Wednesday, December 15, 2010

PULKKINEN: TOTTA

Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava, 2010.

Luin Pulkkisen romaania Etelä-Turkissa, Adanassa, uuden Disney-tyylisen, kuuden minareetin jättiläismoskeijan takana olevassa hienossa puistossa kolmena päivänä joulukuun alussa. Päivät olivat lämpimiä, helteisiäkin melkein, ja vierestäni kulki muslimiperheitä: miehet edellä keveissä pikkutakeissaan, takana muovipusseja ja termoskannuja kantavat naiset huiveissaan ja pitkissä kuumissa, tiukasti napitetuissa popliinitakeissaan, joiden helmat viistävät maata. Lapset kulkivat vapaasti. Kolme sukupolvea usein näissäkin kulkueissa, mutta ei äitien ja tytärten ketjua, vaan tyypillisimmillään patriarkaalinen ketju: miehet, miniät ja anopit. Välillä jäin katsomaan näitä piknik-seurueita, välillä upposin takaisin Pulkkisen lauseeseen, joka on hieno, taitava ja konstailematon – ja siinä mielessä tosi.

Minulta on varmaan jäänyt välistä erinäisiä suomalaisen uuden kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta Pulkkista lukiessa tuli itselleni ensimmäistä kertaa tunne, että nyt on viimeinkin "eurooppalaisen romaanin" muoto ja rakenne, kieli ja tyyli kesytetty ja otettu meillä haltuun – niin kuin Paul Austerilla, Siri Hustvedtilla, Jhumpa Lahirilla ja monilla tällaisilla, jotka nykyisin kirjoittavat ihmisten välisistä suhteista yhtä aikaa syvällisesti ja kepeästi. Pulkkisen romaanissa ihmeellistä ja uutta ei olekaan sen aihe, ei myöskään mikään rakenteellinen tai kerronnallinen uusi jippo, vaan pikemminkin nuoren tekijän taito purkaa poikkeuksellisen kiehtovasti ja myötätuntoisesti ihmismielten välisiä kummallisia vyyhtejä.

Totta-romaanin keskiössä on suomalainen porvarillinen idylli, menestyvä ja mukava helsinkiläisperhe, jonka salaisuuksia tarinan myötä ristivalotetaan: vaiettuja syrjähyppytarinoita ja lasten jäämistä aikuisten asioiden, kiireiden ja ongelmien jalkoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Kiinnostavaa on leikittelevä proosa, taitava sisäkkäiskerronta ja kaikenlaiset kuvitteluleikit, joista kerronta koostuu. Merkittävimpiä näistä sisätarinoista on toisen naisen, Eevan, tarina jonka romaanissa kuvittelee ja kertoo Elsa-mummon tyttärentytär Anna, jonka oma tarina ja ääni kasvavat koko romaanin ajan – niin että vähitellen alkaa Annan äänestä etsiä yhteyttä tekijään itseensä ja hänen harvinaislaatuisen laajaan kuvittelemisen kykyynsä.

Merkittäväksi Pulkkisen romaanin tekee nuoren suomalaisen naistekijän myötätuntoinen suhtautuminen vanhempiin sukupolviin. Jäin miettimään romaanin sisään kirjoitettuja pohdintoja kirjailijoista ja taiteilijoista erityisinä näkijöinä ja kokonaisuuksien ymmärtäjänä. Minusta Riikka Pulkkisella näyttää olevan aineksia tällaiseen näkemiseen ja ymmärtämiseen.

Ehkä se on siunaus, Eleonoora oli ajatellut. Ehkä sellaisen tiedon alla musertuisi. Ehkä kokonaisnäkymä elämään kuului vain Jumalalle, jos sellaista oli. Ja kuolleille, jos oli kuolemanjälkeistä elämää. Ja kirjailijoille, jotka asettuivat elämän ulkopuolelle ja jäljittivät kuuliaisesti jokaisen hahmonsa jokaisen ajatuksen ja tunteen, loivat ristivalon tapahtumien ylle. (Totta, 117.)

Itselläni olisi kuvittelemisen ja myötätunnon suhteen paljon oppimista Pulkkiselta – niin paljon musliminaisten perinteisen oloinen värittömyys alkoi minua Adanassa nyppiä, etenkin sen jälkeen kun siirryin puistosta moskeijaan, peitin pääni huivilla, riisuin kengät ja aloin moskeijan takaosassa naisten rivissä tavoitella aurinkotervehdyksen kaltaisia asanoita imaamin loilotuksen tahtiin.

Wednesday, September 29, 2010

GILMAN: "KELTAINEN SEINÄPAPERI"

"Keltainen seinäpaperi". - Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2010.


Savukeidas jatkaa ansiokkaasti yhdysvaltalaisen naiskirjailijan ja naisaktivisti Charlotte Perkins Gilmanin (1860–1935) teosten suomentamista. Gilmanin utopiaromaani Herland ilmestyi viime vuonna, ja nyt on Ville-Juhani Sutinen suomentanut kokonaisen kokoelman verran Gilmanin kirjoituksia: yhteiskunnallisia esseitä, novelleja ja runoja. Esipuheessa suomentaja nostaa esiin Gilmanin kirjoitusprojektin kokonaisvaltaisuuden: fiktiota ja asiatekstejä on luettava rinnakkain, saman yhteiskunnallis-sosiaalisen projektin osana.

Tekstien joukossa on Gilmanin mestarillinen kauhunovelli ”Keltainen seinäpaperi”, joka ilmestyi alunperin vuonna 1892 New England Magazine -lehdessä. Novellia on kiinnostavaa lukea Savukeitaan tarjoamassa Gilmanin yhteiskunnallisten kirjoitusten kontekstissa, mutta samalla yksi merkittävä viitekehys unohtuu. Gilmanin novellin julkaiseminen ja sen vastaanotto muodostaa näet poikkeuksellisen luvun 1900-luvun naisten kirjallisuuden historiassa.

Niinpä vaarana on se, että – kiinnittämättä Gilmanin novellia feministiseen keskusteluun – uusi suomennos tulee huomaamattaan toistaneeksi sitä, mistä Gilmanin novelli puhuu: naisesta eristettynä ja outona tekstinä, jota ei osata tulkita oikein. Virginia Woolfin aikoinaan jo Omassa huoneessa esittämän käsityksen mukaan naisen tekstiä ei osata tulkita, koska emme yleensä tunne sitä perinnettä ja historiaa, josta käsin teksti voisi tulla ymmärrettäväksi ja ymmärretyksi.

Postfeministisen sukupolven lukijat – joille Savukeitaan suomennos on tarkoitettu – kykenevät epäilemättä tulkitsemaan ”Keltaisen seinäpaperin” itsekin, mutta en kuitenkaan malta olla lisäämättä jotain feministihistoriallista dataa uuden Gilman-sukupolven kartalle – vaikka vain siitä ilosta, että saan muistella tämän hienon novellin reseptiohistoriaa ja ehkäpä tulkita sitä taas kerran itsekin.


”Keltaisen seinäpaperin” takkuinen julkaisu- ja reseptiohistoria

Charlotte Perkins Gilman tarjosi novelliaan useille lehdille ja kustantajille – ennen kuin se lopulta julkaistiin vuonna 1892. Teksti painettiin vielä uudestaan vuonna 1920. Sen jälkeen vastaan tuli kirjallinen umpikuja ja totaalinen unohdus, kunnes teksti niin sanotusti löydettiin uudestaan 1970-luvulla. Tällöin feministiset kirjallisuudentutkijat Yhdysvalloissa alkoivat kiinnittää huomiota omaan kirjalliseen kaanoniinsa ja sen miespuoliseen vinoutumaan. Missä naiskirjailijat ovat, he alkoivat kysyä.

Gilmanin novelli julkaistiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla moneen kertaan sekä yksinään feministikustantamoiden toimesta (esim. Feminist Press, 1973) että erilaisissa feministisissä kirjallisuusantologioissa ja tekstikokoelmissa. Uusiin painoksiin liitettiin esipuhe tai jälkisanat, joissa novellia luettiin ja tulkittiin uudelleen feministisestä näkökulmasta.

”Keltainen seinäpaperi” – aivan kuten Gilmanin Herland tai toisen yhdysvaltalaisen naiskirjailijan, Kate Chopinin, Herääminen (The Awakening) – osoittautuikin pian suoranaiseksi aarrearkuksi muotoutumassa olevalle feministiselle kirjallisuudentutkimukselle. Se osoittautui esimerkilliseksi feministiseksi tekstiksi, joka puhuttelevien naisteemojensa lisäksi tuntui tarjoavan runsaasti metodisia ja teoreettisia työkaluja myös feministisen tulkintateorian avuksi. Gilmanin tekstistä kirjoitettiin paljon, sitä tulkittiin yhä uusista näkökulmista, ja novelli myös käännettiin monille kielille. Nykyään ”Keltaista seinäpaperia” voi kutsua feministisen kirjallisuudentutkimuksen kanoniseksi tekstiksi. Se on myös monien myöhempien hysteriatapaus-tekstien taustalla.

Muun muassa yhdysvaltalainen feministitutkija Annette Kolodny käsitteli perusteellisesti Gilmanin novellia esimerkkinä naiskirjallisuuden ja naistekstien nuivasta kohtalosta miehisessä kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Kolodnyn artikkelista ”A Map for Rerreading. Gender and the Interpretation of Literary Text” (1980) on itsestäänkin nykyisin tullut feministisen kirjallisuudentutkimuksen klassikko, joka on julkaistu moneen kertaan erilaisissa kokoelmissa ja on ladattavissa internetistä pdf-muodossa. Olennaista on se, että kahden kymmenen vuoden aikaviiveestä huolimatta Kolodnyn tulkinta on täysin ajankohtainen – niin kuin kirjallisuushistorian aatteelliset sudenkuopat olisivat aivan entisellään: ”[N]aisista tuli liian helposti erillisiä saarekkeita symbolisessa merkityksenannossa, tavoitettavissa ja tulkittavissa vain toistensa toimesta” (Kolodny 1980/1986, 54).


”Keltainen seinäpaperi” – omaelämäkerrallinen ja sepitteellinen

Suomennoksessa Gilmanin novelli tarjotaan yhteiskunnallisen kehyksen lisäksi myös omaelämäkerrallisessa kontekstissa. Novellissa kerrottu tarina naisen vajoamisesta mielisairauteen yhdistetään suomentajan esipuheessa tekijän itsensä kokemaan syntymän jälkeiseen masennukseen.

Ilman muuta omaelämäkerrallinen kehys on tärkeä. Sen lisäksi on kuitenkin hyvä huomioida myös kirjallisuuden kehys, ne aiemmin kirjoitetut sepitteet ja kuvitelmat, jotka Gilmanin kaltainen lukenut ja aktiivinen nainen hyvin tunsi. On siis aivan perusteltua ajatella – monien feministitutkijoiden vanavedessä – Gilmanin novellia myös suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja Gilmanin novellia vastauksena tai kommenttina tai puheenvuorona esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjallisuuden traditioon. Tästä näkökulmasta novelli näyttäytyy taas erilaisessa valossa.

”Keltainen seinäpaperi” ei näet aikoinaan ilmestyessään ollut mikään kirjallinen hirviö tai lajipoikkeama, vaan liittyi jo olemassa olevaan kirjalliseen traditioon, jossa kuvattiin henkilöhahmojen epänormaalia tapaa nähdä ja heidän mielenterveyden järkkymistään. Tämä perinne oli Edgar Allan Poen ja muiden mieskirjailijoiden käsissä, eikä keskiluokkaisen naisen ja äidin hermoromahdusta osattu yhdistää tähän perinteeseen. Siksikään Gilmanin tekstiä ei osattu lukea. Esimerkiksi Annette Kolodny tulkitsee Gilmanin novellia suoranaisena vastauksena Poen kertomukseen ”The Pit and the Pendulum”, siis miehisen kirjallisuusperinteen vastakirjoituksena. Gilman olisi Kolodyn mukaan kirjoituksessaan osoittamassa, että se mikä on mahdollista Poen henkilöhahmolle – vapautuminen ja tervehtyminen – on vastaavassa tilanteessa mahdotonta naispäähenkilölle. Naisen tapauksessa vapautuminen on vapautumista vain hulluuteen, kuten ”Keltainen seinäpaperi” osoittaa.

Muitakin tulkintamahdollisuuksia epäilemättä on. Tässä olen tietoisesti ja tarkoituksella halunnut korostaa Gilmanin novellin feminististä kontekstia. Gilman on rakenteiden kritisoija ja ihmisyyden puolesta puhuja, kuten suomentaja esipuheessaan kirjoittaa, mutta samalla Gilman korostaa koko ajan erikseen myös naisten ja feministisen työn merkitystä, ehdottaakin yhdessä kirjoituksessaan, että kokeillaan naisnäkökulmaa vaikka seuraavat kaksi vuosisataa ja siirrytään sen jälkeen uuden ihmisyyden vaiheeseen.

Thursday, May 27, 2010

VARJOSSA VAELTAJA

Doris Lessing
Varjossa vaeltaja. Omaelämäkerran toinen osa 1949–1962.
Suomentanut Eva Siikarla.
Otava, 1998.
(Alkuteos: Walking in the Shade, Volume Two of my Autobiography, 1949–1962)

En kirjoita arvostelua. Kirjaan ylös niin kuin muistilapulle kiinnostavia ja/tai tärkeitä asioita, joihin Lessing on kiinnittänyt huomiota. Miksi? Nämä ovat lainauksia, joilla näen jotakin yhteyttä tämänhetkiseen Suomeen: kulttuurielämään, yliopistomaailmaan, naisten asemaan, jne.

Identiteettikeskustelusta

”Ohimennen sanottuna [--] minua on aina ihmetyttänyt tämä ’kuka minä olen’ (ja se todella oli silloin amerikkalaista). Mitä sillä tarkoitetaan? Ei kai heiltä [tämän kysymyksen esittäjiltä] voi puuttua minuuden tunne? Tunne: tässä olen minä, täällä sisällä. Millaista se voi olla, millaista on elää ilman minuuden tunnetta, tunnetta minusta täällä sisällä, siitä mikä minä olen.” (VV, 26.)

Kirjallisuuden tehtävä

”He [kommunistit] hyökkäsivät omalla uskonkappaleellaan: kirjallisuuden oli edistettävä kommunismin etenemistä, kommunistipuolueella oli oikeus päättää, mitä kirjoitettiin ja julkaistiin, puolue oli vastuussa koko ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta. Me puolustimme omaamme: yksilön omantunnon koskemattomuutta, yksilön vastuuta, taiteilijoiden velvollisuutta kertoa totuus sellaisena kuin he sen näkivät. (Ei, tämä väittely ei ole lakannut: kommunistien näkökantoja edustavat nyt poliittisen korrektiuden puolustajat.)

Valheellinen, tekopyhä ja siksi jähmettynyt yhteiskunta ja kulttuuri (kommunismi, Neuvostoliitto, nykynaiset, jne.):

”Jokaisessa yhteiskunnassa, kaikkein jäykimmässäkin, syntyy aina uusia ideoita, joita aluksi pidetään tuomittavina tai jopa kumouksellisina, mutta jotka sitten hyväksytään, kunnes uudet, aluksi kerettiläisinä pidetyt ideat syrjäyttävät ne. Miten Neuvostoliitossa otetaan huomioon tämä väistämätön prosessi, joka estää kulttuuria lahoamasta tai jähmettymästä?” (VV, 102.)

”Ihminen on valheellisessa tilanteessa silloin kun ympäröivät ihmiset luulevat, että hän ajattelee samalla tavalla kuin he, tai kun hän edustaa jotain aivan muuta ja he olettavat että se muu on jotain, mitä he ovat päättäneet sen olevan. Tai kun hän on todennut jonkin tilanteen ylettömän yksinkertaistetuksi, pelkäksi kokoelmaksi käsitteitä, niin että hänen ajatuksissaan kulkee jatkuva kommentaari, joka täydentää sitä mitä sanotaan tai oletetaan” (VV, 117.)

”Ei ihminen voi ylläpitää omasta yhteiskunnastaan käsityksiä, joihin ympäröivät ihmiset eivät yhdy, pitää niistä kiinni viileästi ja järkevästi, muuttumatta vainoharhaiseksi ja katkeraksi – se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista” (VV, 235).


Naiset ja miehet

”Onko hyvä, että naisista on tullut niin yliherkkiä, niin helposti järkyttyviä – ja niin avuttomia? Viktoriaanisten naisten tavoin (niin meille ainakin väitetään heidän tehneen, vaikka minä en ole sitä koskaan uskonut) nykynaisetkin kirkuvat tai pyörtyvät nähdessään peniksen, jolle heitä ei ole esitelty, tuntevat itsensä häväistyksi saadessaan ehdotuksia ja soittavat lakimiehelle, jos mies lausuu heille kohteliaisuuden.” (VV, 218.)

”Televisio-ohjelma: Vapautunut nainen sanoo monen miljoonan katsojan edessä: ’Mieheni on oikeastaan aika nynny.’ – Käännetään se toisin päin: ’Vaimoni on valitettavasti kovin pelokas sielu, ei yhtään rohkeutta.’ Mikä tunteeton sika. [monia muita esimerkkejä] Masentavinta tässä on se, että Julmat sisaret pitivät tällaista poliittisena toimintana.” (VV, 445–446.)

Sunday, May 9, 2010

Onnellisuus ja luontevuuden tunto

Puhe:
Pieni kirjapuoti, Turku, 7.5.2010


Vietin vappua lukemalla Orhan Pamukin tuoretta romaanisuomennosta Viattomuuden museo. Päästyäni seitsemänsataa sivuisen rakkausromaanin loppuun, tunsin itseni kaikkien omien arkielämän huolieni ja murheitteni keskellä yhtäkkiä hyvin onnelliseksi.

Ajattelin kertoa teille tänään jotakin siitä, mitä kirjallisuus ja Orhan Pamuk minulle merkitsevät.

Orhan Pamuk on turkkilainen Nobel-kirjailija, joka on 1970-luvun puolivälistä asti kirjoittamissaan romaaneissaan ja lyhytproosassaan kuvannut Turkkia: Turkin mentaliteettihistoriaa, Turkin modernisoitumista ja Turkin nykypäivää, Turkin hapuilua Euroopan ja muslimimaailman välissä. Eurooppalaisille lukijoille Pamuk on merkinnyt yhä uusien ikkunoiden avaamista Turkkiin, turkkilaisille lukijoille itselleen puolestaan toisenlaisten ikkunoiden avaamista Eurooppaan. Hahmotellessaan tätä uudenlaista väli-identiteettiä Pamuk tuo mieleen Dostojevskin. Molemmille romaani – se eurooppalainen romaani, jota ei voi palauttaa tuomioistuimeen, vaan joka kutsuu lukijaa astumaan toisen saappaisiin – toimii tämän uuden identiteetin ja uuden maailman luomisen alustana ja perustana. Pamuk itse kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassaan Muita värejä (2006) omasta kirjailijantehtävästään näin: "Luon uutta maailmaa siitä maailmasta, jonka me kaikki tunnemme" (MV, 18).

Pamukin juuret ovat itäisen kirjallisen perinteen lisäksi syvällä myös eurooppalaisessa kirjallisuudessa: Montaignessa, Proustissa, (ks. lista). Mutta niin kuin kaikki hyvät romaanikirjailijat myös Pamukin on ollut kehitettävä sanottavalleen uusi muoto ja uusi tyyli. Selvästi omalle tielleen hän lähti 1990-luvun lopussa vuonna 1998 ilmestyneessä romaanissaan Nimeni on punainen, joka ilmestyi vuonna 2000 Tuula Kojon suomennoksena. Olen käsitellyt tätä teosta esseessäni ”Luontevuuden taidosta” (2004), jota nyt joudun lainaamaan yrittäessäni tehdä teille ymmärrettäväksi käsitystäni Pamukin uudesta tyylistä – ja sitäkin, miksi tulin niin onnelliseksi lukiessani uusinta Pamukin romaania.

Kuunnelkaa sielunne korvilla, miten ihanasti turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk (s. 1952) kuvaa romaanissaan Nimeni on punainen sulttaanin miniatyristin käden liikettä piirtämässä kauneinta hevosta. Kuunnelkaa, miten taitavasti suomentajan, Tuula Kojon, mieli ja käsi myötäilevät kuvausta, tavoittavat sen liikkeen ja sulautuvat piirtämisen rytmiin, seuraavat kynän ja käden pyörteitä ja kaarteita, kunnes edessämme on ihana hevonen:

Kyllä, oli kuin käteni, ennen kuin ehdin ajatella mitään, olisi lujan tahdon ajamana omin päin liikahtanut, katso miten kauniisti se aloitti hevosen kavion kärjestä, teki saman tien kaaren, ohitti ihanan kapean vuohisen ja lähti sitten kulkemaan ylöspäin. Kun se yhtä reippaasti oli pyöräyttänyt etupolven ja saapunut nopeasti melkein rynnäksen kohdalle, minä riemastuin! Nyt vain pyöräys ja sitten yhtä hyvällä onnella taas ylöspäin: miten kaunis ryntäästä tulikaan! Se kapeni kaulaksi, samalla tavalla kuin kaula silmieni eteen loihtimallani hevosella. Nostamatta kynää paperista pääsin hetken mietittyäni leukaperästä alas lujaan suuhun, jonka jätin auki, menin sisään, ja siellä, avaahan vielä hieman hevoseni, nykäisin ulos kauniin kielen. Sitten piirsin hitaasti – älä epäröi – turvan kaaren. Kun olin suoraan ylöspäin jatkettuani pysähtynyt katsomaan tulosta ja huomasin vetäneeni viivan juuri siten kuin pitikin, unohdin että olin piirtämässä, ja oli kuin käteni olisi puolestaan sipaissut korvat ja ihanan kaulan suloisen kaaren. Satulahuopaa nopeasti ulkomuistista piirtäessäni käteni pysähtyi ja otti omin päin pullosta mustetta siveltimeen. Kun piirsin lautasia ja peräpään vahvoja pulleita lihaksia, olin tavattoman tyytyväinen, täynnä omaa kuvaani. Hetken kuvittelin itseni hevosen viereen, siirryin riemuiten häntään, tämä on sotaratsu, nopea hevonen, tein häntään solmun ja kiepahdin taas ylöspäin: istuinkyhmyn ja takamuksen kohdalla oli kuin oma takamukseni ja peräaukkoni olisi mukavasti viilennyt, ja sitä nautiskellen ohitin takamuksen pehmeyden vauhdilla ja taakse potkaistun vasemman jalan ja kuvion rakkaudella. Ihastuin piirtämääni hevoseen ja käteeni, joka oli pannut vasemman etujalan juuri niin siroon asentoon kuin olin toivonutkin.
Nostin kättä ja piirsin nopeasti tulisen mutta surullisen silmän, sitten epäröin hetken ja tein sieraimet ja satulaliinan; kampasin harjan siististi kuin olisin syleillyt sitä rakkaudella, kiinnitin jalustimen, tein otsalle valkean laukin ja hehkuen piirsin vielä harkitun mutta aivan oikean kokoiset kivekset ja kalun, ja niin kaikki oli valmista viimeistä piirtoa myöten.
Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. (NOP, 242.)


Luin 2000-luvun alussa Pamukin lainausta loputtomiin, yritin tavoittaa, mikä lainauksesta tekee ihanan. Se on näet niin ihana, että tekee mieli ottaa paperi, piirtää itsekin hevonen ja yrittää tehdä kuva kaikesta muustakin.

Ei se ihanuus hevosessa ole. Se on Pamukin lupauksessa oman käteni muuttumisesta ihanaa hevosta piirtäväksi taitavaksi kädeksi. Se on haave itseni unohtamisesta, täydellisestä luottamuksesta ihanan hevosen ilmestymiseen ja uskalluksesta heittäytyä tietoisen ja tiedostamattoman mieleni liikkeeseen. Kirjoittamisesta kuin ratsastamisesta ihanalla hevosella. Se on haave luontevan pakottomasta ja vapaasta tekemisen tavasta, kirjoittamisesta kuin yhdellä kynänvedolla, sellaisesta jossa rikkumaton tekemisen tunto jatkuvasti kannattelee tekemisen mieltä.

Ihanan hevosen kuvauksessa yhtä olennaista kuin eteemme piirtyvä ihanan hevosen kuva on piirtämisen kuvauksessa ilmenevä luontevuuden tunto, so. kuvauksesta välittyvä kepeys ja kursailemattomuus. Me emme näe tuota hevosta silmillämme, mutta me näemme sen mielessämme, voimme tuntea sen. Samoin on piirtämisen suhteen. Emme näe tuota luontevaa, vähän röyhkeänkin itsevarmaa piirtämistä silmillämme, mutta voimme nähdä sen mielessämme, sielumme silmillä, kuvitella sen. Ja juuri niin, oman kuvittelunsa mielen kannattamana ja kirjoittamisen taitonsa varassa Pamuk on kuvauksensa luonut.

Ihanan hevosen takana on tekijä, Orhan Pamuk – ei omaelämäkerrallisesti, mutta kuitenkin koko persoonassaan: oman kepeän ja kursailemattoman kirjoittamisen tuntonsa kannattelemana. Pamuk se antaa tietoisen ja tiedostamattoman mielensä suitsia kynää, kertoo ja kuvaa oman muistinsa ja kuvittelunsa, kuulemiensa ja lukemiensa tarinoiden varassa, asettuu vuoroin kuvittelemansa ihanan hevosen satulaan, vuoroin piirtävän kynän varteen: Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. "

Noin yritin 2000-luvun alussa ilmaista jotain siitä, miten mestarillinen kirjailija Orhan Pamuk on. Toiseksi: mikä merkitys tyylillä – sanomisen pohjasävyllä – on kirjallisuuden meissä synnyttämässä vaikutuksessa. Ja siitäkin, miten paljon monimutkaisemmin ja todemmin romaanit puhuvat todellisuudesta kuin nykyinen fakta/fiktio -keskustelu antaa ymmärtää.

Faktasta ja fiktiosta voimmekin hypätä takaisin tähän päivään ja Viattomuuden museoon, josta minun pitikin puhua. Sekään ei ole omaelämäkerrallinen teksti, vaan romaani, mutta sitäkin kannattelee yhtenäinen ääni ja tyyli, tekijä Orhan Pamuk, joka tekee lukijan onnelliseksi.

Viattomuuden museo on rakkausromaani ja muistelemisen monumentti, joka vertautuu sekä Tolstoin Anna Kareninaan että Marcel Proustin Kadonneeseen aikaan. Se on kertojan rakkaudenosoitus rakastetulleen ja eletylle elämälle. Se rakentuu perinteisen rakkausromaanin tavoin: alkaa kohtaamisesta, kertoo sitten suhteen syventymisestä, rakastumisen rituaaleista. Kunnon romaanin tavoin siinäkin on käännekohta ja dramaattinen huippukohta, jota seuraa romaanin loppuosa, sen kertominen miten rakkaustarinassa käy. Samalla se on kehitysromaani, yhden miehen elämän kertominen tämän rakkaustarinan ja siihen liittyvien esinemuistojen kautta. Nämä esineet – kappaleet henkilöhahmojen fiktiivistä historiaa ja samalla kappaleet oikeiden turkkilaisten ihmisten modernia historiaa – muodostavat Viattomuuden museon, ja samalla romaanista tulee Istanbuliin perusteilla olevan museon katalogi.

Tämä kaikki on kaunista ja ihanaa. Mutta mikä sitten on tämän romaanin puhujan – joka on ja ei ole Orhan Pamuk – äänen sävy – se joka tekee minut onnelliseksi?

Se on jonkinlainen yhdistelmä armoa ja painovoimaa, vanhenemisen ja eletyn elämän myöntämistä, yritystä pitää kiinni esineistä ja ihmisistä, samalla heittäytymistä ja luottamista, täydellistä antautumista elämän pyörteeseen ja virtaan: kirjoittaa näinä aikoina kaunis rakkausromaani! Se on kykyä nähdä ja katsoa yhtä aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on tietoista kirjoittamista keskikohdasta käsin ja nöyrää katselemista vuorelta, siitä ohikiitävästä viisauden hetkestä, jolloin seisoo ylhäällä ja näkee kauas, mutta muistaa vielä varpaissaan koko tuon matkan kaikkine vaivoineen. Se on se pakottava hetki, jolloin tulee antaneeksi anteeksi itselleen ja samalla kaikille muillekin.

Viattomuuden museossa Pamuk kirjoittaa "onnellisesta hetkestä":

Kukaan ei oikeastaan tiedä, että elää elämänsä onnellisinta hetkeä silloin kun se on käsillä. Joku saattaa kyllä joskus innostuessaan vilpittömästi (ja useinkin) luulla tai sanoa, että käy "nyt" läpi elämänsä kultaisinta hetkeä, mutta silti jossain sielunsa sopukassa hän uskoo kokevansa vastaisuudssa vieläkin kauniimman ja onnellisemman hetken. --- Mutta silloin kun tuntee elämän jo saaneen romaanin lailla lopullisen muotonsa, pystyy, kuten minä nyt, tunnistamaan ja poimimaan elämänsä onnellisen hetken. Ja jos haluaa selittää, miksi on kaikista kokemistaan hetkistä valinnut juuri sen, on tietenkin kerrottava romaanin tavoin oma tarinansa uudestaan. Mutta kun poimii esiin sen kaikkein onnellisemman hetken, myös tietää että se on jäänyt jo kauas taaksen, että se ei toistu ja että se siksi myös tuottaa tuskaa. Ja tuosta tuskasta tekee siedettävän vain se että omistaa jonkin esineen joka on sen kultaisen hetken peruja. Sellaiset esineet tallettavat sen tuokion muiston ja värit sekä kosketuksen ja näkemisen nautinnon paljn uskollisemmin kuin ihmiset, joiden ansiosta koki sen onnen. (VM, 105.)

Lukiessani Orhan Pamukia tulen onnelliseksi, koska hänen kirjoituksessaan tekeminen ja sanominen, mieli ja ruumis ovat niin yhtä kuin vain voivat olla. Häntä lukiessani minussa herää toivo ja luottamus siihen, että voin vielä elää läheisteni kanssa monia kauniita ja onnellisia hetkiä. Maailma ei näytä samalta, vaan inhimillisemmältä ja ihanammalta paikalta elää.

Saturday, April 24, 2010

PÄIVÄNI ONNELLISIN HETKI: PAMUKIN UUSI SUOMENNOS

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo.
Suomentanut Tuula Kojo.
Tammi, 2010.
(Alkuteos: Masumiyet müzesi, 2008.)

Eilen iltapäivällä töiden jälkeen kiertelin kirjakauppoja ja näin Pamukin uuden suomennoksen Akateemisen uutuushyllyllä. Teos näytti ihanan paksulta. Ajattelin, että jos lukisin sitä viivytellen, niin hitaasti kuin mahdollista, siitä riittäisi yliopistollisen virastotyön uuvuttamalle mielelleni pitkään virkistystä. Illalla sitten ahmaisin kolme ensimmäistä lukua niin, että viivähdin jokaisen luvun kohdalla, kuulostelin mieltäni ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia niin kuin joogaharjoituksessa.

Ensimmäinen luku ”Elämäni onnellisin hetki” on Pamukiksi lyhyt, vain kaksi sivua, enkä voinut olla miettimättä, mistä se kertoo: aloittamisen vaikeudesta, kirjoittamisen vaikeudesta, tai ehkei mitään vaikeutta ollutkaan, ehkä oli vain sääntö: lyhyt alku, tai ei ehkä mitään sääntöäkään, vain lyhyt alku, vaikuttava alkukohtaus tai alkusoitto, kaiken tarvittavan esittely. Ensimmäisessä luvussa joka tapauksessa teoksen minäkertoja – josta en vielä tiedä paljon mitään – esittelee elämänsä onnellisimman hetken, jolloin hän rakastelee ja suutelee nuorta rakastettuaan, ja näykätessään hänen vasenta korvaansa saa hänen toisen korvakorunsa irtoamaan.

Suutelukohtaus on ihana ja sai aikaan erinäisiä mielenliikkeitä, haaveita ja muisteluita. Korvakorusta tehdään arvoitus: koru leijuu, putoaa sitten vuoteelle, ja kohta sitä jo etsitään. En kuitenkaan tiedä täsmälleen tuon arvoituksen luonnetta. Onko teoksessa kyse kolmoisdraamasta, siitä että kertojan kihlattu saa tietää uskottomuudesta tuon korvakorun kautta, sen puolesta puhuisi ”katastrofiin” tai ”epäonneen” viittaaminen. Mutta miksi kertoja tässä tapauksessa viittaisi korvakorun muotoon tai oikeastaan siihen, ettei hän ”sinä päivänä pannut korun muotoa merkille”? Se viittaisi aivan muuhun, johonkin jota en nyt ollenkaan ymmärrä ja jonka tähden haluaisin nopeasti lukea koko teoksen loppuun.

Luin illalla vielä kaksi seuraavaa lukua. Niissä lähdetään purkamaan auki tarinaa, joka johtaa tuohon suutelukohtaukseen ja sen jälkeiseen tapahtumasarjaan, jonka sanotaan mullistavan kertojan elämän. Luettuani vajoan hetkeksi haaveisiini ja kuvittelen, että kertoja olisikin kirjailija itse ja minä olisin Füsun, kaunis ja pitkäsäärinen nuori nainen vaikka olenkin kirjallisuudentutkija enkä muotiliikkeen myyjätär, enkä voi olla harmistumatta muistaessani, että olen keski-ikäinen enkä edes sorjasäärinen, ja on aivan turha kuvitella, että minut nähdessään kirjailijan sen kummemmin kuin kertojankaan sydän olisi ”hypännyt kurkkuun kuin hyökyaalto joka on juuri lyömässä rantaan”.

Tänään jatkan. Tiedän, että rakastavaisten suhteen kehittely jatkuu. Pelkään ja toivon, että Sibel, kertojan kihlattu, saa tietää kertojan syrjähypystä. Mitähän muita tarinalinjoja tähän liittyy?