Wednesday, October 8, 2014

Tutkimusmatkalla suistuvaan mieleen


Satu Taskinen,
Katedraali.
Teos, 2014.

Satu Taskisen Katedraali valittiin kuukauden kirjaksi lukupiiriimme, jonka osallistujat ovat lukeneita naisia ja mielenterveystyötä tekeviä ammattilaisia. Romaanin keski-ikäisen, romahduksen partaalla olevan päähenkilönaisen mielentilan seuraaminen ei kuitenkaan puhutellut osaa piirimme jäsenistä; joko kirja oli kaikessa hulluudessaan liian arkinen tai sitten se tulee liian lähelle.

Itseeni Taskisen teos vetosi. Mutta en seurannutkaan päähenkilöä, Teaa, diagnoosin kannalta, vaan lähdin seuraamaan teoksen kieltä ja kerrontaa: keski-ikäisen naisen mielen liikkeiden kuvaamista. Pähkähulluahan teoksen minä-kerronta varmaan on, mutta taitavasti toteutettua, ja panee tosiaan pohtimaan sairaan ja terveen rajoja.

Romaanin prologissa seurataan liikenneonnettomuutta. Lukija pääsee seuraamaan tapahtunutta onnettomuutta töllistelevien ihmisten näkökulmasta; jokainen katsoo asioita omalta kantiltaan, tekee omat johtopäätöksensä, jää paikalle tai jatkaa matkaansa. Minkäänlaista loppupäätelmää tai yhteenvetoa ei tehdä. Romaanin kertojan antaman alkuvinkin mukaan kyseessä on suistuminen, mitä hän luonnehtii vakavammaksi onnettomuudeksi kuin yhtäkkistä törmäämistä.

Tuleekin tulkinneeksi Katedraalin kertovan vastaavasti keski-ikäisen naisen suistumisesta tai romahtamisesta, jota me lukijat seuraamme kukin omalta kannaltamme, omasta elämänhorisontistamme käsin. Kaikki tapahtuu vähitellen, mitään ei selitetä, ei ole mitään ylintä auktoritettia, perinteistä kaikkitietävää kertojaa, joka sanoisi miten asiat ovat. Nyt ovat vain päähenkilön mielentilat – epätoivo, ihmettely, suru, masennus – kun hän kertoo yhdestä päivästään ja sen tapahtumista. Kaikki on tulkittava, selitettävä itselleen miten parhaiten kykenee.

Kertojan kuvaamat tunteet ovat raskaan puoleisia, mutta päivä ei olekaan mikä tahansa päivä, vaan on hänen nuoremman sisarensa, Kerstinin hautajaispäivä. Tätä tapahtumaa viettämään on saapunut Tean perhe tai se mitä siitä on jäljellä. Tea katselee ja ihmettelee hautajaistapahtumia omalta kannaltaan. Hänen havaintoihinsa sekoittuu muistoja, lapsuuden ja perheen muistoja, samoin kuin tulevaisuuteen liittyviä ennakointeja, kuvitelmia, luuloja, uskomuksia.

Onko kertoja luotettava? Perinteisen kerronnan analyysin mukaan hullu tai sairas kertoja syö kertojan luotettavuutta ja uskottavuutta – niin kuin standardikertoja voisi olla vain rationaalinen ja vakaa, mahdollisimman tylsä ja ennalta arvattava. Tällainen kertoja Tea ei tosiaankaan ole. On selvää, että hänen havaintokykyään sekoittavat ja värittävät monet asiat, kuten lukija huomaa vähitellen tarinan myötä. Lapsuuden perhe on ollut kulissia, vanhempien parisuhde on ollut onneton, Tean omakaan perhe ei ole toiminut, mies on lähtenyt, tosin poika Mark on hyvä ja kelpo poika. Tealla ei ole tapahtunut mitään äkillistä romahdusta, vaan hän on vähitellen suistunut raiteiltaan: on alkanut hamstrata ja kerätä tavaraa, on tilaillut aina uusia sohvia joita ei ole sitten pystynyt maksamaan. Nyt hänellä on rahavaikeuksia, pelkoja, ahdistusta, syyllisyyttä. Ongelmia on kasaantunut. Hän vaikuttaa jopa psykoottiselta.

Mutta minkä suhteen kertojan luotettavuutta arvioidaan? Mistä romaani ylipäätään kertoo?

Kaiketi Teaa voidaan pitää luotettavana kertojana suistumisen ja romahtamisen partaalla olevan keski-ikäisen naisen suhteen. Mitä kaikkea ja kuinka paljon tarvitaan, ettei enää jaksa? Tean suistumisen syitä tehdään kuitenkin ymmärrettäväksi. Jonkinlaista toivoakin ja pilkettä hänessä myös on.

Taskinen kuuluu kaiketi näihin uudenlaisiin suomalaisiin naiskirjailijoihin, joiden taipumusta kuvata vanhoja sota-aikoja ja vanhojen ihmisten mieliä ihmetellään nyt Keski-Euroopassa. Ja onhan se kummallista kun sitä ajattelee: miksi Taskisen kaltainen nuori lupaava ja lahjakas naiskirjailija kuvaa keski-ikäisen naisen mieltä, hänen latteuksiaan ja kliseitään, uskomuksiaan ja tunteitaan. Ellei sitten siitä yksinkertaisesta syystä, mistä kirjallisuutta monesti tehdään: tutkitaan asioita, yritetään ymmärtää.

Entä mistä Katedraali sitten kertoo? Minusta se kertoo nykyajasta, ihmisten yksinäisyydestä, vaikeudesta ymmärtää toista ja samalla meidän samanlaisuudestamme, yhteisestä ihmisyydestämme.

Keskustelimme lukupiirissä myös Taskisen tyylistä. Minusta hänen tyylissään näkyy itävaltalaisen kirjallisuuden absurdi ja inhorealistinen perinne, se joka ilmenee Thomas Bernhardin tai Elfriede Jelinekin tyylissä, mutta jonka W.G. Sebald onnistuu välttämään. Tällainen tyyli on riskaabelia; sillä on varmat tykkääjänsä ja vielä varmemmat inhoajansa. Itse kuulun tykkääjiin. Jään seuraamaan Taskisen tutkimusmatkaa.