Wednesday, November 21, 2007

ALAKOSKI: SIKALAT

Susanna Alakoski: Sikalat.
Suomentanut Katriina Savolainen.
Schildts, 2007.
(Svinalängorna, 2006)


Susanna Alakosken palkittu ja puhuttu ”Svinalängorna” on nyt suomennettu – eikä Katriina Savolainen ole tehnyt työtä syyttä suotta. Monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta koskevassa ruotsalaisessa nykykeskustelussa ja -kirjallisuudessa käsitellään paljon afrikkalaisista tai Lähi- ja Kauko-idän kulttuureista Ruotsiin muuttaneita ihmisiä – Marjaneh Bakhtiari kirjoittaa ”Mistään kotoisin” –upeassa romaanissaan (Otava, 2007) iranilaisten arvojen ja kielten Baabelista Ruotsissa; Arne Dahlin ”Maan alla” (Otava, 2007) -dekkarin lähtölaukauksen muodostaa afrikkalaissiirtolaisen ampuminen Ruotsissa; Åsa Larssonin dekkarissa ”Musta polku” (Otava, 2007) jäljet johtavat Kiirunasta Kongon ja Ugandan kaivosvaltauksille; Jonas Hassen Khemirin postmodernissa elämäkertaromaanissa "Montecore - uniikki tiikeri" (Johnny Kniga, 2007) ollaan puolestaan vuoroin Tunisiassa, vuoroin Ruotsissa hahmottelemassa kadonneen isän elämäkertaa – mutta jostain syystä on unohtanut, miten lähellä Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten elämä on ollut noita uusia ja eksoottisia siirtolaisuusidentiteettitarinoita: sama köyhyys ja kurjuus, sama juurettomuus, sama arvottomuuden tunne, sama toiseuden tunne, sama itsetuhon halu. Ja miten hitaasti ja epälineaarisesti me olemme käyneet eteenpäin tällä pohjoismaiseksi hyvinvoinniksi kutsutulla oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, keskinäisen ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden tiellä.

”Sikaloissa” seurataan yhden Etelä-Ruotsiin, Ystadiin, muuttaneen suomalaisperheen elämää lähiöissä: muuttoa, tavaroiden hankkimista, asettumista, perhe-elämää, vähitellen kasvavaa tyhjyyden ja juurettomuuden tuntua, juopottelua, räyhäämistä, oksentelua – jota omat ja vieraat lapset katsovat milloin sivusta seuraten, milloin taas keskeltä kaikkea. Asetelmat ovat siis tuttuja lähiöromaaneista, mutta uutta on koruton ja kaunistelematon tapa kuvata yksityiskohtaisesti ja lapsen näkökulmasta alkoholismia, joka pyyhkäisee tsunamin lailla pyörteeseensä kaiken: elämän, ihmiset ja tavarat. Romaani käy hyvin kulttuurihistorian oppikirjasta.

Leenan identiteettitarina on kerrottu retrospektiivina minämuodossa ja vapaana epäsuorana kerrontana niin, että taustalle jäävän aikuiskertojan äänen ja näkökulman rinnalla voidaan mahdollisimman vapaasti ammentaa myös naispuolisen minäkertojan aiemmista elämänvaiheista: ensin tyttölapsen ja sitten kasvavan nuoren tytön äänistä, heidän kokemuksistaan ja näkökulmastaan. Kerronnan hienous on näiden äänien ja näkökulmien välisessä yhteneväisyydessä ja etäisyydessä, kahdessa äänessä jotka vuoroin lähestyvät ja vuoroin loitontuvat toisiaan. Kyse on siis identiteettitarinasta, joka on kerrottu osin traagisesti, osin lempeän tai julman ironisesti ja osin myös huumorilla. Juuri tämä kerronnallisten äänensävyjen moniulotteisuus tekee ”Sikaloiden” tuttuakin tutummasta juoppotarinasta erityisen – ja se juuri tuo romaaniin uudenlaisen toivon momentin, jossa kaikkea entistä ei katkotakaan väkivaltaisesti irti.

Eikä ”Sikaloiden” tarina tietenkään jää Ruotsiin, vaan puhuttelee myös meitä 70-luvun betonilähiöissä eläneitä suomalaisia – vaikkei meidän lähiöissämme vielä usein tuohon aikaan elänyt kuin suomalaisia. Mutta olimmehan mekin tulleet kuka mistäkin ja muistutimme siis pakolaisia ja siirtolaisia ja maahanmuuttajia – alkeellisista oloista yhtäkkiä vesivessan ja kuuman veden ja ammeen ja muiden modernien ihmeiden ääreen tuotu. Ja osattiin sitä meilläkin kasvattaa lapsia: ryypätä ja hakata, nousta ja käydä, sortua ja ryypätä, nousta ylös ja sortua taas, sitten kuihtua, kuolla. Omien sotiemme lapsiuhrit – suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempamme – ne silloin painajaistensa kanssa riehuivat, asuivatpa he sitten Ruotsissa tai Suomessa.

Alakosken romaanissa identiteettitarina rakentuu episodeista perinteisen modernin romaaniin tyyliin. Myöskään kielellisiä pelejä ja kokeiluja ei romaanissa viljellä lukuun ottamatta paikoin käytettyä suomen ja ruotsin sekakieltä, jonka Katriina Savolainen tavoittaa hyvin:

”Sitten isä harjoitteli puhumaan ruotsia, hän sanoi että me asuttiin så pra nu. Suttio vem okk en halv kvatraat meeter. Vi har ree rum okk sök okk et stuurt haav allteles kulman takana. / See på utkiikken!” (s. 13)

Thursday, November 15, 2007

PIRANDELLO: SITRUUNOITA SISILIASTA

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta & muita novelleja.
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen
Like, 2007. (Novelleja vuosilta 1900–1935)


Novellikokoelma näyttää draamakirjailijan toiset kasvot. Äkkiseltään ne näyttävät vanhanaikaisemmilta, mutta kyse on käsiteltyjen aiheiden ja miljöön aiheuttamasta näköharhasta. Todellisuudessa Pirandellon novellit ovat yhtä ajattomia kuin Tsehovin kaikki novellit ja yhtä ajattomia kuin Maupassantin parhaimmat novellit.

Pirandellolla on pettämätön muodon ja tyylin taju – suomentajan väitteistä huolimatta (Ettei Pirandellolla muka ole tyyliä...? Mistä novellien yhtä aikaa lempeässä ja katkerankirpeässä pohjasävyssä sitten on kyse?) Novellit sijoittuvat 1900-luvun alkuvuosikymmenten Sisiliaan ja kuvaavat vanhaa maailmaa – maaseutua ja kaupunkia – ihmisineen, mutta niissä kuvatut tunnelmat ja vaikutelmat eivät ole muuttuneet miksikään.

Vaikuttavimmat novellit minusta ovat ”Totuus” – koska siinä samoin kuin ”Kolmannessa pojassa” tutkaillaan sanontaa, jonka mukaan ”jokaisella ihmisillä on omat syynsä”. Kerronnan dynamiikka on tietyn traagisen tapahtuman ja siitä muodostuvan käsityksen läpi kulkemista, ja suunta on ymmärtämistä kohti.

Vain yksi sitaatti – käyköön esimerkiksi Pirandellolle ominaisen tapahtumarikkaan kerronnan ja hyvin kulkevan dialogin väliin sijoitetuista filosofisista pysähdyskohdista – joissa lukija voi levätä rauhassa tai vaihtoehtoisesti joskus – kuten tässä – herätä äkkiä kuin syvästä unesta:

”Joka elää, ei näe itseään, vaan elää... Jos joku voi nähdä oman elämänsä ulkopuolelta, on se merkki ettei hän enää elä, vaan kituu, raahaa elämää perässään. Raahaa kuin kuollutta tavaraa. Sillä muoto on jo kuolemaa. / Vain hyvin harvat tietävät sen; suurin osa ihmisistä taistelee, riutuu luodakseen aseman, kuten sanotaan, saavuttaakseen muodon ja sen saavutettuaan luulee voittaneensa itselleen elämän, vaikka alkamassa onkin kuoleminen. Sitä he eivät tiedä koska eivät näe itseään, koska eivät onnistu enää irtautumaan tuosta kuolevasta muodosta jonka ovat saavuttaneet, eivätkä tunnista itseään kuolleiksi vaan luulevat olevansa elossa. Itsensä tunnistaa vain jos osaa nähdä muodon jonka itse tai joku toinen tai kohtalo, sattumat tai olosuhteet mihin itse kukin on syntynyt, ovat hänelle antaneet. Mutta jos voimme nähdä tämän muodon, se merkitsee ettei elämää enää ole, sillä se eletään näkemättä. Voimme siis nähdä ja tuntea itsessämme vain sen mikä meissä on kuollutta. Itsensä tunteminen merkitsee kuolemaa.” (s. 203, ”Kottikärryt”)

Sitaatti kannattaa syövyttää muistiin – ja hyvissä ajoin ennen kuin aloittaa omaelämäkertansa tai muistelmiensa laatimisen.

Tuesday, November 13, 2007

MOLINA: SEFARAD

Antonio Munoz Molina: Sefarad.
Suomentanut Tarja Härkönen.
Tammen Keltainen kirjasto, 2007.
Alkuteos: Sefarad, 2001.


Molinan romaanin motto on Kafkan ”Oikeusjutusta” – ja se kertoo paljon kirjasta: ollaan 1900-luvun Euroopassa, Euroopan kääntöpuolella ja sen varjoissa, symbolisessa ja konkreettisessa Sefaradissa, Espanjasta 1400-luvulla karkotettujen juutalaisten ja heidän jälkeensä tulleiden kohtalontovereiden legendaarisessa kotimaassa: kotiinpaluun toivossa. Kirjan 17 kertomusta kertovat modernin eurooppalaisen ihmisen kohtaloita ja elämäntarinoita, ja kaikkia niitä yhdistää pakolaisuuden, toiseuden ja marginaalisuuden teema, väkivaltainen jääminen historiallisen ja poliittisen kehityksen (!) hampaisiin ja rattaisiin. Osin kertomukset käsittelevät todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Primo Leviä ja Franz Kafkaa, Jevgenija Ginzburgia ja Milenaa. Osin taas kertomukset ovat fiktiivisistä henkilöistä ja sepitetyistä kohtaloista, henkilöistä ja tapahtumakuluista jotka olisivat siis voineet olla olemassa.

Molina näyttäisi ainakin äkkiseltään katsottuna kuuluvan niihin myöhäismodernin aikamme eurooppalaisiin kirjailijoihin, jotka osaavat kesyttää ja valjastaa käyttöönsä – tarinan kertomiseen – kaikki modernin kerronnan keinot: vapaan epäsuoran kerronnan, episodimaisuuden ja näkökulmatekniikan, psykokerronnan lainalaisuudet sekä postmodernit keinot: (itse)reflektiivisen kerronnan, intertekstuaaliset pelit, faktan ja fiktion väliset rajakokeilut. Yhtä kaikki tämä aikoinaan kokeellisten kerrontakeinojen valjastus tehdään tyylikkäästi ja upeasti ja tuoreesti ja synteettisesti: ehyen oloisesti. Molinan romaanissa sisäistekijöiden ja kertojien äänet eivät ole hiukkaakaan ironisia eikä kyynisiä, eivätkä he myöskään palaa sen kummemmin stagnaatioon ja konservatiivisuuteen kuin moralismiin tai julistukselliseen paatokseenkaan. Molinan kertoja ei saarnaa eikä julista, ei pysy paikallaan, vaan kerronta on dynaamista, koko ajan liikkeellä. Ehkäpä hänenkin kotipaikkansa on Milan Kunderan tavoin Cervantes, ja tragikomedia on hänen lajinsa ja tyylinsä. Kertomusten pohjasävy on joka tapauksessa lempeästi ja humoristisesti kerrottu ihmisen elämä: inhimillinen tragedia.

Molinan kertojilla on harvinainen taito nähdä yhtä aikaa asioita monesta näkökulmasta. Heillä on siis myötäelämisen ja myötätunnon kykyä, taitoa asettua vuoroin toisen, vuoroin toisen asemaan – mutta niin, että kertomisen ja sanomisen paikka ei liudennu pelkäksi tyhjäksi asemaksi, postmodernistien vaalimaksi kenen tahansa mitäänsanomattomaksi ironiseksi hälypuheeksi (tyyliin: ”tää on läpällä”) ja postmoderniksi tyhjyyden simulaatioksi, vaan sanojalla on oma vissi paikkansa, josta hän puhuu ja katsoo ja ennen kaikkea elää, ja tästä paikasta hän pyrkii ymmärtämään toista, ei kuitenkaan välttämättä aina kykene siihen.

Enkä ole nyt tätä kirjoittaessa itsekään varma, mitä olen sanomassa ja saanko tätä nyt tässä lukupäiväkirjan tilassa (jossa siis vaalin ensin mieleen tulevaa enkä juurikaan hio tekstiä) sanottua niin hyvin kuin haluaisin, mutta haluan silti panna tämän yhtä aikaa paikalla pysymiseen ja liikkumiseen (puutarha ja tie?) liittyvän tuntemuksen ja vaikutelman muistiin. Tuntuu, että se on merkityksellinen Molinan kannalta – ja samalla yleisemminkin. Jotakin tämänsuuntaista: Tässä – ensimmäisessä kertomuksessa nimeltä ”Suntio” – puhuu oman aikamme madridilainen pätkätyöläinen, joka kirjoittaa elämän ja elämäntapojen nopeasta muuttumisesta, niin nopeasta etteivät hänen omat lapsensa enää kykene kurkottamaan hänen elämäänsä:

”Millään mistä me pidämme ei tunnu olevan heille mitään merkitystä, ja joskus he pysähtyvät kesken kaiken ja tuijottavat meitä säälivästi tai välinpitämättömästi ja saavat meidät tuntemaan itsemme naurettaviksi, näkemään itsemme sellaisina kuin he näkevät meidät, ikäloppuina muumioina, joita heidän ei mielestään tarvitse kiittää mistään, jotka vain ärsyttävät ja ikävystyttävät heitä ja joista he irrottautuvat kuin yrittäisivät huitoa ympäriltään ajan pölyistä likaantuneita hämähäkinseittejä, meidän aikamme: menneisyyden” (s. 19–20).

Asiat todetaan, mutta ilman lakoniaa ja tyhjyyden tuntoa. Nostalgia on läsnä, mutta samalla kyky katsoa asioita ihmettelevän toisen näkökulmasta. Tällaisia kuiluja ja samalla yrityksiä kutoa kuilut ja halkeamat umpeen Molinan kirja on täynnään. Lapsia ei muistaakseni muissa kertomuksissa esiinny – ei ainakaan näitä lapsia – mutta menneisyyden ja nykyisyyden väliset halkeamat ovat kertomusten vakiopaikkoja.

”Kaikkein pysyvinkin katoaa, pahimmat ja parhaimmat asiat, kaikki tärkeä ja kauaskantoinen, arkinen ja yhdentekevä: vuodet jotka ihminen viettää töissä tylsässä toimistossa tai sinnittelee välinpitämättömänä ja vieraantuneena avioliitossaan ja muisto matkasta kaupunkiin, jossa hän on joskus asunut tai jonne on päättänyt palata ikimuistettavan matkansa jälkeen, ja rakkaus ja kärsimys, jopa jotkut suurimmat helvetit maan päällä pyyhkiytyvät jäljettömiin yhden tai kahden sukupolven jälkeen ja koittaa päivä, jolloin elossa ei ole ketään joka muistaisi ne.” (s. 129, ”Sinä tiesit sen”)

Paljon lukenut ja ennen kaikkea paljon ajatellut ja ymmärtänyt Molina kirjoittaa usein kertomisesta ja myös kirjallisuudesta, esimerkiksi luetuista ja vielä muistetuista kirjoista, saattaa kirjoittaa myös kirjansa sivulle listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjallisuuden kertomuksista, jotka ovat muka matkan varrella kerrottuja tarinoita. Mutta hänen pointtinsa ei ole oppineisuuden osoittaminen eikä sille irvaileminen (mikä tulee mieleen toisen espanjalaisen, Enrique Vila-Matasin, äskettäin lukemistani Bartleby-tarinoista – BasamBooks, 2007 – vaikka on niissäkin pointtinsa), vaan tarinan kertominen. Kirjallisuudentutkimuksissa ja kirjailijaelämäkerroissa valitettavan usein kehnosti kerrotut tarinat heräävät Molinan kertomuksissa henkiin: niissä onkin ytyä. Kirjailijalla olikin elämänsä, hänelle tapahtui kaikenlaista ja kirjoissaankin hänellä oli erinäisiä pyrkimyksiä.

Molinalla on taito sytyttää yksityiskohta, ruokkia tulta tuossa yksityiskohdassa ja puhaltaa sitä kautta henkeä ja kipinää tarinaan, jota vähitellen –kiireettömästi – ryhtyy kertomaan. ”Kööpenhamina” on tällainen tarina. Olisi väärin sanoa, että se on tarina, joka syttyy hitaasti. Oikeammalta tuntuu sanoa, että se on tarina, jonka sytyttäminen tuottaa iloa – ja samalla tarina, joka lopulta sytyttyään tuottaa lukijassa surun syvän huokauksen. Mutta tässä vaiheessa matkakertomuksista yleensä on jo päästy junaan ja junakertomuksiin ja asemalaitureille ja asemien nimiin, kuten Cerbèreen, jossa ”Ranskan santarmit vuonna 1939 nöyryyttivät Espanjan tasavallan sotilaita, solvasivat, tönivät ja potkivat heitä”, Port Bouhun, ”missä Walter Benjamin riisti hengen itseltään vuonna 1940; ”Gmünd, raja-asema Tsekkoslovakian ja Itävallan välillä, missä Franz Kafka ja Milena Jesenska joskus tapailivat toisiaan salaa [--] (s. 43). Ja seuraavaksi ollaankin Auschwitzissa ja Primo Levissa ja heidän kohtaloissaan. Rakastan Molinan tapaa liittää asioita yhteen.

Kyse ei ole pelkästään asioiden ja ihmisten kohtaloiden samankaltaisuudesta, vaan ehkä ennen kaikkea siitä, että Molina on myös niitä tämän ajan kirjailijoita, joita kiinnostaa tutkailla asioita yksilöllisyyskultin tuolle puolen. Hän tematisoi useaan otteeseen kertomuksissa sitä mikä meitä yhdistää: ihmisten yhteen liittymistä ja yhteen kuulumista. Emme ole autonomisia yksilöihmisiä Molinan kertomuksissa, vaan liitymme toisiimme monin tavoin.

”Et ole vain yksi ihminen eikä sinulla ole vain yhtä tarinaa, eivät kasvosi eikä työsi eivätkä menneen elämäsi muutkaan tekijät saati nykyinen elämäsi pysy muuttumattomina. Menneisyys muuttaa muotoaan ja peilit ovat arvaamattomia. Joka aamu heräät uskoen, että olet sama kuin edellisenä iltana ja että peilistä katsovat aivan samat kasvot, mutta joskus uniisi tulleet vanhojen intohimojen tai surujen siivut ovat saaneet sinut tolaltasi ja luovat aamuusi sameaa valoa, ja kasvot jotka tuntuvat samoilta muuttuvat yhtä mittaa ajan muovatessa niitä joka hetki niin kuin simpukankuori muuttuu hiekan ja meren ja hyökyjen hiertäessä sitä.” (s. 406, ”Olet”)


Tästä on muuten merkkinä sekin, että hän käyttää toisinaan ja useaan otteeseen kuitenkin me-muotoa – joka pitkään on ollut pannassa, kuten olen saanut henkilökohtaisesti tuta. Mutta Molinan me on ehkä kutsuvampi ja armollisempi, eikä se ole ennen kaikkea oppinut, vaan sellainen josta tulee mieleen sydämen sivistys.

Tämä on kirja joka vaatii uutta lukemista ja pitkää sulattelua. Siinä on ilman muuta klassikkoainesta – ellei se sitten katoa kokonaan ja jälkiä jättämättä oman aikamme meuhkamölyyn. Ei se ei saa kadota! Vertailukohtina tulee mieleen Orhan Pamukin ”Nimeni on punainen” ja miksei ihan tuoreista esimerkeistä Nancy Hustonin ”Syntymämerkki”. Kaikki nämä ainakin osoittavat, ettei romaanikirjallisuuden aika ole suinkaan ohi. Kaunokirjallisuuden arvon alkaa myös taas vähitellen ymmärtää. Tähän liittyi joku sivuntaittositaatti kirjallisuuden merkityksestä ja menneisyyden katsomisen tarpeesta – mutta mihin ihmeeseen se on kadonnut.





Valittuja sitaatteja:

”Montaigne kirjoittaa omahyväisestä miehestä, joka palaa matkalta oppimatta mitään: miten hän olisi voinutkaan mitään oppia, hän kysyy, jos hän vei itsensä kokonaan mukanaan?” (s. 37, ”Kööpenhamina”)

”Asiat tapahtuvat pikkuhiljaa, asteittain, ja aluksi ajattelet mielelläsi ettei se ole niin vakavaa, että normaalius on liian tukevaa tekoa mennäkseen rikki niin helposti, joten tuomiopäivän profeetat ärsyttävät sinua tavattomasti, ne jotka osoittavat sormella uhkakuvia ja vain kasvattavat niitä lausumalla ne ääneen, sillä ne ehkä katoaisivat, jos niitä ei olisi huomaavinaan. Odotat, et tee mitään. Kunhan on kärsivällinen eikä pidä melua itsestään ei liene mikään konsti odottaa että nuo ajat menevät ohi” (s. 67, ”Joka odottaa”).

”[J]a silloin sinusta alkaa tuntua, että kirous on sinun sisälläsi, että sinussa itsessäsi on jotain mikä tekee sinut erilaiseksi kuin muut, haavoittuvammaksi, huonommaksi, kelpaamattomaksi siihen normaalielämään, josta he nauttivat ja josta olet saanut hienoisia mutta sen verran kiistattomia vihjeitä, ettei sinulla ole epäilystäkään siitä että sinut on suljettu ulkopuolelle, vaikket tiedäkään syytä siihen, vaikka itsepintaisesti ajattelet että kyseessä täytyy olla virhe, väärinkäsitys joka selviää aikanaan” (s. 74, ”Joka odottaa”)

”Sinä näet silloin matkan päässä tietyssä pisteessä tarkalleen saman, minkä näit lapsena saapuessasi joka vuosi kesälomalle, saman minkä hän näki jo ennen kuin sinä olit syntynyt, kun hänen silmänsä alkoivat katsoa ulos maailmaan, sinun silmiesi näköiset silmät, sinun kasvoillesi hänen kuolemansa jälkeen talteen jääneet silmät, samaan tapaan kuin osa hänen geneettisestä koodistostaan on tallessa kehosi joka solussa. Vaikka unohtaisit hänet, tuo osa hänestä jatkaa olemassaoloaan.” (s. 101, ”Valdemún”)

”Nyt olin yksin. Nyt aloin itsestäni ja lopuin itseeni. Nyt olin vain ja ainoastaan itseni.” (s. 149, ”Sinä tiesit sen”).

”Ellei yksityiskohtia ole ja laiskottaa keksiä niitä, voi aina häpäistä toisen anastamalla hänen todellisesta tarinastaan juuri ne kaikkein kipeimmät siivut. Mikä sinä olet kertomaan elämästä, joka ei ole sinun?” (s. 163, ”Sinä tiesit sen”)

”En ajatellut koskaan tuon vaikenemiseni vastuuttomuutta, sitä katkeruutta ja valheiden määrää, jota pohjimmaisen itseni, salaisen haavemaailmani rajojen ulkopuolella kylvin vierelläni elävän ihmisen todelliseen elämään” (s. 213, ”Olympia”).

”[O]let tunne juurettomuudesta ja vieraudesta [--]” (s. 416, ”Olet”).

”Jos oikein yrittää, voi mainiosti olla tietämättä, voi sulkea silmänsä ja pitää ne visusti kiinni, mutta kun ne kerran avaa, niin sitä mitä ne ovat nähneet ei voi pyyhkiä enää pois, ei voi kelata taaksepäin ja teeskennellä, ettei sitä mitä on kuullut ja nähnyt ole olemassa” (s. 437, ”Narva”).

”Flaubertilta luin: Jokaisella ihmisellä on sisällään kuninkaallinen huone; minä olen sinetöinyt omani” (s. 461, ”Ja nimi oli”).

Monday, November 5, 2007

ROTH: JOKAMIES

Philip Roth: Jokamies.
Suomentanut Arto Schroderus.
WSOY, 2007.
(Alkuteos: Everyman, 2006.)


Tämä on kirja vanhenemisesta ja kuolemasta – asioista, jotka minuakin odottavat. Siitäköhän syystä se on myös ensimmäinen Roth, josta olen pitänyt. ”Jokamiehessä” Roth näet kirjoittaa elämästä hellästi, myötätuntoisesti, viisaasti, herkästi ja avoimesti – ja minua koskettavalla tavalla. Kyse on romaanista, Roth ei siis kirjoita itsestään, mutta romaanista joka herättää kysymyksen siitä, voiko ihminen ja etenkään vanha ihminen milloinkaan kirjoittaa kuolemasta täysin ulkokohtaisesti. Kirjan hienous – sen syvyys, intensiteetti, puhuttelevuus ja vaikuttavuus – tulee juuri tästä omakohtaisuuden ja ulkokohtaisuuden kysymyksestä ja siitä, että kuolema koskettaa tekijääkin: Philip Rothia – ja samalla se koskettaa lukijaa: minuakin. Kuoleman teema yhdistää meitä enemmän kuin Rothin aikaisempien miesromaanien aiheet.

”Jokamies” kertoo menestyneen newyorkilaisen mainosgraafikon elämäntarinan – retrospektiivisesti ja haudan takaa, sillä elämäntarinaa kehystää miehen hautajaiset ja niissä pidetyt puheet. Itse elämäntarina kerrotaan temaattisesti: kuolemanpelon teeman kannalta. Kuolemanpelon episodien kuvaamisen kautta syntyy lukijan mielessä myös ehyempi ja perinteisempi elämäntarina: lapsuus, poikaikä, keski-ikä ja vanhuus, kuolema. Miehen lapsuus juutalaisperheessä newyorkilaisen jalokivikauppiaan poikana, hänen kolme avioliittoaan jotka kaikki menivät pieleen, hänen tyttärensä tarina, ammattivuotensa, rakkauselämänsä, sairautensa, leikkauksensa ja kuoleman odotuksensa. Miehen elämäntarinan kertomista sävyttää pessimismi ja alakulo, epäonnistumisen ja hukkaan heitetyn elämän tuntu, toisaalta haluttomuus päästää irti elämästä ja toisaalta halu tunnustaa kuolemaksi kutsuttu tosiasia vihdoin myös omaa elämää säätäväksi voimaksi:

”Mutta nyt vaikutti siltä, että kuten ties kuinka monet muutkin vanhukset, hän oli kutistumaan päin ja joutuisi elämään päämäärättömät päivänsä loppuun vain sellaisen akuin oli – päämäärättömät päivät ja epävarmat yöt ja voimattomuuden jolla sai sietää fyysisen rapistumisen ja kuolettavan murheellisuuden ja odottamalla odottamisen joka toisi tyhjyyden. Tätä se nyt lopulta on, hän ajatteli, tätä sinä et voinut tietää.
Mies joka ui lahden poikki Nancyn äidin kanssa, oli saapunut sinne missä ei koskaan ollut kuvitellut olevansa. Oli tullut aika huolehtia olemattomuudesta. Oli tullut kaukainen tulevaisuus.” (s. 183)

Kokonaisuudessaan Rothin romaani on hallittua ja hienoa, suoraa ja korutonta ja vaikuttavaa myöhäismodernia kerrontaa, jossa reflektiivisimmätkin kohdat tuntuvat olevan läsnä tekijän – tai miksei yhtä hyvin myös sisäistekijän – autenttisina pohdintoina. Tarkastele seuraavaa lainausta. Vaikka tekstissä pohditaan omaelämäkerrallista kirjoittamista – ja aivan samaan tapaan kuten 1980–1990-lukujen kokeellisissa, faktalla ja fiktiolla leikittelevissä tekstissä – tässä Rothin tekstissä ei ole havaittavissa minkäänlaista ironian tai pelin tuntua. Päinvastoin: sävy on vakava, ja sävynsä puolesta teksti kehottaa tulemaan luetuksi kirjaimellisesti – tavalla, joka tuo mieleen perinteisen modernin omaelämäkerran sävyn:

”Jos hänen voitiin sanoa löytäneen itselleen elämänkatsomuksellisen lokeron, siinä se oli – hän oli törmännyt siihen varhain ja intuitiivisesti, ja vaikka se oli kuinka yksinkertainen, siinä se oli kokonaisuudessaan. Jos hän joskus kirjoittaisi omaelämäkerran, hän antaisi sille nimeksi ’Miespuolisen ruumiin elämä ja kuolema’. Mutta eläkkeelle jäätyään hän yritti ryhtyä taidemaalariksi, ei kirjailijaksi, niinpä hän antoi tuon nimen sarjalle abstrakteja maalauksiaan.” (s. 63)

Wednesday, October 31, 2007

BEN JELLOUN: LÄHTÖ

Tahar Ben Jelloun: Lähtö.
Suomentanut Annikki Suni.
Gummerus, 2007.
(Alkuteos: Partir, 2006.)

Tahar Ben Jellounin (s. 1944) dokumentaarisessa romaanissa ”Lähtö” ollaan nyky-Marokossa, annetaan hasis-piipun kiertää, hörpätään minttuteetä, puhellaan joutavia ja odotellaan parempia aikoja, haaveillaan Eurooppaan lähtemisestä. Tunnelma ei ole kuitenkaan hiukkaakaan kevyt tai leikkisä, vaan huolestunut ja vakava. Marokkolaissyntyinen Ben Jelloun on julkaissut Ranskassa ja ranskaksi, mutta ensimmäistä kertaa hän kuvaa Marokon tilannetta sekä koko nykyistä arabi- ja muslimitilannetta näin vakavasti, dokumentaarisesti ja avoimen poliittisesti – ei kuitenkaan vain yhden henkilön kannalta, vaan vaihdellen näkökulmaa luku luvulta.

”Lähtö” tallentaa nyky-Marokon oloja ja tunnelmia vähän samaan tapaan kuin norjalaistoimittaja Åsne Seierstad Afganistania joitakin vuosia sitten ilmestyneissä reportaasikirjoissaan, mutta kertojien suhtautuminen kerrottuun ja sitä kautta kertomisen sävy poikkeavat radikaalisti toisistaan. Siinä missä Seierstad tarkastelee Kabulia ulkopuolisena, ihmetellen ja paheksuen, tuntuu Ben Jellounin romaanin kertoja katsovan Tangeria sisältä käsin, vakavasti ja myötätuntoisesti. Rapistumisen partaalla olevasta vanhasta arabikulttuurista ei tunnu olevan jäljellä kuin joitain rituaalisia esineitä: rukousmatto, teekannu, piippu. Kertojan suruksi ihmiset ovat paenneet haaveisiinsa ja painajaisiinsa, uniinsa ja houreisiinsa:

”Pitkät hasispiiput kiertävät pöydästä toiseen, minttutee jäähtyy lasissa, joiden ympärillä pörräävät mehiläiset lopulta putoavat niihin, mutta kukaan ei välitä, sillä asiakkaat ovat jo aikoja sitten vajonneet hasiksen ja unelmien houreisiin. Yhden salin perällä kaksi miestä valmistaa huolellisesti seosta, joka avaa tien. Toinen valikoi lehdet ja toinen silppuaa ne nopeasti ja tehokkaasti. Kumpikaan ei kohota päätään. Kaislamatoilla istuksii asiakkaita, jotka seinään nojaten tuijottavat taivaanrantaa kuin arvuuttelisivat kohtaloaan. He katselevat merta, pilviä vuorten rinteillä ja odottelevat Espanjan valojen tuikahdusta. He seuraavat niitä vaikka eivät niitä näekään ja näkevät ne joskus vaikka ne ovat sumun ja sadesään peitossa”. (Lähtö, s. 7)

Romaanin päähenkilö ja nykytilanteen malli- tai esimerkkikappale on Azel, kaunis arabipoika ja työttömäksi jäänyt oikeustieteen kandidaatti, joka muiden lailla haaveilee lähtevänsä piakkoin Eurooppaan ja Espanjaan, löytävänsä sieltä onnen: rakkauden ja rikkauden. Romaanin alussa hän näkee selvästi oman tilanteensa ja kotikaupunkinsa Tangerin tilanteen ja sättii kovaan ääneen paikallista salakuljetus- ja mustanpörssinpomoa korruptiosta ja ihmiskaupasta, mutta saa tältä kaikkien tuntemalta ”yleiseltä hyväntekijältä” totaalisesti turpiinsa, tajuaa voimattomuutensa ja ryhtyy entistä pontevammin haaveilemaan lähdöstä ulkomaille.

Azel on uuden sukupolven muslimi. Hän ei harjoita uskontoa muttei halua olla tekopyhä, vaan käy avoimesti baareissa, juo alkoholia, polttaa savukkeita ja flirttailee tyttöjen kanssa. Tyttöjen lisäksi hänellä on kimpussaan ääri-islamistien ja Al Qaidan kaltaisten ”vapautusarmeijoiden” värvääjiä, jotka kertovat Azelin kaltaisille toivonsa menettäneille nuorille miehille haluavansa palauttaa Marokkoon uskonnon, islamin lain ja arvokkaan elämän. Osa Azelin kavereista onkin liittynyt islamisteihin, mutta Azelia tämä vaihtoehto ei kiinnosta. Hän haluaa lähteä Marokosta ja pelastaa myös sisarensa Kenzan, joka elättää häntä ja heidän äitiään, Lalla Zohraa, pienellä sairaanhoitajan palkallaan. Lähtöä odotellessaan Azel tekee hanttihommia voidakseen ostaa salakuljetettuja savukkeita ja merkkivaatteita.

Azelin elämässä tapahtuu käänne, kun hän tapaa Miguelin, rikkaan eurooppalaisen taidegalleristin, joka ottaa Azelin ensin palvelijakseen ja omaksi poikahuorakseen Barcelonaan ja suostuu lopulta myös avioitumaan Azelin sisaren, Kenzan, kanssa auttaakseen tämänkin pois Marokosta. Sisaret eivät kuitenkaan löydä Euroopasta ja Barcelonasta onnea, ja etenkin Azel kärsii omasta juurettomuudestaan, ajautuu kadulle ja päätyy lopulta espanjalaisten terroristipoliisien kätyriksi... Eikä tarina tietenkään pääty tähän.

Keskeisen tarinalinjan romaanissa muodostaa yhdenlaisen homokulttuurin kuvaus – rikkaan eurooppalainen kirjailijan tai kuvataitelijan ja köyhän ja jumalaisen kauniin arabipojan riisto- ja hyväksikäyttösuhde, joka ainakin Azelilta vie omanarvontunnon ja identiteetin viimeisetkin rippeet. Galleristi-Miguelin elämäntapaa kuvataan romaanissa suhteellisen pitkään – osin kyllä tätä ymmärtäen, osin taas tällaisen itsekkään länsimaisen elämäntavan epäkohtia paljastaen ja sen tuomiten:

”Samaan viittasi vanha portinvartija oltuaan töissä talossa, jossa muuan amerikkalainen kirjailija asui vaimoineen: ’Ne ihmiset haluavat kaikkea, kansanmiehiä ja kansannaisia, hyväkuntoisia nuoria mieluiten maalta, sellaisia jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, sellaisia jotka palvelevat päivällä ja naivat yöllä. Täydellinen palvelu ja kahden kiksauksen välissä hyvintäytetty hasispiipullinen jotta amerikkalainen pystyy kirjoittamaan!” (Lähtö, s. 46)

Tämän homoseksuaalisen riistokulttuurin – joka on tietenkin vain osa suurempaa riistokuviota – lisäksi romaanissa kuvataan myös arabityttöjen kohtaloita tai uravaihtoehtoja, joita perinteisen Marokkoon jäämisen lisäksi ei ole monta: huoraus Euroopassa, piiaksi tai orjaksi jääminen Euroopassa, hidas kuolema eli keuhkokuume katkaraputehtaissa, alkoholin tai huumeiden ansiosta. Tietenkin tyttö voi valita myös nopean tai suoran itsemurhan tai palata Marokkoon, jolloin kaikki alkaa alusta: haaveet, toiveet, unet, haihattelut...

Tahar Ben Jellounin romaani on järkyttävän pessimistinen kuvaus Marokon nykytilanteesta. Ei romaani silti täysin vailla toivoa ole. Yhdenlaisen toivon pilkahduksen romaanin sivuille luo muisto arabialaisesta Andalusiasta, ajasta ”jolloin juutalaiset ja muslimit loivat yhdessä runoutta ja musiikkia” (s. 179), toisen toivon pilkahdus ajatus Marokon liittymisestä tiukemmin Afrikkaan, josta marokkolaisten sanotaan olevan tietämättömiä.

Aivan romaanin lopussa heitetään ilmoille vielä valon pilkahdus. Se liittyy kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – jossa tosin on osaltaan kyse vain utuisten pilvilinnojen rakentamisesta, maailmasta jossa ihmisten ainoaksi toivoksi jää astuminen kirjan sivulle:

”Jospa vain löytäisin romaanin, johon pääsisin henkilöksi, minun ei tarvitsisi enää tehdä töitä, kirjailija huolehtisi minusta, antaisi minulle roolin, asettaisi minut tarinaan, panisi minut elämään, rakastamaan, huutamaan ja tappaisi minut lopussa, koska ei tietäisi miten muuten saisi tarinan päättymään.” (s. 278–9)

Mutta toivon lisäksi kirjallisuus kantaa Ben Jellounin romaanin mukaan kauneutta – ja tämän kauneuden pilkahduksen varaan ja sen kantamana romaani loppuu.

Monday, October 29, 2007

WATERS: YÖVARTIO

Sarah Waters: Yövartio.
Suomentanut Helene Bützow.
Tammi, Keltainen kirjasto, 2007.
(Alkuteos: The Night Watch, 2006.)


Englantilaisen Sarah Watersin ”Yövartio” sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Romaanissa kolme aikatasoa – vuodet 1947, 1944 ja 1941 – ja usean henkilöhahmon tarinalinjat leikkaavat toisiaan niin, että tuloksena on montaasimuotoinen retrospektio tai analyyttinen romaani, jossa henkilöhahmojen tarinoita puretaan hetki hetkeltä, kohtaus kohtaukselta taaksepäin niin, että romaanin lopussa lukija voi vasta ymmärtää, miksi henkilöhahmoista oli tullut sellaisia kuin he romaanin alussa olivat.

Pikemminkin kuin dickensiläinen, jollaiseksi Sarah Watersin romaanin tyyliä on luonnehdittu, minusta ”Yövartio” on läpeensä woolfilainen, mutta 2000-luvun kirjailijana Waters on voinut ottaa käyttöönsä koko modernistisen romaanin esitysrepertuaarin: näkökulmatekniikan, episoditekniikan, psykokerronnan ja vapaan epäsuoran kerronnan, sekä modernistiseen kirjallisuuteen kuuluvat pysäytetyt ja laajennetut hetket: kuvaukset henkilöhahmon mielessä syntyvistä ja ohikiitävistä hetken vaikutelmista. Lopputulos on harvinaisen ehyt ja upea nais- tai lesboromaani, jossa kerronnallisen kokeellisuuden tuntu on hävinnyt, ja historia, kuvatut asiat ja tapahtumat nousevat etualalle: naisten arkinen elämä sodan varjossa, elämän ja kuoleman jatkuva limittyminen toisiinsa, heidän suhteensa itseensä ja toisiinsa, lesbo- ja heterosuhteet.

Kirjassa kuljetaan neljän toisiinsa liittyvän nuoren henkilöhahmon elämänhistoriaa taaksepäin. Romaanin alkutilanne on vuosi 1947, jolloin Kay, naispuolinen ambulanssikuski elää yksin sen jälkeen kun hänen naisystävänsä ja lesborakkautensa Helen on jättänyt hänet toisen naisen, Julian, takia. Kay hakee nyt yhteyttä sodanaikaiseen ambulanssitoveriinsa Mickeyhyn, jonka kanssa he pelastivat ihmisiä pommitettujen talojen raunioista. Helen taas pitää sodan jälkeen Vivin kanssa deittipalveluyritystä ja on mustasukkainen naispuoliselle rakastetulleen Julialle, menestyvälle romaanikirjailijalle, joka on taas ihastumassa uuteen naiseen. Kaikki kolme naista on vetäneet elämänsä ja oman minuutensa eteen jonkinlaisen verhon, jota romaanissa sitten vähitellen avataan ja paljastetaan. Ja kaikkien tarinat muodostavat arvoituksen, jota lukija kutsutaan ratkaisemaan.

Naisten elämäntarinoiden lisäksi romaanissa kerrotaan kahden sisaruksen Vivin ja Duncanin tarina. Romaanin alussa Vivillä on suhde naimisissa olevaan mieheen, Reggieen, mutta eräs väkivaltainen tapahtumakulku ja sattumalta eräänä päivänä kadulla uudestaan nähty vanha tuttu kääntää hänen mielensä ympäri ja muuttaa hänen suhteensa tuohon mieheen, jonka hän on sodan alussa tavannut junassa. Hänen veljensä Duncan – joka on kieltäytynyt sotapalveluksesta – taas elää oudossa ystävyys- ja avunantosuhteessa eläkkeellä olevan vanginvartijan Herra Mundyn kanssa ja on myös hakeutunut uudestaan vanhan ystävänsä Robert Fraserin seuraan – journalistin ja vankila-aikojensa sellitoverin, jonka hänkin tapaa sattumalta uudestaan.

Modernistiseen kerrontaan kuuluva vapaa epäsuora kerronta – siis tapa kertoa yhtä aikaa kertojan suulla ja henkilöhahmon kannalta – mahdollistaa Watersin romaanissa vaikuttavat kuvausjaksot, joissa lukija voi tarkkailla toisen maailmansodan jälkeistä arkitodellisuutta realistisen romaanin tapaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti ja saman tien siirtyä luontevasti henkilöhahmon ajatteluun ja tämän mielessä syntyviin kuviin ja vaikutelmiin. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa Helen ja Julia pitävät puistopiknikkiä, ja juuri kerrontakeino mahdollistaa pääsyn yhtä aikaa uskottavasti ja kiinnostavasti Helenin näkökulmasta ja hänen kannaltaan esitettyyn ulkoiseen ja mielen sisäiseen todellisuuteen:

”Helen avasi silmänsä ja katsoi hohtavansinistä taivasta. Hän mietti, oliko hullua olla kiitollinen tällaisesta hetkestä maailmassa, jossa oli atomipommeja ja keskitysleirejä ja kaasukammioita? Ihmiset raatelivat yhä toisiaan riekaleiksi. Tappaminen, nälänhätä, levottomuudet jatkuivat yhä Puolassa, Palestiinassa, Intiassa – Luoja tiesi missä kaikkialla. Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää tai itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäivä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa? Sitä ajatellessaan Helen liikautti kättään – sipaisi rystysillään Julian reittä niin ettei kukaan nähnyt.” (s. 61)


En tiedä, voiko Sarah Watersin romaania kutsua lesboromaaniksi, mutta selvää on, että romaanin aiheena on yhtä aikaa poikkeuksellisten ja tavallisten naisten elämä ja heidän luonteensa kaikessa monipuolisuudessaan: heidän rohkeutensa ja heidän pelkonsa, heidän aktiivisuutensa ja heidän passiivisuutensa, heidän elämänsä päivällä ja heidän yöelämänsä – olipa se sitten vartio- tai partiotyötä, rakkautta tai valvomista ja odotusta. Ja myös tietoisten ja tiedostamattomien puolien kuvauksessaan ”Yövartio” on hyvin woolfilainen romaani – siis siinä mielessä kuin Virginia Woolf kuvasi omaelämäkerrassaan omia kirjallisia pyrkimyksiään esimerkiksi Night and Day –kirjassaan. Mutta Sarah Waters on onnistunut siinä, missä Woolf koki itse epäonnistuneensa.

Ja naisten välisten suhteiden kirjon on Waters myös osannut kuvata ennenkuulumattoman upeasti: naisten väliset ystävyyssuhteet, kollegiaaliset suhteet, rakkaussuhteet, hetero- ja lesbosuhteet, ja samoin on kuvattu myös uskottavasti ja luontevasti naisten välisiä negatiivisia tunteita: aggressioita, vihaa, mustasukkaisuutta, pelkoa, kateutta. Tuota elämän yöpuolta, joka Watersin romaanissa saa uskomattoman monia merkityksiä.

Friday, October 19, 2007

WERNER: VYÖRY

Markus Werner: Vyöry.
Suomentanut Raija Nylander.
Atena Kustannus, 2007.
(Alkuteos: Am Hang, 2004.)


Kaksi miestä joutuu tekemisiin toistensa kanssa Sveitsissä ravintolan terassilla helluntain tienoilla, ja siellä he kertovat vähitellen toisilleen oman lähihistoriansa – kunnes tapahtumakulut ja tulkintaketjut alkavat vyöryä siinä määrin, että kertojan on tartuttava kynään ja alettava jäsentää tapahtunutta.

Thomas Clarin on kehystarinan minäkertoja, modernin elämän mukainen avoin ja sosiaalinen juristi, joka on kirjoittamassa artikkelia avioerolainsäädännön historiasta. Hänen keskustelukumppanikseen tarjoutuu sitten eräässä ravintolassa muuan Loos, joka esitellään Clarinin näkökulmasta varautuneeksi, ynseänpuoleiseksi ja vanhakantaisiin arvoihin uskovaksi opettajaksi. Clarin kuitenkin viehättyy Loosista, ja kahden illan aikana, illallispöydän ja viinilasin ääressä miehet alkavat avioeroaiheen inspiroimana kertoa toisilleen lähimenneisyytensä naissuhteista. Loos kertoo menettäneensä aviovaimonsa ja sanoo edelleen elävänsä tuon menetyksen synkkyydessä ja surussa. Clarin taas kertoo ammattinsa koulimana avioerojuristina vältelleensä avioliittoa ja elinikäistä sitoutumista kuin ruttoa:

”Ottaen huomioon jatkuvan kaksinkertaisen piinan minun on lähes ehdoton pakko pitää avioliittoa harhatienä tai liian suurena haasteena ihmisluonnolle, joka näyttää kerta kaikkiaan olevan liian ailahteleva, jotta antaisi kesyttää itsensä pitkän päälle ja pystyisi hyväksymään edes ne pari sääntöä, jotka saattaisivat noudatettuina tehdä avioliitosta mahdollisen” (s. 13).

Itse hän on keskittynyt irtosuhteisiin, joista pääsee nopeasti irti. Yksi tällainen suhde on ollut Valerie, jonka kanssa Clarin kertoo käyneensä tuossa samaisessa ravintolassa.


Kahtena iltana kerrottujen illallistarinoiden aikana miesten tarinat alkavat vähitellen muodostaa lukijallekin kysymyksen tai arvoituksen, ja lukija alkaa kehitellä erilaisia tulkinta- ja ratkaisuhypoteeseja.

Kerronnallisesti sveitsiläisen Markus Wernerin (s. 1944) pienoisromaani on omintakeinen tai outo. Kyse on kahden miehen tunnustusmonologista, lajityypistä joka tuo ranskalaisen récit-lajin: suhteellisen pitkän ja eeppisen, seksuaalisuuteen tai johonkin rikokseen liittyvän tunnustuspuheen. ”Vyöryssä” nämä tunnustukset ja lähimenneisyyden paljastukset tehdään kuitenkin dialogissa – miesten kertoessa tarinoita toisilleen – dialogin, joka kuitenkin usein tahtoo unohtua lukijan mielestä. Romaanissa on myös récit-tunnustuksille ja yksinpuheluille tyypillistä ahdistavuutta, raskasmielisyyttä ja synkkyyttä, ehkäpä jopa jonkinlaista kuolleen ja kivettyneisyyden tunnetta. Sanalla sanoen ”Vyöry” on kerrontaa joka ei hengitä, vaan on painostavaa ja ahdistavaa.

Tyylillisestikin kirja on raskassoutuinen, synkkä ja syvä – hyvässä ja pahassa. Tarina vie silti mukanaan, koska on ihan pakko tietää, miten miesten tarinat liittyvät toisiinsa ja sekin, mitä tuon mahdollisen yhteensattuman jälkeen tapahtuu. Tulkitseminen on romaanin kerronnassa asetettu erikseen näytteille:

”Mikä minulle olisi mieluisinta? En oikein tiennyt, kallistuin sitten kuitenkin viimeisen [toisen yhteisen illallisen] kannalle. Vähän niin kuin lukija, joka haluaisi laskea tylsän kirjan kädestään – joko toivoen tai aavistaen, että ratkaiseva tapahtuma on vielä edessäpäin tai koska puoleksi koettu, keskeytetty ja hoitamatta jätetty synnyttää hänessä kiusallisia tunteita.” (s. 53.)

Muita teemoja romaanissa ovat myöhäismodernin maailmamme markkinat ja ihmisen kohtalo näillä markkinoilla:

”Kaikkea markkinoidaan niin kuin tiedämme, ja keskellä kauppapaikan hälyä, missä melkein jokainen esiintyy merkkituotteena, jonka on päihitettävä muut ja lyötävä heidät laudalta – keskellä tätä taistelukenttää, niin väitän, yksilöllä on se tunne, mikäli hänellä on tunteita enää ensinkään, että hän on vähän tyhjä, että häneltä vaaditaan vähän liikaa ja että hän on aika kovasti yksin.” (s. 27.)

”Vyöry” on ilman muuta riski, sillä voi kysyä, kuinka moni lukija haluaa lopulta tuntea olevansa Clarinin roolissa – huomata siis olevansa sokea tai väärintulkitsija. Toisaalta Clarinin teosta on ylistetty ja sen käännösoikeuksia myyty lukuisiin maihin. Kokonaisuudessaan Wernerin romaani voi sittenkin siis olla piristävä poikkeus kevyiden ja helpostisulateltavien pika- ja viihderomaaneiden joukossa. Raija Nylanderin suomennos joka tapauksessa tavoittaa Markus Wernerin lauseen raskassoutuisen poljennon ja tuon painavuuden omintakeisen kauneuden.

Tuesday, October 16, 2007

McEWAN: RANNALLA

Ian McEwan: Rannalla. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2007. (Alkuteos: On Chesil Beach, 2007.)


Tarina on pieni – nuoren parin hääyö – ja kirja itsessään pienimuotoinen, mutta kerronnaltaan tämä pieni historiallis-yhteiskunnallinen parisuhderomaani on vahva ja vaikuttava. Ian McEwan – itselleni syystä tai toisesta tuntemattomaksi jäänyt brittiläinen romaanisuuruus – näyttää joka tapauksessa vakuuttavasti, mitä kaikkea pienoisromaanissa saa sanottua. Kirjallisessa vaikutusvallassa kyse ei tietenkään ole pelkästä määrästä, vaan myös laadusta: siitä miten asiat sanotaan, miten ne tehdään ymmärrettäväksi, ja mitä ja miten puheena olevat asiat ymmärretään ja vielä: ymmärretään uudella tavalla.

Rannalla –romaanissa on toisaalta kyse seksuaalisesta vapautumisesta, toisaalta kyse on paljon suuremmasta: yksilön tahdosta ja toimintamahdollisuuksista. Tarina sijoittuu 1960-luvun Englantiin ja kuvaa käännekohdaksi muodostuvan hääyön taustaksi kahden nuoren ihmisen elämäntilanteen, sen mitä mahdollisuuksia heillä kummallakin on kyetä vastaamaan oman aikansa ja käsillä olevan tilanteen tarjoamiin haasteisiin. Edward on kunnon brittinuorukainen, opiskellut historiaa, mutta myöntynyt yhtä kaikki morsiamensa pyyntöihin siirtyä töihin tämän isän perustamaan yritykseen. Florence on taas pumpulissa kasvatettu taiteellinen porvaristyttö, jonka elämä on viulussa ja musiikissa.

Romaanin alussa nämä kaksi odottavat hotellihuoneessaan Dorsetin rannikolla hääillallista ja jännittävät etenkin illallisen jälkeistä ennakoitavaa tapahtumakulkua. Edwardin suurin huolenaihe oli ylikiihottuminen, että hän tulee liian nopeasti. Florencelle taas koko seksuaalinen kanssakäyminen – penetraatio – merkitsee luihin ja ytimiin ulottuvaa kauhua. Hän on tutustunut termiin vain isoäitinsä opaskirjasta. Romaanissa on varsinaisesti kyse siitä, mitä he tässä jännittävässä tilanteessa tekevät ja jättävät tekemättä – ja miten se kaikki on historiallisesti sodanjälkeisen lapsuuden ja nuoruuden menneisyydessä muotoutunut. Lopulta on tietenkin kyse myös siitä, miten tämä tilanne vaikuttaa heidän tulevan elämänsä kulkuun.

Romaani on ulkopuolisen kertojan näkökulmasta kerrottu, joka tapauksessa sellaisen, joka näkee ylhäältä kaiken ja joka on nähnyt muutakin maailmaa, koska kykenee uskottavasti vertaamaan tuota kuvattua aikaa muihin aikoihin: ”Toistaiseksi elettiin vielä aikaa – se päättyisi ennen kuin vuosikymmen olisi ohi – jolloin nuoruus oli sosiaalinen rasite ja mitättömyyden merkki, nolostuttava tila, jota saattoi vähitellen alkaa korjata menemällä naimisiin” (s. 12). Tällaisia pieniä historiallisia oivalluksia McEwanin romaani on muuten täynnä!

Kertojalle ei ole mikään kiire Edwardin ja Florencen hääyön tarinalinjan edistymisen kanssa, vaan hän pysähtyy mielellään kuvaamaan yksityiskohtaisesti tapahtumien puitteita – hotellihuonetta tai sen ikkunasta avautuvaa näkymää Chesil Beachin silmänkantamattomalle somerikkorannalle – ja luo näin sekä todentuntua että uskottavuutta varsinaiselle tarinalleen, jossa hääyön tapahtumakulku on tosiaan vain lopputulos.

Aluksi tärkeintä on se, miten tuohon loppuun tultiin. Tätä pohjustetaan pitkissä takaumajaksoissa, jossa kerrotaan ja kuvataan päähenkilöparin tuleminen itsekseen, siis juuri niiksi nuoriksi ihmisiksi, jotka lukija tapaa romaanin alussa hotellihuoneesta. McEwanin kertojaa kiinnostaa myös näiden 1940-luvulla syntyneiden ihmisten sisäinen tunne-elämä: Mitä he odottavat? Mitä he pelkäävät? Mikä heille on itsestään selvää? Mitä he ihmettelevät? Mitä he tiedostavat? Mitä he eivät huomaa? Kertoja tiedostaa myös hyvin sukupuolten välisen eron, vaikka ei käytäkään tätä käsitettä.

Romaanin kolmannessa ja viimeisessä osassa SE sitten tapahtuu – en kuitenkaan sano mikä – ja kahdessa viimeisessä luvussa kertojan intressi on sitten jo siirtynyt siihen, mihin he ovat siitä pitäen menossa ja miten heistä tuli niitä joita tuli.

Pienten ja tavallisten ihmisten tarinoista on siis Rannalla -romaanissa kyse ja siitä, voimmeko loppujen lopuksi millään tavalla vaikuttaa oman elämämme kulkuun. Ja vasta jälkikäteen on tämäkin tarina voinut saada hallitun ja tyylitellyn - muttei lainkaan hengettömän! – brittiromaanin muotonsa.

Thursday, September 27, 2007

FOSSUM: MURTUMA

Karin Fossum: Murtuma.
Suom. Tarja Teva.
(Alkuteos: Brudd, 2006).
Johnny Kniga, 2007.

Karin Fossumin Murtuma keskittyy erikoisessa postmodernissa psykologisessa fantasiatrillerissään nimensä mukaisesti murtumiin, jonkin pinnan tai ulkokuoren rikkoutumiseen sisältä tai ulkoa käsin.

Rakenteellisesti ensimmäinen murtuma tapahtuu romaanissa nimettömäksi jäävälle kirjailijalle – ehkäpä naiskirjailijalle – jonka elämään murtautuu eräänä yönä hänen tulevan romaaninsa päähenkilö. Tätä symboliseksi tulkittavaa murtumaa – tiedostomattomien tai intuiivisten elementtien murtautumista siirtymävaiheessa luovan taitelijan päivätajuntaan ja tietoiseen mieleen – ei romaanissa kuitenkaan kuvata mitenkään erityisen symbolisesti tai poeettisesti, vaan aivan konkreettisesti, jopa humoristisesti. Romaanin minäkertoja – kirjailija itse – näet kertoo aivan teoksen alussa, miten hän ensin aistii yöllä huoneeseensa tunkeutuneen miehen. Paljastuu, että mies kuuluu kirjailijan talon (!) edessä jonottaviin ihmisiin, jotka haluavat kukin vuorollaan tulla kerrotuksi. Kirjailijan huoneeseen yöllä tunkeutunut mies ei enää jaksanut odottaa omaa vuoroaan ja tuli nyt vaatimaan tätä ryhtymään toimeen.

Romaanin alku virittää lukijassa tietenkin mieleen jonkun Calvinon tai Pirandellon tai ylipäätään postmoderniksi kutsutun kerronnan, jossa painopiste siirtyy itse tarinasta – siitä mitä tapahtuu – tarinan kertomisen tai sen luomisen prosessiin. Joka tapauksessa Murtumassa olemme siirtyneet pois realistisen kerronnan piiristä jonnekin muualle. Ehkäpä postmoderniin psykologiseen fantasiatrilleriin?

Fantastisen trillerin tai jännitystarinan mahdollisuus esitellään lukijalle yhdeltä kannalta jo alussa, kun kirjailijan kerrotaan ja kuvataan kuuntelevan sängyssään portaiden narinaa ja hitaita, epäröiviä askeleita. Mutta kuvaus ei synnytäkään lukijassa sen kummemmin myötätuntoa kuin kauhua ja pelkoakaan, vaan kirjailijan pelon kuvaukseen yhdistyy koomisia tai groteskeja, jollain tapaa liioiteltuja tai liian kirjaimellisia tai mallinmukaisia elementtejä. Myöhemmin – kirjailijan ja hänen henkilöhahmonsa välisen keskustelun myötä – hänen tarinalinjaansa tulee kyllä mukaan myös todellisen psykologisen trillerin aineksia. Sanalla sanoen Fossum on onnistunut luomaan postmodernista kirjailijahahmostaan harvinaisen elävän hahmon.

Toinen jännitystarina liittyy tuohon kirjailijan taloon tunkeutuneeseen mieheen, jonka tarinaa siis ollaan romaanissa luomassa – kirjailijan ja hänen itsensä käymien keskustelujen ja neuvottelujen tuloksena. Vähitellen miehen piirteet alkavat hahmottua – ulkomuodoltaan ja luonteenpiirteiltään hän tuo ensin mieleen hamsunilaisen hahmon, romanttisen ja syrjäytyneen kaunosielun – ja saa nimen, Alvar Eide, ja elämäntilanteen. Tietenkin paljastuu, että hänen elämässään on tyhjiö – hän on yksinäinen – ja hänen tarinansa kertominen merkitsee juuri tämän tyhjiön täyttämistä. Siksi hän rukoilee kirjailijan talossa tulevansa kerrotuksi. Hän haluaa elämän.

Kunnollisen ja nuhteettoman miehen elämässä alkaa siis lopulta tapahtua, kun taidegalleriaan astuu nuori heroinistityttö, ja samoihin aikoihin galleriaan otetaan myytäväksi taulu – nimeltään ”Murtuma” – joka kerta kaikkiaan pysähdyttää Alvarin. Taulu kuvaa katkennutta tai murtunutta siltaa. Nämä kaksi murtumaa Alvarin elämässä – heroinistitytön päästäminen omaan elämäänsä ja omaan taloonsa, antautuminen taiteen kokemiselle – johtavat hänen elämässään aivan perusteelliseen remonttiin.

Karin Fossumin kerrontastrategia on toimiva ja vaikuttava. Lukija saa kyllä tiedon romaanin kerronnallisista peleistä, mutta Alvarin tarina vie silti mukanaan. Vaikka Alvar Eiden henkilöhahmon ”paperisuutta” siis kuinka korostetaan, en voi olla menemättä mukaan hänen tarinaansa ja suorastaan pelkäämättä hänen puolestaan. Alvarin tarina imaisee minut mennessään ja sitä huomaa suorastaan rukoilevansa hänen puolestaan, milloin kehottaen häntä toimimaan, milloin taas olemaan tekemättä mitään. Mutta tämän lisäksi kirjailijakin esitetään romaanissa sympaattiseksi hahmoksi. Hänkin on elävä hahmo. Lukijan sympatiat vuorottelevat henkilöhahmosta toiseen, kirjailijasta päähenkilöön ja takaisin.

Perimmiltään romaanissa pohditaan siis luomisprosessia, sitä mistä siinä on kysymys ja kuinka paljon se on tietoista ja kuinka paljon tiedostamatonta. Kirjailija joutuu koko ajan käymään mielessään keskustelua, kuinka paljon hän voi vaikuttaa tahdollaan ja järjellään siihen mitä on kirjoittamassa. Fossum on siis ulkoistanut tämän kuvitteellisen ja sisäisen keskustelun:

"– Ajattele mielikuvituksen lähdettä järvenä, jossa on tuhat laskujokea, sanon. – Jokia, puroja, koskia. Minä räpiköin järvessä ja yritän löytää laskujoen. Jos antaudun ensin yhteen suuntaan, minun täytyy seurata virtaa. Sitten joudun ehkä koskeen tai päädyn hiljaiseen lampeen. Tahdon vain sanoe, että ollessani virran vietävänä, en voi kääntyä ja valita toista reittiä. Siitä eteenpäin en voi kuin kuvailla sitä minkä näen matkallani. Näky rajautuu juuri siihen maisemaan, siihen kasvillisuuteen ja niihin ihmisiin, joita minä ohitan.
– Sinä siis olet vierran vietävänä? hän sanoo peloissaan. Tieto saa hänen katseensa häilymään.
– Niin, vastaan. – Minä olen virran vietävänä. Mutta minulla on työkaluja. Sillä ihmisellä on taito puuttua tapahtumiin ja häiritä ja muuttaa tapahtumien kulkua." (s. 75)

Suomentaja, Tarja Teva, on onnistunut hyvin tavoittamaan tämän yhtä aikaa jännittävän ja hauskan tarinan ytimen.

Monday, September 24, 2007

HUSTVEDT: KAIKKI MITÄ RAKASTIN

SIRI HUSTVEDT:
Kaikki mitä rakastin.
Suom. Kristiina Rikman.
(Alkuteos: What I loved, 2003).
Otava, 2007.

Tarina itsessään ei ole kummoinen. Taidehistorioitsija Leo Hetzberg tutustuu lupaavaan kuvataitelijaan, Bill Wechleriin, ja vähitellen heidän elämänsä alkavat rinnastua yhä enemmän toisiinsa. Molemmat ovat taideihmisiä, mutta sen lisäksi he asuvat lopulta samassa talossa ja saavat samoihin aikoihin lapsen, seuraavat puolisojensa kanssa lastensa kasvamista ja kokevat kumpikin omassa perheessään traagisen menetyksen, joka johtaa vielä uusiin menetyksiin.

Romaanin kertoja on juuri Leo, joka kertoo minämuodossa oman ja perheensä tarinan ja sen rinnalla vielä yläkerrassaan asuvan Billin perheen tarinan. Hänen kerronnassaan kiinnostavaa on hänen tapansa katsoa ja kuvata – onhan hän taidehistorioitsijana katselemisen ammattilainen. Hän osaa kyllä kuvata yksityiskohtaisesti tapahtumia ja toisten käyttäytymistä ja toisten tunnereaktioita, muttei ole tottunut panemaan merkille itseään ja noteeraamaan omaa paikkaansa asioiden katsojana ja niiden selostajana. Hän ei huomaa, että hän katsoo monia asioita omassa avioelämässäänkin sivusta tai ulkopuolisena.

Erityisen tarkkaan Leo osaa katsoa ja analysoida toisten tekemiä kuvia ja maalauksia, mutta hän ei kykene näkemään itseään kuvien katsojana, ja tietenkään hän ei voi nähdä omaa varjoaan. Tästä romaanissa on mielestäni perimmiltään kyse: Leo osaa eritellä kuvia, mutta ihmisiä ja etenkään itseään hän ei osaa lukea, vaan jää jollain tavalla aina sivulliseksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tämä varjo-motiivi tulee esille aivan romaanin alussa, kun Leo katsoo ja kuvaa yhtä Billin tekemää maalausta, jossa yksi henkilö on pelkkä taiteilijan maalaama varjo, jota Leo erehtyy ensin pitämään omana varjonaan.

Hustvedtin kirjan kerronnassa merkille pantava asia on tietenkin kaiken kuvatun ja kerrotun visuaalisuus. Romaanissa selostetaan sivukaupalla ja hyvin yksityiskohtaisesti erilaisia Billin tekemiä taideteoksia – installaatioita, performansseja ja perinteisempiä töitä – Leon näkökulmasta. Fiktiivisten taideteosten kuvaus rinnastuu lukijan mielessä romaanin päähenkilöiden elämäntarinoihin, ja lukija alkaa etsiä kaikenlaisia vastaavuuksia taideteosten ja romaanihenkilöiden elämäntilanteiden välillä.

Billin ja Leon poikien, Markin ja Matthewin, elämäntarinat kulkevat nekin rinnakkain. Vaikka poikien tarinat ovatkin traagisia, ei niiden tulkintaa voi erottaa vanhempien tarinoista. Kokonaisuudessaan Kaikki mitä rakastin on romaani valosta ja varjosta. Ei ole valoa ilman varjoa. Ei rakkautta ilman menetystä. Matthewin ja Markin tragediat liittyvät heidän isiensä ja äitiensä tragedioihin.

Kristiina Rikmanin suomennos on hieno, mutta ihmettelen kyllä, miksi Siri Hustvedtistä ja tästäkin romaanista on niin paljon kohistu. Uutta suomennostakin buffattiin vasta lehdessä.