välillä vetäydytään majakkatornista katselevien kiikareiden katveeseen, seinän viereen, pohjoiskallioille. Perheen ja saaren rauha on järkkynyt. Loppu jää auki.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-64333129038703200882009-11-21T08:57:00.000-08:002009-11-21T08:59:48.606-08:00WODEHOUSE: KIITOS, JEEVESP. G. Wodehouse: <span style="font-style:italic;">Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.</span><br />Suomentanut Kaisa Sivenius<br />Teos, 2009.<br />(Alk. Kolme teosta, 1934–1959).<br /><br />Tunsin P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ennestään televisiosarjojen ja erinäisten kirjallisten viitteiden perusteella, mutta sain tilaisuuden tutustua brittihuumorin klassikkoon Kaisa Siveniuksen mainiona suomennoksena. Yläluokkaisen aikamiespojan Bertie Woosterin ja hänen nokkela herrasmiespalvelijansa Jeevesin tarinat perustuvat pitkälle töppäily- ja tilannekomiikkaan: rikas ja sympaattinen Bertie töppäilee, mutta nokkela Jeeves selvittää asiat. <br /><br />Tarinat kantavat meidän aikaamme, vaikka ne onkin kirjoitettu 1930–1950-luvuilla, koska maailma ei loppujen lopuksi ole muuttunut – sanotaan tasa-arvon edistymisestä ja myöhäismodernin yksilön oikeuksista ja mahdollisuuksista mitä hyvänsä. Bertie-Jeeves -pari on näinä tuloerojen kasvun aikoina kuitenkin ehkä tarpeen muistuttamaan siitä, että todellinen yläluokkaisuus (sivistyneisyys, käytännöllinen maalaisjärki, tahdikkuus, hyväkäytöksisyys) on synnynnäistä – eikä sitä voi rahalla ostaa. (Mukamas!) Tarinat ovat hyviä ja ne naurattavat, mutta samalla jostain tulee ikävä tunne, että kepeät tekstit vain tuudittavat meidät epärealistiseen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta on pakko kysyä itseltään, onko kyyninen yhteiskunta-analyyttinen proosa sitten jollain tavalla parempaa ja legitiimimpää kirjallisuutta. Ehkä tarkoitus on tosiaankin ottaa vain töppöset esiin, keittää kupponen teetä ja viettää huvittava ilta hienosti kirjoitettujen ja hyvin suomennettujen Jeeves-tarinoiden äärellä.<br /><br />Mutta mitähän varten Jeeves-tarinoita on suomennettu juuri nyt tai pikemminkin nyt vasta? Onko tarinoille ajateltu joku tietty kohdeyleisö? En tosin tiedä sitäkään, ketkä Jeeves-tarinoita aikoinaan lukivat. Minulla on jostain syntynyt käsitys että melkein kaikki. Ainakin 1960-luvulla tehtyjen televisiosarjojen Wodehouse oli Britanniassa tarpeellista koko kansan huumoria ja kansallisen yhtenäisyyden liimaa. Onko suomennosten funktio sama?Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-81457196447998101312009-11-11T23:46:00.001-08:002009-11-11T23:50:09.552-08:00LEON: YSTÄVÄ SÄ LAPSIENDonna Leon: <span style="font-style:italic;">Ystävä sä lapsien.</span> Komisario Guido Brunettin tutkimuksia.<br />Suomentanut Kristiina Rikman.<br />Otava, 2009.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Suffer the Little Children</span>).<br /><br />Tämä on Guido Brunetti -dekkari. Guido Brunetti on komisario, joka selvittää ja ratkaisee rikoksia – verkkaiseen tahtiin ja kahvinjuonnin lomassa – ei tavallisia murhajuttuja, vaan syvällisiä yhteiskunnallis-eettisiä rikosvyyhtejä, joista kyllä tietää heti, että vääryys on tapahtunut, mutta joista on vaikea sanoa, kuka on vastuussa ja missä kohtaa vääryys alkoi. Siksi ketään ei voi pidättää, eikä ketään voi rangaista. <br /><br />Donna Leonin dekkareiden kehys on lain ja vallitsevan oikeuskäsityksen välinen suhde: lain, mafian, oman käden oikeuden, oikean ja väärän tunnun muodostama harmaa vyöhyke. Kehyksen sisään asetellaan sitten erilaisia tarkasteltavia tapauksia. Tässä se on lapsikauppa ja siitä juontavat asiat: eurooppalaisten vanheneminen, länsimaisten miesten siittiöiden heikentyminen, köyhien suuret perheet ja rahantarve, lapsikauppa, rikollisuus, elinkauppa, byrokratia. Näin: vauras venetsialaispari ei saa lapsia, miehellä on mahdollisuus lääkärintyönsä puolesta hyödyntää laitonta adoptiota, he jäävät kiinni ja heidät ratsataan karabinieerien toimesta, perheessä jo vuoden ajan elänyt puolitoistavuotias poika otetaan huostaan ja sijoitetaan lastenkotiin ja niin edelleen. Komisario lähtee ajamaan lapsen asiaa, mutta tapaus on vieläkin synkempi kuin hän voi arvata. <br /><br />Tällaisia Italiaan sijoittuvia oikeusjuttuja kirjoittaa englanniksi yhdysvaltalaissyntyinen nainen, Donna Leon (en tiedä, tokko se edes on kirjailijan oikea nimi), joka asuu nykyään Venetsiassa. Venetsialla on näiden kirjojen markkinoinnissa ja myynnissä niin keskeinen osuus, että tämänkin kirjan – vaikka se on tosiaan kirja lapsikaupasta ja italialaisen yhteiskunnan ja asiainhoidon mädännäisyydestä – mainostetaan takakansitekstissä tarjoavan lukijalleen: ”Viehättäviä kuvauksia Venetsiasta ja maittavia makuelämyksiä”. Eikä takakansiteksti edes ole väärässä: aivan keskeinen osa kirjan muuten rikollista ja umpikieroutunutta maailmaa on italialaisten ruokalajien ja kahviloiden, Venetsian katujen maistelua al l’italiano. Caffé corretton ja monimutkaisempien juomien nimien on ehkä tarkoitus tuoda turvallisuuden tunnetta kaiken kauhean jälkeen. Mutta miksi tulee tunne, että kirjailija saa sponsorirahaa Venetsian turistitoimistolta? Vaikka toisaalla kerrotaankin, ettei kirjailija ole kansainvälisestä suosiostaan huolimatta antanut käännättää dekkareitaan italiaksi – koska hän haluaa pysyä tuntemattomana.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-41411266058141094682009-11-11T00:30:00.000-08:002009-11-11T00:32:04.333-08:00MORRISON: ARMOLAHJAToni Morrison: <span style="font-style:italic;">Armolahja</span><br />Suomentanut Seppo Loponen<br />Tammi, Keltainen kirjasto, 2009.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">A Mercy</span>, 2008).<br /><br />”[V]ain sisäinen kuihtuminen tekee orjaksi ja avaa oven kaikelle villille” (<span style="font-style:italic;">Armolahja</span>, 181).<br /><br /><br />Toni Morrisonin romaani on työläs opus enkä voi sanoa pitäneeni siitä. Mielenkiintoinen tarina ja taitava romaani teos toki on. Tarina sijoittuu 1600-luvun lopun Amerikkaan yhden maatilan elämänpiiriin ja siinä käsitellään orjuutta ja orjakauppaa useiden eri romaanihenkilöiden tietoisuudesta ja heidän vaihtelevista kohtaloistaan ja tarinoistaan käsin. Romaanihenkilöt – tyttöorjat ja isännät ja emännät, sepät ja muut – ovat rosoisia niin kuin Morrisonin henkilöhahmot yleensäkin, eivät ollenkaan siloisia ja kilttejä ja kunnollisia, vaan oman elämänsä muokkaamia hankalia persoonia, pahojakin ja arvaamattomia. Ja kaikki he ”puhuvat” omalla äänellään, eivätkä heidän tarinansa avaudu lukijalle helposti. Jotkut puhuvat naiivisti, jotkut tyhmästi, jotkut arvoituksellisesti, jotkut katkonaisesti. Joitakin ymmärtää – hetken.<br /><br />Romaanin kokonaisuutta on hankala hahmottaa. Ensiksi kestää tosiaan jonkin aikaa tutustua henkilöiden ääneen ja sen erityispiirteisiin, päästä selville kuka puhuu ja missä kohtaa hän on tullut tarinaan ja mistä kohtaa sitä kertoo. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta on työläs. Ehkä vaikeinta on se kun tajuaa, että joutuu lukijana armahtamaan henkilöhahmon, yrittämään tosiaan ymmärtää tämän tekoja ja sanoja – ettei siis pane kirjaa syrjään ja hylkää häntä kesken tarinansa. Jonkinlaista sovitusta ja armoa tarjoaa ehkä kirjan loppu: toivoa äidin ja tyttären väliseen rakkauteen ja sovitukseen. Sitähän tässä tarvittaisiinkin.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4164542657690889726.post-8957476711966998492009-10-27T01:21:00.000-07:002009-10-27T01:25:44.573-07:00BERNHARDIN HAASKIO & HUSTVEDTIN LUMOUSThomas Bernhard: <span style="font-style:italic;">Haaskio</span> <br />Suomennos ja jälkisanat Tarja Roinila<br />Teos, 2009. <br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">Der Untergeher</span>, 1983).<br /><br />Siri Hustvedt: <span style="font-style:italic;">Lumous</span><br />Suomentanut Kristiina Rikman<br />Otava, 2009.<br />(Alkuteos: <span style="font-style:italic;">The Enchantment of Lily Dahl</span>, 1996).<br /><br /><br />Thomas Bernhardin romanissa <span style="font-style:italic;">Haaskio</span> kertoja on tullut entisen ystävänsä ja opiskelutoverinsa hautajaisista tämän metsätysmajalle etsiskelemään tämän jättämiä filosofisia mietelmiä ja papereita tai ehkäpä ennen kaikkea selvittääkseen omaa identiteettiään ja tunnekuohuaan suhteessa kahteen edesmenneeseen ystäväänsä, pianovirtuoosi Glenn Gouldiin joka on kuollut keski-iässä kesken mestarillista uraansa sekä toiseen epäonnekkaampaan pianovirtuoosiin Wertheimeriin, joka on äskettäin, 51 vuoden iässä tehnyt itsemurhan ja jonka hautajaisten jälkipuinnista romaanissa on kyse. <br /><br />Romaanin alussa kertoja astuu parhaillaan Wertheimerin majan lähellä olevaan majataloon, keskikohdassa hän odottelee majatalon emännän saapumista ja loppuosassa pääsee vihdoin itse majalle. Ja koko ajan hän kertoo ja ajattelee ja puntaroi heidän kolmen piano-opiskelijan tarinaa. Tosin keskustelee myös majatalon emännän ja Wertheimerin majaa hoitavan metsärengin kanssa. Mutta itse kertominen, menneisyyden tilitys on romaanin juttu. Ja kuten loppupuolella paljastuu, kertojan tilityksen motiiviksi paljastuu myös hänen tekeillä oleva kirjoituksensa, elämäkerta Glenn Gouldista. Kyetäkseen kirjoittamaan Glenn Gouldista hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista ja itsestäänkin. <br /><br /> – Näin toimii itävaltalainen postmodernismi: ei mitään helppoa ja viihdyttävää leikkiä, vaan perusteellinen ja järjestelmällinen itsereflektio, joka ei kunnioita mitään. Näin sen voisi ilmaista yhdellä lauseella: “Minä yksinkertaisesti pakotin itseni siihen [pianonsoittoon], puhuin itseni ympäri, soitin itseni ympäri, ja sanonpa suoraan, että tein sen piittaamatta heistä [vanhemmista] paskan vertaa” (<span style="font-style:italic;">Haaskio,</span> 22–23). <br /><br />Ensimmäisen kerran elämässä tekikin mieli sanoa "Herranjumala" kirjan luettuaan. Romaani säikähdyttää, kylmää, kauhistaa. Kaikki siinä sanottu tuntuu todelta ja vilpittömältä. Ensinnäkin sisällöllisesti: Kertojan esittämään säälimättömään kritiikkiin voi useimmiten yhtyä, kuten Salzburgin ja Wienin ja Sveitsin ja Itävallan puunattuun tylsyyteen, joka on kuin tauti ja joka tuntuu leviävän omaan menneisyyteensä sairaalloisesti takertuvassa Euroopassa. <br /><br />“Sveitsi on Euroopan tylsin maa, hän sanoi, minulla on Sveitsissä aina ollut sellainen tunne kuin olisin bordellissa, hän sanoi. Kaikki on huorattu piloille, oltiin sitten kaupungissa tai maalla, hän sanoi.” (<span style="font-style:italic;">Haaskio</span>, 39). <br /><br />Myös virtuoosin ja keskinkertaisuuden välinen vertailu romaanissa kylmää, samoin kuin koko taiteellis-kulttuurisen maailman keskinkertaisuuden ja olemattoman opettamiskulttuurin kuvaus. Jatkuva kilpailu, pätemisen tarpeen kuvaus, ihmisten itsekeskeisyys. <br /><br />Kylmäävä toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy myös kirjan sävystä. <span style="font-style:italic;">Haaskio</span> ei ole läheskään yhtä kyyninen, yhtä vimmainen ja vihainen kuin <span style="font-style:italic;">Hakkuu</span>, toinen Tarja Roinilan suomentama Bernhardin teos (Teos, 2008). <span style="font-style:italic;">Haaskiossa</span> on kyllä sama kirjallinen muoto kuin <span style="font-style:italic;">Hakkuussa</span> – se on yhteen hengenvetoon lausuttu miehinen yksinpuhelu, jonka läheisen ihmisen kuolema panee liikkeelle – mutta samalla se on myös uskottavampi, vakavampi ja totisempi teos, surullisempi ja masentuneempi myös. Näin se muistuttaa enemmän Benrhardin romaania <span style="font-style:italic;">Betoni</span>, jonka on puolestaan suomentanut Olli Sarravaara (Lurra Editions, 2008). <br /><br />Ennen kaikkea kauhistuttava toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy kirjan muodosta, joka synnyttää vaikutelman tässä ja nyt tapahtuvasta ajattelemisen prosessista, meneillään olevasta mielenliikkeestä ja sielunkuohusta – joka voi olla hullua ja mieletöntä, mutta joka ei preesensmuotonsa takia voi olla valheellista ja vilpillistä. On aivan uskomatonta, että Bernhard kykenee muotoilemaan yksittäisen ihmisen ajatuksen tällaiseen katkeamattoman preesensin muotoon, joka vieläpä imaisee lukijan mukaansa ja pakottaa seuraamaan ajatuksen kulkua. Siksi kirja pelottaa. <br /><br />Tarja Roinila suomentaa mestarillisesti romaanin lauseen, sen pitkän kehämäisen ajatusvirran, tavoittaa kertojan ajattelemisen rytmin, toiston, hänen tinkimättömän, täsmällisyyteen ja perfektioon, ääripisteeseen, rajakohtaan tähtäävän luonteensa ja perusteellisen ja pitkän lauseensa yhtymäkohdat: ajattelun ja lauseen sulut, lisäykset, jatkuvat varaukset. Ja kursiivit. Uudissanat. <br /><br />Kun Bernhardin romaanin jälkeen aloin lukea Siri Hustvedtin uusinta romaania <span style="font-style:italic;">Lumous</span>, tuntui kuin olisi piirtänyt kuvan Vanhasta ja Uudesta Maailmasta: Kuolemasta ja Elämästä: toinen ahdistava, raskas ja itsekeskeinen, väsynyt, säälimätön ja kyyninen, hengenelämää, ajattelemista, itsetilitystä ja vetäytymistä arvostava, toinen maailma jossa on helppo hengittää, kevyt ja dialoginen, aktiivinen ja myötäelävä, etsiskelevä ja tulevaisuuteen avautuva. Pidän molemmista. <br /><br />Tosiaan: Nyt olen alkanut pitää Siri Hustvedtin romaaneista ja hänen tyylistään. Lumoavasta. Ja kevyestä. Eikä hän silti kirjoita viihdettä eikä kiiltokuvaromaania, vaan varteen otettavaa amerikkalaista proosaa, joka ehkä selvimmin vertautuu hänen miehensä Paul Austerin pienoisromaaneihin. Mutta Hustvedtin romaani hakee muotoaan myös naiskirjallisuuden historiasta, Virginia Woolfilta ja Marguerite Durasilta, kuvaa nuoren naisen elämää ja lumousta, mutta uudenlaisella realismilla. Hustvedt taitaa kuvaukset ja dialogit.Päivi Kosonenhttp://www.blogger.com/profile/13465024407631485361noreply@blogger.com0