Tuesday, June 19, 2012

RUOHONVIHREÄÄ SHIELDSIÄ



Carol Shields: Ruohonvihreää.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2012.
(Alk. The Box Garden, 1977.)

Myönnän. Jouduin miettimään kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin Carol Shieldsin uusimman suomennoksen pariin. Nythän suomennetaan varhaista Shieldsiä - ennen Kivipäiväkirjoja kirjoitettua, ja joukkoon mahtuu ymmärrettävistä syistä kaikenlaista. Ruohonvihreää ei kuitenkaan tuottanut pettymystä, vaikkei se ylläkään Shieldsin kypsän kauden parhaimmiston tasolle.

Taattua Shieldsiä kuitenkin. Romaanin päähenkilö on Shieldsin tuotannosta tuttu hyväntahtoinen keski-ikäinen naisrunoilija Charleen Forrest, joka on tukevasti kiinni arkipäivän tapahtumissa – elämässään teini-ikäisen pojan yksinhuoltajana, työssään luonnontieteellisen lehden toimituksessa, tuoreessa suhteessaan eronneen hammaslääkärin kanssa – ja kirjoittaa niistä runoissaan. Paitsi ettei kirjoita enää, koska kirjeenvaihto salaperäisen Isä Adamin kanssa tyydyttää nykyisin kokonaan hänen itseilmaisun tarpeensa.

Romaani rakentuu sankarittaren sisäiseksi kehitysmatkaksi ja merkitsee tämän lopullista itsenäistymistä kylmäkiskoisesta äidistään, työnantajansa liiallisesta huolenpidosta ja lopulta myös ex-miehestään.

Shieldsin naistietoisen quest-storyn taustaksi sopii hyvin tyttären matka Kanadan halki äitinsä häävalmisteluihin ja hääjuhlallisuuksiin. Äidin luona vietetty aika avautuu Shieldsin tutkielmaksi modernit äidit ja tyttäret -teemasta ja sisältää koko joukon kirjailijalle tyypillisiä tarkkanäköisiä havaintoja naisen elämästä. Itse jäin miettimään esimerkiksi naisia, joille hyväntahtoisuus ja miellyttäminen on harrastus. Tunnen lukuisia. Onkohan itsessänikin pinnistettyä kiltteyttä?

Monday, April 23, 2012

MURAKAMI: NORWEGIAN WOOD

Haruki Murakami: Norwegian Wood.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: Noruwei no mori, 1987)

Tutustuin Murakamiin Kafka rannalla -romaanin myötä. Ajattelin, että siinä on uuden aikakauden kirjailija, joka sekoittaa itäistä ja läntistä kulttuuriperintöä kiehtovalla tavalla – joka panee pohtimaan globalisaatiota ja maailmankulttuuria, siis jotakin sellaista yhteistä joka ohittaa yksilölliset kokemuserot ja kansalliset rajat.

Pari vuotta sitten otin lukukokemukseni puheeksi japanilaisen kirjallisuuden professorin kanssa yhdessä seminaarissa Etelä-Turkissa, Adanassa. Kuullessaan sanan Murakami professorismies meni hetkeksi suunniltaan ja alkoi luennoida kiivaasti Murakamin vahingollisesta vaikutuksesta länsimaissa, erityisesti Pohjois-Euroopassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Murakami on hänen mukaansa populisti, joka vääristää japanilaisen kulttuurin sekoittaessaan kreikkalais-roomalaista mytologiaa japanilaiseen kultturiperintöön. Minua hän piti tyypillisenä pohjoismaisena tutkijamoukkana, jolla ei koskaan tule riittämään ymmärrystä autenttiselle japanilaiselle kulttuurille – mitä se sitten lienee.

Norwegian Wood -romaaniakin luin vääristyneestä näkökulmastani yleisesti puhuttelevana romaanina modernista elämisestä maailmassa, jossa ongelmat ovat yhteisiä ja yleisiä ja tavallaan tuttuja, mutta jotka jokainen joutuu kuitenkin aina ratkaisemaan omalla tavallaan. Romaanin päähenkilö Toru Watanabe muistelee tarinan mittaan nuoruuttaan 1960-luvun Japanissa, opiskelijaelämäänsä ja vaikeuttaan valita kahden naisen välillä. Toru on itse kiinnostava yhdistelmä huumoria, vakavahenkistä eettisyyttä, syvää vastuullisuutta sekä modernia cooliutta ja välinpitämättömyyttä. Aika on Japanissakin opiskelijavallankumousten, vanhojen arvojen ja auktoriteettien kyseenalaistamisen, seksuaalisuuden vapautumisen ja uuden musiikin.

Kuten romaanin nimi kertoo, Beatlesillä on romaanissa erityinen merkitys. Päähenkilölle Beatlesien kappale ”Norwegian Wood” merkitsee ensirakkauden muistoa, mutta teoksen kokonaisuudessa Beatles osoittaa laajemminkin moderniin kulttuurien ja arvojen sekoittumiseen, joka Japanissakin alkaa 1960-luvulla. Harukamin kirjaa voi siten pitää myös yhden sukupolven toiveista ja peloista kertovana kirjana. Beatlesien lisäksi päähenkilö harrastaa amerikkalaista kirjallisuutta ja rakastaa erityisesti Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby, 1925), jossa moderni ylellinen amerikkalainen elämäntapa asetetaan suorastaan sosiologisen analyysin kohteeksi.

Toki 1960-luvulla on myös japanilaiset erityispiirteensä. Murakamin romaani kertoo nuorten itsemurhista. Monen romaanihenkilön elämää masentaa myös oman sisaruksen tai jonkun lähisukulaisen menneisyydessä tekemä itsemurha. Teos antaa ymmärtää, että 1960-luvulla itsemurha on ymmärrettävä yritys ratkaista vanhan ja uuden maailman välinen arvoristiriita, mutta siitä maksettava hinta on korkea – kun romaanin minäkertoja vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua joutuu pelonsekaisen huimauksen valtaan kuullessaan lentokoneessa Beatlesien melodian ”Norwegian Wood”.

Murakamin romaanit ovat kuitenkin lopulta huokoisia ja myönteisiä. Niissä on paljon dialogia sekä huumorin ja lempeän itseironian sävyttämää minäkertojan itsereflektiota. Niissä vastoinkäymisetkin ja vaikeat elämänvaiheet luovat lopulta ajatusta toivosta ja tulevaisuudesta.

Tuesday, March 27, 2012

BERNHARD: SYY

Thomas Bernhard
Syy.
Suomentanut Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2011.
(Alkuteos: Die Ursache, 1975.)

Syytä pidetään Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen teossarjan alkuna ja sellaisena sen voi hyvin lukea, itävaltalaisen kirjailijan kirjoittamana kuvauksena omista kouluvuosistaan Salzburgissa. Modernille omaelämäkerralliselle kerronnalle tyypillisesti Bernhard keskittyy kokemukselliseen totuuteen, siihen miltä Salzburg ja kouluvuodet tuntuivat: ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta – ja aina siihen mittaan, että koulupoika mietti tämän tästä itsemurhaa hylätyssä komerossa viululäksyjä harjoitellessaan.

Bernhard ei kuvaa uskollisesti ja kronologisesti kouluvuosiensa elämäntarinaa, vaan menee suoraan persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä juurille tai sen alkusyyhyn. Hän keskittää tarinansa kahteen jaksoon ja elämänvaiheeseen, joista ensimmäinen keskittyy sodan loppuvuosiin 1943–44, jolloin Thomasin internaattia johti luonnollisesti kansallissosialistinen johtaja, Grüngranz, ja toinen keskittyy sodan jälkeiseen internaattiin, jossa kansallissosialistisesta komennosta on siirrytty katoliseen johtoon ja järjestykseen, joka jos mahdollista on kaksinaismoraalissaan vieläkin valheellisempi ja petollisempi kuin natsikuri.

Bernhard onnistuu luomaan kuvan näiden kahden näennäisen erilaisen aikakauden (ennen sotaa-sodan jälkeen) ja järjestelmän (kansallissosialistinen-katolinen) perimmäisestä samankaltaisuudesta. Rekvisiitat vaihtuvat, Hitlerin kuva vaihtuu Ristin Jeesukseen, mutta internaatissa vallitsee sama autoritaarinen kuri, sama alistamisen ja nöyryyttämisen järjestelmä, joka tukahduttaa kaiken yksilöllisen luovuuden ja inhimillisyyden. Bernhard tiivistää tyylilleen uskollisesti muutamaan laatukuvaan internaatin elämäntavan: heräämisen, peseytymisen, opiskelun ja sodan lopussa yhä tiheämmäksi käyvän pakenemisen pommisuojaan.

Bernhardin omaelämäkerrallisuuden juttu on myös tyylissä – hänen tavassaan luoda omaa elämäntarinaansa varten yksilöllinen ja oma kielensä – niin kuin modernin omaelämäkerran vaatimuksena on Rousseausta saakka ollut. Tästä oman tyylin ja oman äänen vinkkelistä Syy (ja sen jatko-osat) eivät kuitenkaan poikkea paljon Bernhardin muusta tuotannosta, vaan tuntuvat pikemminkin asettuvan sen osaksi. Tästä näkökulmasta myös Syy on omaelämäkerrallinen romaani – eikä se oikeastaan poikkea kovinkaan paljon Hakkuusta tai Haaskiosta tai Betonista, joissa myös on paljon kirjailijan omaan elämään liittyvää tapahtumaa ja merkitystä.

Syyhyn liittyy siis arvoitus joka panee lukijan pohtimaan omaelämäkerrallisuuden merkitystä. Kirjoittaako Bernhard omasta elämästään ja omista kokemuksistaan omalla äänellään, vai onko hän kirjoittamalla etsimässä omaa ääntään ja tarinaansa? Vai onko hän myöhäismodernin kirjailijan tapaan leikittelemässä faktalla ja fiktiolla ja sitä kautta koko omaelämäkerrallisuuden ja tunnustuksellisuuden merkityksellä, uskollamme tässä ja nyt puhuvan äänen läsnäoloon ja autenttisuuteen ja vilpittömyyteen? Jatkaako Bernhard Goethen omaelämäkerrallista kehitysprojektia vai kirjoittaako hän piruuttaan sen kääntöpuolelle tai nurjalle puolelle keskittymällä hyveellisyyden ja kehityksen sijasta sisäisyyden tunkiopuolelle, ihmisen ja inhimillisen kulttuurin paheellisuuteen ja rumuuteen ja kehittymättömyyteen, jopa tuhoon ja turmioon ja sodan jättämiin jälkiin ja raunioihin.

Onko kyse jonkinlaisesta naturalistisesta omaelämäkerrasta – sisäisyyden tunkiokulttuurista – ja olisiko tämä tulkittava kritisoinniksi, paljastukseksi vai missä mielessä? Huumoriakin vaikka melkoisen mustaa Bernhardilla on yllin kyllin. Jonkinlaiseen leikittelevän ironis-dekonstruktiiviseen omaelämäkerrallisuuteen käsitykseen tuntuisi liittyvän ainakin Salzburgin kaupungin kuvaus, jolla Syy alkaa. Bernhardhan kuvaa Salzburgin (vähän samaan tapaan kuin Hakkuussa Wienin ja jossain muussa romaanissa Sveitsin) suorastaan helvetilliseksi kaupungiksi, jonka kauneus, luonto ja arkkitehtuuri yhdessä, ja sen vaaliminen tuottaa kaiken elävän ja inhimillisen systemaattista nujertamista:

Tuon paikan ja maiseman kauneus, josta koko maailma puhuu, ja tekee sitä vieläpä lakkaamatta ja aina ainoastaan täysin ajattelemattomalla tavalla ja itse asiassa luvattomaan sävyyn, on juuri tuon tappavan maaperän tappava elementti, tuohon kaupunkiin ja maisemaan syntymän tai jonkin muun radikaalin heistä itsestään riippumattoman seikan vuoksi sidoksissa olevat ja luonnonvoimien kahlehtimat ihmiset tukahtuvat jatkuvasti tuohon maailmankuuluun kauneuteen. Tuollainen maailmankuulu kauneus yhdistettynä tuollaiseen ihmisvihamieliseen ilmastoon on tappavaa. (Syy, 51.)

Ainoastaan hetkittäin – kun jostain tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki hengittää elävänä kaupunkiruumiina. Salzburgin pommitusten jälkeen pakolaiset, jotka vyöryvät raunioituneeseen ja rumaan kaupunkiin paljastavat kaupungista yllättäen inhimillisiä piirteitä (S, 59). Ehkä Bernhard itsekin on tuollainen eloon jäänyt poikkeus? Tai ehkä hän tarvitsee kirjoittamista vaaliakseen omaa eloonjäämistään ja selviämistään Salzburgista ja tukahduttavasta kasvatuksestaan? Tällaista ”kirjoitan- ainakin-olen-olemassa”-tulkintaa saattaisivat tukea tekstin Montaigne-viittaukset.

Monday, March 12, 2012

HOUELLEBECQ: MAASTO JA KARTTA

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Sarja: Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs. Wsoy, 2011. (La carte et le territoire, 2010.)

Michel Houellebecqin Maasto ja kartta oli positiivinen yllätys. Houellebecq ei olekaan jumiutunut kyltymättömien seksimaanikkojen kuvaamiseen ja kapitalismin apokalypsiin, vaan on tarttunut länsimaisen todellisuuden kuvaamiseen vähän toisesta kulmasta: taiteen tekijän näkökulmasta.

Romaanin päähenkilö on Jed Martin, vähän niin kuin oman aikansa Balzac, monipuolinen taiteilija, joka elää omassa ajassaan ja kuvaa todellisuutta, erityisesti taide- ja rahamaailmaa. Parhaillaan Jed Martin valmistelee muotokuvasarjaa eri alojen ammattilaisista: laatukuvia nyky-yhteiskunnan merkkimiesten elämästä ja teoista, kuten kuva Bill Gatesista ja Steve Jobsista keskustelemassa tietotekniikan tulevaisuudesta (”Palo Alton keskustelu”), sekä muotokuvia katoamassa olevien ammattien harjoittajista. Yksi tällainen katoavan ammattikunnan edustaja on kuvattu teokseen nimeltään ”Michel Houellebecq, kirjailija”, jonka Jed Martin lahjoittaa kirjailijalle itselleen. Jed Martinin ja Michel Houellebecqin henkilöhahmojen kautta Houellebecq kuvaa länsimaisen miestaiteilijan elämää: mainetta ja maineen ohimenevyyttä, yksinäisyyttä ja yritystä löytää henkinen tasapaino kaiken mediakohinan ja pöhinän keskellä.

Ilman muuta Houellebecq on merkittävä länsimaisen nyky-yhteiskunnan kuvaaja. Hänellä on kyky nähdä asioita ja esittää havaintonsa kiinnostavalla tavalla ja punoa niistä tarina. Pisteliäisyyden ja kyynisyyden pahimman kärjen taittuminen on tehnyt Houellebecqin taiteelle pelkästään hyvää, eikä häntä munattomaksi voi nytkään kutsua. Päin vastoin, teos on kaikkineen kovin testosteroninen. Naiset ovat tässäkin Houellebecqin romaanissa lähinnä statistin rooleissa. Ja kun tarinassa pyöritellään koko joukko länsimaisia taiteilijoita ja kirjailijoita nimineen ja teoksineen, ei voi olla panematta merkille, että naisten nimiä ja luomuksia ei siellä mainita. Naisia ei vain noteerata. Miehen kuvaamiseen on sen sijaan tullut uusia pehmeämpiä sävyjä.