Virginie Despentes: King Kong –tyttö
Suomentanut Lotta Toivanen
Like, 2008.
Alkuteos: King Kong Théorie, 2006
Jos prostitutionaalinen sopimus arkistuu, avioliittosopimus näyttäytyy selvemmin oikeassa valossa: se on sopimus jossa nainen sitoutuu polkuhinnoin hoitamaan tietyt miehen lokoisat olot takaavat työtehtävät. Muun muassa seksuaaliset palvelut. (King Kong –tyttö, 61.)
Niille naisille, joita naidaan ilmaiseksi, täytyy edelleen uskotella, että heidän valintansa on se ainoa mahdollinen. (KK, 88)
Ryhdyin miettimään, mitkä feministiset teokset ovat minua aikojen saatossa puhutelleet ja ravistelleet: ilman muuta Virginia Woolfin ”Oma huone” (A Room of One’s Own, 1929), Simone de Beauvoirin ”Toinen sukupuoli” (Le deuxième sexe, 1949) ja Kate Milletin ”Sexual Politics” (1969). Tämän peruskolmikon jälkeen tulee mieleen yhtä ja toista 1980-luvulta, muttei mitään ravistelevaa eikä yhtään mitään sellaista, mitä haluaisin lukea uudestaan tai mitä pitäisi lukea uudestaan. 90-luvulta ei yhtään mitään. En siis tarkoita kaunokirjallisuutta, vaan feministis-poliittisia teoksia, julistuksia, manifesteja. Niiden osalta pelkkää tyhjää. Nyt sitten kolahti ranskalaisen Virginie Despentesin ”King Kong” –tyttö, viileän raikas tuulahdus akateemisten feministien sisäänlämpiävään ja ummehtuneeseen kirjoitteluun, jossa johtotähtenä 1980-1990-luvuilta asti on ollut moraalinen hurskastelu, oikeaoppisuuden vaatimus, teoreettisten käsiteaseiden hiominen ja tyhjä kalskuttelu.
Virginie Despentes kohdistaa vihaiset sanansa akateemisille ortodoksifeministeille naisellisen mustissa minihameissaan sekä hurskasteleville porvarisrouville vaaleanpunaisissa jakkupuvuissaan, jotka kyllä myyvät itseään mennen tullen eniten tarjoavalle, mutta heristelevät kuitenkin paheksuvasti etusormeaan niille, jotka kieltäytyvät perinteisestä naisellisuuden myyntinaamiosta: miehen – esi- tai aviomiehen – miellyttämisestä. Prostituoidulle, joiden tehtävänä ei ole miellyttää, vaan myydä tavaraansa avoimilla markkinoilla ja saada siitä vastineeksi elanto, jota muulta ei saa tai jota muualta ei saa läheskään niin helposti. Pornotähdille, joiden työtä ei ole naisellisuus tai miellyttäminen, vaan pillunsa esitteleminen avoimilla markkinoilla – ja mistä kaikesta he voisivat myös netota paljon paremmin, jos ala ei olisi pelkästään miesten käsissä niin kuin se nyt on.
Despentes provosoi, mutta kyllä moni asia panee Suomessakin mietityttämään. Esimerkiksi juuri tämä suomalainenkin pyhä avioliittoinstituutio, joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä seksinnälkäisiä miehiä, jotka häpeillen sublimoivat tarpeitaan kuka mitenkin tai etsivät teeseitsepikatyydytystä muualta: puhelinseksin tarjoajilta, televisiosarjoista, pornolehtistä, pornoelokuvista, elleivät sitten lähde seksimatkoille Thaimaahan tai muualle. Ja joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia seksinnälkäisiä naisia, jotka erilaisilla kesäkursseilla etsivät sisäistä naisellisuuttaan, haaveilevat romansseista ja täyttävät huolellisesti Anna-lehden ”Löydä sisäinen kuningattaresi” –tyyppiset testit. Näillä tarpeilla sitten Ilta-lehdet myyvät salarakas-juttujaan ja tekstiviestikohujaan. Ja kaikki me hurskaat pääsemme näitä onnettomia hairahtuneita sitten yhdessä hartaasti paheksumaan. Kun puhdas seksi on meistä kaikista niin kauheaa, niin selvähän se, että vielä kauheampaa on sillä rahastaminen – vaikka kaikki kaikki muu on koko ajan pelkkää osto- ja myyntiliikettä – oltiinpa sitten akatemioissa tai niiden ulkopuolella.
Mitä tilalle? Proletaariaatin vallankumous ehdottaa Despentes. Kaatolistalla: kapitalismi ja sitä tukeva vallitseva heteroseksuaalinen sukupuolijärjestelmä, joka hyödyttää vain pientä eliittiä ja alistaa kaikki muut: sekä mies- että naisenemmistön.
Tuesday, June 24, 2008
Monday, May 12, 2008
PIENI PUNAINEN SANAKIRJA RAKASTAVAISILLE
Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Atena, 2008.
Alkuteos: A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007.
Meillä kiinalaisilla aina ensin ajan tai paikan käsite. – Eli meillä aika ja paikka aina suurempi kuin ihminen. Järjestys ei yhtään niin kuin englantilaisen lauseen, jossa ’minä’ tai ’Jack’ tai ’Mary’ aina etunenässä kuin se muka tärkein asia lauseessa (Pieni punainen, s. 35).
Kirja on pieni ja tarina simppeli: nuori kiinalaistyttö lähtee Lontooseen opiskelemaan englantia voidakseen auttaa Kiinassa asuvia vanhempiaan, jotka tekevät kenkiä länsimaalaisten tarpeisiin. Tyttö tuntee olonsa Lontoossa yksinäiseksi ja muukalaiseksi ja alkaa kirjoitella muistikirjaansa sanoja ja ilmiöitä, joihin hän arkipäivässään törmää ja joita hän ihmettelee: ”muukalainen”, ”hämmennys”, ”väärinkäsitys”, ”vapaa maailma”,”identiteetti”, ja niin edelleen. Nämä sanat ja käsitteet tuovat kirjan kronologiseen, kuukausi kuukaudelta yhden vuoden ajan etenevään rakenteeseen oman mausteensa. Objektiivisen kalenteriajan rinnalla kulkee siis Z.:n sisäinen aika- ja kehityskalenteri, jossa sisäisyys ja kehitys nimenomaan kuitenkin muodostavat päähenkilön jatkuvan ihmettelyn ja pohdinnan kohteen. Z. rakastuu keski-ikäiseen englantilaismieheen, ihmettelee tämän minä- ja vapauskeskeistä elämäntapaa, samoin kuin Englantia ylipäätään, matkustelee Euroopassa ja palaa kirjan lopussa takaisin Kiinaan.
Kirjassa on keskeistä siis länsimaisen elämäntavan tarkastelu ja ihmettely kiinalaisin silmin – tavalla jota länsimaisessa kirjeromaanissa viljeltiin etenkin 1700-luvulla. Kirja on viehättävä sekoitus huumoria ja elämän tragikoomisuutta, ja oman mausteensa kaikkeen tuo kieli, joka jäljittelee kiinalaisten huonosti puhumaa englantia. Mieleen tulee monta viime vuonna käännettyä romaania (esim. Marjaneh Bakhtiarin ”Mistään kotoisin”), joissa vastaavanlaisella puolikielisyydellä uudistetaan myös suomen kieltä. Kaikkineen kokonaisuus on raikas tuulahdus länsimaisen myöhäismodernin kirjallisuuden kyyniseen ja ironiseen ummehtuneeseen maailmaan. Suomennos vaikuttaa toimivalta.
Kiinassa intellektuelli on kaikki mikä on jalo. Se on kunnia, arvokkuus, vastuu, kunnioitus, ymmärrys. (s. 159)
Suomentanut Ulla Lempinen.
Atena, 2008.
Alkuteos: A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007.
Meillä kiinalaisilla aina ensin ajan tai paikan käsite. – Eli meillä aika ja paikka aina suurempi kuin ihminen. Järjestys ei yhtään niin kuin englantilaisen lauseen, jossa ’minä’ tai ’Jack’ tai ’Mary’ aina etunenässä kuin se muka tärkein asia lauseessa (Pieni punainen, s. 35).
Kirja on pieni ja tarina simppeli: nuori kiinalaistyttö lähtee Lontooseen opiskelemaan englantia voidakseen auttaa Kiinassa asuvia vanhempiaan, jotka tekevät kenkiä länsimaalaisten tarpeisiin. Tyttö tuntee olonsa Lontoossa yksinäiseksi ja muukalaiseksi ja alkaa kirjoitella muistikirjaansa sanoja ja ilmiöitä, joihin hän arkipäivässään törmää ja joita hän ihmettelee: ”muukalainen”, ”hämmennys”, ”väärinkäsitys”, ”vapaa maailma”,”identiteetti”, ja niin edelleen. Nämä sanat ja käsitteet tuovat kirjan kronologiseen, kuukausi kuukaudelta yhden vuoden ajan etenevään rakenteeseen oman mausteensa. Objektiivisen kalenteriajan rinnalla kulkee siis Z.:n sisäinen aika- ja kehityskalenteri, jossa sisäisyys ja kehitys nimenomaan kuitenkin muodostavat päähenkilön jatkuvan ihmettelyn ja pohdinnan kohteen. Z. rakastuu keski-ikäiseen englantilaismieheen, ihmettelee tämän minä- ja vapauskeskeistä elämäntapaa, samoin kuin Englantia ylipäätään, matkustelee Euroopassa ja palaa kirjan lopussa takaisin Kiinaan.
Kirjassa on keskeistä siis länsimaisen elämäntavan tarkastelu ja ihmettely kiinalaisin silmin – tavalla jota länsimaisessa kirjeromaanissa viljeltiin etenkin 1700-luvulla. Kirja on viehättävä sekoitus huumoria ja elämän tragikoomisuutta, ja oman mausteensa kaikkeen tuo kieli, joka jäljittelee kiinalaisten huonosti puhumaa englantia. Mieleen tulee monta viime vuonna käännettyä romaania (esim. Marjaneh Bakhtiarin ”Mistään kotoisin”), joissa vastaavanlaisella puolikielisyydellä uudistetaan myös suomen kieltä. Kaikkineen kokonaisuus on raikas tuulahdus länsimaisen myöhäismodernin kirjallisuuden kyyniseen ja ironiseen ummehtuneeseen maailmaan. Suomennos vaikuttaa toimivalta.
Kiinassa intellektuelli on kaikki mikä on jalo. Se on kunnia, arvokkuus, vastuu, kunnioitus, ymmärrys. (s. 159)
Saturday, May 10, 2008
BYATT: RIIVAUS
A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)
Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.
Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.
Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.
Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?
Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)
Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.
Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.
Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.
Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?
Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.
Tuesday, April 22, 2008
SHIELDS: TAVALLISIA IHMEITÄ
Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2008.
(Alkuteos: The Collected Stories, 1985–2003.)
Muutama vuosi sitten kuolleen kanadalaisen kirjailijan, Carol Shieldsin (1935–2003), ”Kootut novellit” on suomeksi ristitty kuvaavasti ”Tavallisiksi ihmeiksi”. Kokoelma sisältää novelleja kolmesta kokoelmasta: ”Various Miracles” (1985), ”The Orange Fish” (1989) ja ”Dressing Up for the Carnival” (2000) ja näiden lisäksi vielä Shieldsin viimeiseksi jääneen novellin nimeltään ”Segue” (2003), termi joka musiikin maailmassa viittaa johonkin edelleen samanlaisena jatkuvaan.
Novellien asetelmat, miljööt, henkilöhahmot, kerronnallinen dynamiikka – kaikki on tuttua Carol Shieldsiä, sellaista jonka suomalaiset naislukijat ovat oppineet tuntemaan mm. ”Kivipäiväkirjoista” ja ”Larryn juhlista”. Shields on naisten kirjailija, joka kirjoittaa lukuromaaneja myöhäismoderneille naislukijoille. Akateemisissa piireissä häntä ei arvosteta samalla tavalla kuin Margaret Atwoodia, toista ja ilman muuta kuuluisampaa kanadalaisnaiskirjailijaa – ehkäpä siitä syystä, että Shields on kirjailijan laadultaan kuitenkin pehmeämpi ja hillitympi kuin kerronnaltaan särmikäs ja dramaattisia käänteitä eri lajityypeissä mielellään viljelevä Atwood. Molemmat kirjoittavat kuitenkin pitkälle samasta maailmasta ja käsittelevät kirjoissaan samoja aiheita: luomista, kirjoittamista, ihmissuhteita, elämää, vanhenemista, kuolemaa. Vallitseva tyylilaji on Shieldsillä lempeä ja hyväksyvä ironia – siis jotain ihan muuta kuin vallitsevassa myöhäismodernissa kirjallisuudessa.
Carol Shields kyllä osoittaa novelleissaankin hyvin tiedostavansa oman kirjailijan laatunsa ja suhtautuu siihenkin – kuten kaikkeen muuhunkin – lempeän ironisesti. Monissa novelleissa päähenkilö on kirjallisen maailman reunoilla elävä keski-ikäinen tai kypsään ikään ehtinyt nainen, jota novellissa tarkastellaan jonkinlaisella kaksoiskatseella: sekä tämän omasta kokemusmaailmasta käsin – sisältä päin – että jonkin toisen, häntä ulkoa päin tarkastelevan hahmon näkökulmasta. Tällainen paradigmaattinen Shields-nainen on esimerkiksi Rouva Turner (novellissa ”Rouva Turner leikkaa nurmikon”), jonka nurmikon leikkaamista sortsiasussa höllyvine selluliittireisineen halveksuvat aidan takaa häntä katselevat lukiolaistytöt ja myöhemmin Tokion seuramatkalla runoja kirjoittava massachusettsilainen kirjallisuuden professori, joka saa kuitenkin rouva Turnerin tavasta katsella maailmaa – tai pikemminkin hänen tavastaan olla katselematta sitä – aiheen uuteen runoon, jonka ansiosta professorin oma ura ampaisee aivan uuteen nousuun – siis tuon tietämättömän ja sivistymättömän naisen kustannuksella. Vähän toisenlainen, mutta myös Shieldsille tyypillinen nainen on ”Segue”-novellin minäkertoja, joka kirjoittaa sonetteja, toimii Sonettiyhdistyksen puheenjohtajana ja tiedostaa harvinaislaatuisen selvästi sonettien kirjoittamisen yhteyden oulipisteihin, mutta tämän tiedostamisen ja sen harvinaislaatuisuuden voi ymmärtää vain lukija – novellien maailmassa sitä ei ymmärretä.
Naisten lisäksi Shieldsin novelleissa on usein kyse myös vanhenevasta pariskunnasta, kahdesta vanhasta variksesta, jos näin nyt voi suomalaisittain sanoa, jotka kykkivät tottumuksen voimasta vanhalla aidallaan, näykkivät toistensa siipisulkia – ja usein jatkavat elämäänsä aivan samaan tapaan kuin ennenkin jonkin tarinassa tapahtuneen oivalluksen tai käänteenkin jälkeen. Tai ehkei aivan samaan tapaan. Mitään suuria muutoksia ja dramaattisia käänteitä ei Shieldsin hahmoille tapahdu, ehkä kuitenkin jonkinlaisia liikahduksia, lempeä notkahdus elämän tragikoomisuuden pintaan.
Shields kuvaa kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita, taitelijoita, tutkijoita yleensäkin. Erityisen mielellään hän kuvaa elämäkerran kirjoittajien työtä (esim. ”Yhteentörmäys”).Hän kirjoittaa myös ”puuttuvia lukuja” monien kuuluisien kirjailijoiden elämään. Esimerkiksi ”Perhesalaisuuksia”-novellissa lukija saa tutustua kuvitelmaan Hemingwayn vanhempien kotitalosta ja elämästä. Tai sitten hän kirjoittaa soneteista, metaforista, kirjaimista - mutta tyylillä ja tavalla jossa ei ole tietoakaan mistään tyhjistä kielipeleistä, kielestä joka viittaisi vain itseensä. Päin vastoin Shields panee kertojansa käsittelemään esimerkiksi kirjallisuustieteellistä diskurssia suorastaan groteskilla tavalla: ruumiillistaa ja arkistaa ja banalisoi kirjallisuuden termit, ottaa ne haltuun akateemisilta eksegeetikoilta norsunluutorneissaan ja puhaltaa ne elämään.
Ilman muuta Shieldsin novelleissa on helmiä. Tässä vain yksi esimerkki – joka käyköön esimerkiksi myös kirjailijan tyylistä, jossa aforistinen viisaus tuodaan maan pinnalle, tähän elämään, ihmisten arkeen:
”Hänen käsityksensä on, että jokaisen kyytiin otetun ihmisen takana on syvä luola ja luolassa salainen ovi ja kiviset portaat, joita myöten voi halutessaan laskeutua. Sanon Dobeylle, että kukaties portaiden juurelta ei löydykään mitään, mutta Dobey vastaa, että mistä me voimme tietää, ellemme katso” (”Varastelua”, s. 119).
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2008.
(Alkuteos: The Collected Stories, 1985–2003.)
Muutama vuosi sitten kuolleen kanadalaisen kirjailijan, Carol Shieldsin (1935–2003), ”Kootut novellit” on suomeksi ristitty kuvaavasti ”Tavallisiksi ihmeiksi”. Kokoelma sisältää novelleja kolmesta kokoelmasta: ”Various Miracles” (1985), ”The Orange Fish” (1989) ja ”Dressing Up for the Carnival” (2000) ja näiden lisäksi vielä Shieldsin viimeiseksi jääneen novellin nimeltään ”Segue” (2003), termi joka musiikin maailmassa viittaa johonkin edelleen samanlaisena jatkuvaan.
Novellien asetelmat, miljööt, henkilöhahmot, kerronnallinen dynamiikka – kaikki on tuttua Carol Shieldsiä, sellaista jonka suomalaiset naislukijat ovat oppineet tuntemaan mm. ”Kivipäiväkirjoista” ja ”Larryn juhlista”. Shields on naisten kirjailija, joka kirjoittaa lukuromaaneja myöhäismoderneille naislukijoille. Akateemisissa piireissä häntä ei arvosteta samalla tavalla kuin Margaret Atwoodia, toista ja ilman muuta kuuluisampaa kanadalaisnaiskirjailijaa – ehkäpä siitä syystä, että Shields on kirjailijan laadultaan kuitenkin pehmeämpi ja hillitympi kuin kerronnaltaan särmikäs ja dramaattisia käänteitä eri lajityypeissä mielellään viljelevä Atwood. Molemmat kirjoittavat kuitenkin pitkälle samasta maailmasta ja käsittelevät kirjoissaan samoja aiheita: luomista, kirjoittamista, ihmissuhteita, elämää, vanhenemista, kuolemaa. Vallitseva tyylilaji on Shieldsillä lempeä ja hyväksyvä ironia – siis jotain ihan muuta kuin vallitsevassa myöhäismodernissa kirjallisuudessa.
Carol Shields kyllä osoittaa novelleissaankin hyvin tiedostavansa oman kirjailijan laatunsa ja suhtautuu siihenkin – kuten kaikkeen muuhunkin – lempeän ironisesti. Monissa novelleissa päähenkilö on kirjallisen maailman reunoilla elävä keski-ikäinen tai kypsään ikään ehtinyt nainen, jota novellissa tarkastellaan jonkinlaisella kaksoiskatseella: sekä tämän omasta kokemusmaailmasta käsin – sisältä päin – että jonkin toisen, häntä ulkoa päin tarkastelevan hahmon näkökulmasta. Tällainen paradigmaattinen Shields-nainen on esimerkiksi Rouva Turner (novellissa ”Rouva Turner leikkaa nurmikon”), jonka nurmikon leikkaamista sortsiasussa höllyvine selluliittireisineen halveksuvat aidan takaa häntä katselevat lukiolaistytöt ja myöhemmin Tokion seuramatkalla runoja kirjoittava massachusettsilainen kirjallisuuden professori, joka saa kuitenkin rouva Turnerin tavasta katsella maailmaa – tai pikemminkin hänen tavastaan olla katselematta sitä – aiheen uuteen runoon, jonka ansiosta professorin oma ura ampaisee aivan uuteen nousuun – siis tuon tietämättömän ja sivistymättömän naisen kustannuksella. Vähän toisenlainen, mutta myös Shieldsille tyypillinen nainen on ”Segue”-novellin minäkertoja, joka kirjoittaa sonetteja, toimii Sonettiyhdistyksen puheenjohtajana ja tiedostaa harvinaislaatuisen selvästi sonettien kirjoittamisen yhteyden oulipisteihin, mutta tämän tiedostamisen ja sen harvinaislaatuisuuden voi ymmärtää vain lukija – novellien maailmassa sitä ei ymmärretä.
Naisten lisäksi Shieldsin novelleissa on usein kyse myös vanhenevasta pariskunnasta, kahdesta vanhasta variksesta, jos näin nyt voi suomalaisittain sanoa, jotka kykkivät tottumuksen voimasta vanhalla aidallaan, näykkivät toistensa siipisulkia – ja usein jatkavat elämäänsä aivan samaan tapaan kuin ennenkin jonkin tarinassa tapahtuneen oivalluksen tai käänteenkin jälkeen. Tai ehkei aivan samaan tapaan. Mitään suuria muutoksia ja dramaattisia käänteitä ei Shieldsin hahmoille tapahdu, ehkä kuitenkin jonkinlaisia liikahduksia, lempeä notkahdus elämän tragikoomisuuden pintaan.
Shields kuvaa kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita, taitelijoita, tutkijoita yleensäkin. Erityisen mielellään hän kuvaa elämäkerran kirjoittajien työtä (esim. ”Yhteentörmäys”).Hän kirjoittaa myös ”puuttuvia lukuja” monien kuuluisien kirjailijoiden elämään. Esimerkiksi ”Perhesalaisuuksia”-novellissa lukija saa tutustua kuvitelmaan Hemingwayn vanhempien kotitalosta ja elämästä. Tai sitten hän kirjoittaa soneteista, metaforista, kirjaimista - mutta tyylillä ja tavalla jossa ei ole tietoakaan mistään tyhjistä kielipeleistä, kielestä joka viittaisi vain itseensä. Päin vastoin Shields panee kertojansa käsittelemään esimerkiksi kirjallisuustieteellistä diskurssia suorastaan groteskilla tavalla: ruumiillistaa ja arkistaa ja banalisoi kirjallisuuden termit, ottaa ne haltuun akateemisilta eksegeetikoilta norsunluutorneissaan ja puhaltaa ne elämään.
Ilman muuta Shieldsin novelleissa on helmiä. Tässä vain yksi esimerkki – joka käyköön esimerkiksi myös kirjailijan tyylistä, jossa aforistinen viisaus tuodaan maan pinnalle, tähän elämään, ihmisten arkeen:
”Hänen käsityksensä on, että jokaisen kyytiin otetun ihmisen takana on syvä luola ja luolassa salainen ovi ja kiviset portaat, joita myöten voi halutessaan laskeutua. Sanon Dobeylle, että kukaties portaiden juurelta ei löydykään mitään, mutta Dobey vastaa, että mistä me voimme tietää, ellemme katso” (”Varastelua”, s. 119).
Monday, April 14, 2008
BETONI
Thomas Bernhard:
Betoni.
Suom. Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2008.
(Alkuteos: Beton, 1982.)
Suhtauduin epäluuloisesti toiseen suomennettuun Bernhardiin. Viime vuonna ilmestynyt Tarja Roinilan ”Hakkuu” oli niin loistavaa työtä, ja ajattelin, ettei kukaan toinen voi tavoittaa Bernhardin tyyliä Suomessa niin kuin Roinila. Olin täysin väärässä. Kyllä Sarrivaara tavoittaa Bernhardin tyylin siinä missä Roinilakin – ihmeellistä sinänsä, että näin hyviä kyynisyyden ja synkkyyden kääntäjiä meillä onkin. Toinen syy epäluulooni liittyy sekin Bernhardin tyyliin ja lajiin. Hänen tilityksensä ovat niin synkkiä ja hänen henkilönsä niin kyynisiä, että pakostikin tulee kysyneeksi, miksi tällaisia synkkiä yksinpuheluita ylipäätään luen ja voiko niitä lukea liian montaa peräkkäin. Alkaako tässä itsekin muuttua noiden henkilöhahmojen kaltaiseksi kenties?
Mutta kyllä näitä rakastan: Dostojevskin kellari-ihmisiä, Hamsunin ja Kafkan nälkätaitelijoita, mutta ehkä ennen kaikkea kuitenkin näitä kirjailijoita, jotka kykenevät tilittämään niin tarkasti ja todenmukaisesti kyynisen ja epäluuloisen ihmisen ajatuksen kulkua ja esittämään sen kuin yhteen hengenvetoon päästä päähän käsittämättömän ehjänä ja rikkumattomana, niin että itse esityksessä ja tilityksessä tai tuon ajatuksen esittämisen matkassa säilyy kaikki itse ajatuksesta – niin rikkonainen kuin se saattaa olla – ja ennen kaikkea sen pohjalla olevasta synkkyyden tunnosta – jota mikään ei onnistu rikkomaan.
”Minä olin siinä tuolissa istuessani jo tuollainen vanhus, ukko, enemmän jo rajan toisella puolella, enemmän vainajien kuin elävien puolella, olin varmasti kurja ja takuulla säälittävä näky tarkkailijalleni, jota ei ollut, ellen sitten halua kuvata itseäni tarkkailijaksi, mikä on typerää, sillä minähän olen itseni tarkkailijan, olen todella tarkkaillut itseäni herkeämättä jo vuosia ellen jopa vuosikymmeniä, elän pelkässä itsetarkkailussa, itsetutkiskelussa ja sitä kautta luonnollisesti itseni tuomitsemisessa, itseni kieltämisessä ja itseivassa. Olen elänyt vuosia tässä itseni tuomitsemisen, itseni kieltämisen ja itseivan tilassa, johon minun pelastuakseni on aina viime kädessä paettava”. (Hakkuu, 96)
”Betonin” päähenkilö on yksin asuva Rudolf, joka on kirjoittamassa tai pikemminkin aloittamassa musiikkitieteellistä tutkielmaa Mendelssohnista. Tuon jo ennalta mullistavaksi tiedetyn tutkielman aloittamiseen ja ryhtymiseen liittyy kuitenkin erinäisiä vaikeuksia ja hankaluuksia, joiden kertomisen kautta lukija pääsee vähitellen syventämään käsitystään päähenkilöstä, hänen elämästään ja elämäntavastaan ja hänestä itsestään ja arvomaailmastaan. Sanomatta on selvää, että modernista ihmisestä on kyse, jakautumisestamme kahtia kaikkea yksityiskohtaisesti erittelevään rationaliteettiin ja tunnottomaan ja säälimättömään nykyihmiseen.
Lopuksi vielä pari lainausta kirjasta – muistiin pantavaksi, ajattelua herättäväksi sytykkeiksi:
”Vihaan kirjoja ja tekstejä, jotka alkavat syntymäajalla. Vihaan ylipäätään kirjoja, joissa edetään kronologisesti tapahtumajärjestyksessä, se tuntuu minusta mitä mauttomimmalta ja samalla kaikkea muuta kuin henkevältä menetelmältä. Kuinka aloitan? Se on maailman yksinkertaisinta, sanoin itselleni, ja minusta on käsittämätöntä, että tämä maailman yksinkertaisin asia ei ole minulta onnistunut.” (Hakkuu, 30.)
”Menettäessämme rakkaan ihmisen säilytämme aina jonkin hänen vaatteensa vähintään niin kauan kuin tunnemme siinä hänen tuoksunsa, tosiasiassa säilytämme sen kuitenkin omaan kuolemaamme asti, koska uskomme vaatteen palauttavan tuon tuoksun vielä silloinkin, kun se on jo kauan ollut pelkkää kuvitelmaa.” (Hakkuu, 89.)
”Kuinka vanhoja me sitten olemmekaan, odotamme jatkuvasti käännettä, koska olemme kaikkea muuta kuin selväjärkisiä. ” (Hakkuu, 105.)
Betoni.
Suom. Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2008.
(Alkuteos: Beton, 1982.)
Suhtauduin epäluuloisesti toiseen suomennettuun Bernhardiin. Viime vuonna ilmestynyt Tarja Roinilan ”Hakkuu” oli niin loistavaa työtä, ja ajattelin, ettei kukaan toinen voi tavoittaa Bernhardin tyyliä Suomessa niin kuin Roinila. Olin täysin väärässä. Kyllä Sarrivaara tavoittaa Bernhardin tyylin siinä missä Roinilakin – ihmeellistä sinänsä, että näin hyviä kyynisyyden ja synkkyyden kääntäjiä meillä onkin. Toinen syy epäluulooni liittyy sekin Bernhardin tyyliin ja lajiin. Hänen tilityksensä ovat niin synkkiä ja hänen henkilönsä niin kyynisiä, että pakostikin tulee kysyneeksi, miksi tällaisia synkkiä yksinpuheluita ylipäätään luen ja voiko niitä lukea liian montaa peräkkäin. Alkaako tässä itsekin muuttua noiden henkilöhahmojen kaltaiseksi kenties?
Mutta kyllä näitä rakastan: Dostojevskin kellari-ihmisiä, Hamsunin ja Kafkan nälkätaitelijoita, mutta ehkä ennen kaikkea kuitenkin näitä kirjailijoita, jotka kykenevät tilittämään niin tarkasti ja todenmukaisesti kyynisen ja epäluuloisen ihmisen ajatuksen kulkua ja esittämään sen kuin yhteen hengenvetoon päästä päähän käsittämättömän ehjänä ja rikkumattomana, niin että itse esityksessä ja tilityksessä tai tuon ajatuksen esittämisen matkassa säilyy kaikki itse ajatuksesta – niin rikkonainen kuin se saattaa olla – ja ennen kaikkea sen pohjalla olevasta synkkyyden tunnosta – jota mikään ei onnistu rikkomaan.
”Minä olin siinä tuolissa istuessani jo tuollainen vanhus, ukko, enemmän jo rajan toisella puolella, enemmän vainajien kuin elävien puolella, olin varmasti kurja ja takuulla säälittävä näky tarkkailijalleni, jota ei ollut, ellen sitten halua kuvata itseäni tarkkailijaksi, mikä on typerää, sillä minähän olen itseni tarkkailijan, olen todella tarkkaillut itseäni herkeämättä jo vuosia ellen jopa vuosikymmeniä, elän pelkässä itsetarkkailussa, itsetutkiskelussa ja sitä kautta luonnollisesti itseni tuomitsemisessa, itseni kieltämisessä ja itseivassa. Olen elänyt vuosia tässä itseni tuomitsemisen, itseni kieltämisen ja itseivan tilassa, johon minun pelastuakseni on aina viime kädessä paettava”. (Hakkuu, 96)
”Betonin” päähenkilö on yksin asuva Rudolf, joka on kirjoittamassa tai pikemminkin aloittamassa musiikkitieteellistä tutkielmaa Mendelssohnista. Tuon jo ennalta mullistavaksi tiedetyn tutkielman aloittamiseen ja ryhtymiseen liittyy kuitenkin erinäisiä vaikeuksia ja hankaluuksia, joiden kertomisen kautta lukija pääsee vähitellen syventämään käsitystään päähenkilöstä, hänen elämästään ja elämäntavastaan ja hänestä itsestään ja arvomaailmastaan. Sanomatta on selvää, että modernista ihmisestä on kyse, jakautumisestamme kahtia kaikkea yksityiskohtaisesti erittelevään rationaliteettiin ja tunnottomaan ja säälimättömään nykyihmiseen.
Lopuksi vielä pari lainausta kirjasta – muistiin pantavaksi, ajattelua herättäväksi sytykkeiksi:
”Vihaan kirjoja ja tekstejä, jotka alkavat syntymäajalla. Vihaan ylipäätään kirjoja, joissa edetään kronologisesti tapahtumajärjestyksessä, se tuntuu minusta mitä mauttomimmalta ja samalla kaikkea muuta kuin henkevältä menetelmältä. Kuinka aloitan? Se on maailman yksinkertaisinta, sanoin itselleni, ja minusta on käsittämätöntä, että tämä maailman yksinkertaisin asia ei ole minulta onnistunut.” (Hakkuu, 30.)
”Menettäessämme rakkaan ihmisen säilytämme aina jonkin hänen vaatteensa vähintään niin kauan kuin tunnemme siinä hänen tuoksunsa, tosiasiassa säilytämme sen kuitenkin omaan kuolemaamme asti, koska uskomme vaatteen palauttavan tuon tuoksun vielä silloinkin, kun se on jo kauan ollut pelkkää kuvitelmaa.” (Hakkuu, 89.)
”Kuinka vanhoja me sitten olemmekaan, odotamme jatkuvasti käännettä, koska olemme kaikkea muuta kuin selväjärkisiä. ” (Hakkuu, 105.)
Tuesday, March 11, 2008
AMERIKAN LAPSET
Anne Tyler
Amerikan lapset.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Otava, 2008.
(Alkuteos: Digging to America, 2006)
Amerikan lapset kuvaa nykypäivän Yhdysvaltoja, kahden baltimorelaisen perheen, perusamerikkalaisen ja iranilais-amerikkalaisen perheen, tutustumista ja ystävystymistä Koreasta samaan aikaan adoptoitujen tyttöjen kautta. Siinä ehkä tärkein: ihmissuhteet. Mitään suurta ja erityistä ei tapahdu, pieniä ja arkisia perhetapahtumia vain: saapumisjuhlien viettoa, ruuan laittoa ja kahden erilaisen ruokakulttuurin kohtaamista, lasten kasvua ja aikuisten kypsymistä ja vanhenemista. Tietenkin perheiden välille ja perheiden sisällä tapahtuu pieniä ja suuria konflikteja, mutta ei niistäkään mitään erityistä ja mullistavaa synny.
Amerikkalaiseen tapaan kirja on mukava lukupaketti: sopivan muotoinen, kieli on hyvää ja värikästä, ja teksti toimii hyvin. Kiinnitin huomiota lasten (muuttuneen) maailman kuvaukseen. Lapsia kuvataan pohjois-amerikkalaisessa (myös kanadalaisessa) kirjallisuudessa nykyään ilmeisen paljon – eikä tyylilajina ja kerronnan sävynä ole suinkaan pelkkä ihastelu, vaan enemmänkin ihmetys ja kummastus. Vanhemmat naiset näitä kirjoittavat, ihmettelevät ehkä nykymaailman menoa ja yrittävät ymmärtää. Mikäpäs siinä. Ihmetteleehän sitä itsekin. Kirjassa on kuitenkin vahva toivon momentti, halu aloittaa uusi luku amerikkalaisessa elämässä.
Amerikan lapset.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Otava, 2008.
(Alkuteos: Digging to America, 2006)
Amerikan lapset kuvaa nykypäivän Yhdysvaltoja, kahden baltimorelaisen perheen, perusamerikkalaisen ja iranilais-amerikkalaisen perheen, tutustumista ja ystävystymistä Koreasta samaan aikaan adoptoitujen tyttöjen kautta. Siinä ehkä tärkein: ihmissuhteet. Mitään suurta ja erityistä ei tapahdu, pieniä ja arkisia perhetapahtumia vain: saapumisjuhlien viettoa, ruuan laittoa ja kahden erilaisen ruokakulttuurin kohtaamista, lasten kasvua ja aikuisten kypsymistä ja vanhenemista. Tietenkin perheiden välille ja perheiden sisällä tapahtuu pieniä ja suuria konflikteja, mutta ei niistäkään mitään erityistä ja mullistavaa synny.
Amerikkalaiseen tapaan kirja on mukava lukupaketti: sopivan muotoinen, kieli on hyvää ja värikästä, ja teksti toimii hyvin. Kiinnitin huomiota lasten (muuttuneen) maailman kuvaukseen. Lapsia kuvataan pohjois-amerikkalaisessa (myös kanadalaisessa) kirjallisuudessa nykyään ilmeisen paljon – eikä tyylilajina ja kerronnan sävynä ole suinkaan pelkkä ihastelu, vaan enemmänkin ihmetys ja kummastus. Vanhemmat naiset näitä kirjoittavat, ihmettelevät ehkä nykymaailman menoa ja yrittävät ymmärtää. Mikäpäs siinä. Ihmetteleehän sitä itsekin. Kirjassa on kuitenkin vahva toivon momentti, halu aloittaa uusi luku amerikkalaisessa elämässä.
Saturday, March 8, 2008
KAHDEN KAUPUNGIN TARINA
Qiu Xialong
Kahden kaupungin tarina.
Suomentanut Kristiina Savikurki.
Crime Club, Otava, 2008.
Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 350)
Tämä on toinen lukemani shanghailaisen ylikomisario Chen Caon juttu. Tarina on aivan yhtä viehättävä kuin edellinenkin, viime vuonna suomennettu ”Musta sydän” – jos dekkareita nyt koskaan voi sanoa viehättäviksi. Joku näissä jutuissa kuitenkin – huolimatta niiden vahvasta yhteiskunnallisesta kritiikistä – on keskivertodekkareita viehättävämpää. Se joku on itse asiassa Qiu Xialongin tapa koristella poliisijuttujaan Laotselta ja muusta kungfutselaisesta ajattelusta sekä kiinalaisesta lyriikasta lainaamillaan aforismeilla ja runoilla. Kiinalaisten paradoksien ja runojen liittäminen tarinan kylkeen tekee Qui Xialongin dekkareista eräänlaista elämäntapakirjallisuutta. Ainakin minua viehättää se, että kirjat puhuvat Shanghain kautta myöhäismodernista nyky-yhteiskunnasta – monikulttuurisuudesta, kapitalismista, korruptiosta, naisten asemasta, eskapismista – ja antavat samalla ohjeita elämästä selviytymiseen ja epävarmuuden sietämiseen.
Mitään yksiselitteisiä ohjeita kirjasta ei tietenkään löydä. Se on pikemminkin täynnä seuraavanlaisia, ensin aivan itsestään selvältä tuntuvia ajatuksia, jotka kuitenkin toimivat – niin kuin kungfutselainen filosofia ylipäätään – itsetuntemuksen ja elämän pohtimisen välineinä. Ne ovat siis ajatuksia, joita täytyy pohtia ja testailla:
”On asioita, jotka pitää tehdä ja asioita, joita ei pidä tehdä.”
”Sen, joka perääntyy viisikymmentä askelta, ei pitäisi nauraa sille, joka perääntyy sata askelta.”
Ylikomisario Chen Cao on itsessään sympaattinen poliisihahmo. Hän on opiskellut alunperin kiinalaista nykykirjallisuutta, mutta tuntee myös amerikkalaisen kirjallisuuden kuin omat taskunsa, on esimerkiksi kääntänyt T.S. Eliotin ”Autionmaan” kiinaksi ja lisäksi kirjoittaa runoja ja julkaisee niitä. ”Kahden kaupungin tarinassa” hän seikkaileekin Shanghain lisäksi myös Yhdysvalloissa, jossa hän sujuvasti tulkkaa kahden kulttuurin välillä – onhan hänellä siellä yksi entinen naisystävä ja ihastuskin, yhdysvaltalainen naispoliisi – jonka vaiheita on ilmeisesti kuvattu jossakin aiemmassa sarjan osassa, jota minä en tunne. Los Angelesissa Chen Cao joka tapauksessa johtaa – samalla kun tutkii erittäin hankalaa ja vaarallista korruptioskandaalia – kiinalaiskirjailijoiden delegaatiota, esitelmöi kiinalaisesta kirjallisuudesta ja kommentoi suvereenisti dekonstruktion kaltaisia nykykirjallisuudentutkimuksen filosofioita ja metodeja. Hänellä on myös taito yhdistää hienolla tavalla itäinen filosofia ja länsimainen ajattelu, ja lisäksi hänellä on upea ironian ja huumorin taju. Ainoa mikä häneltä puuttuu ja mistä hän kärsii – ehkei kuitenkaan niin paljon kuin hänen äitinsä – on se, ettei hänellä tällä hetkellä ole vakituista parisuhdetta. Kaikinpuolin ihailtava mieshahmo siis – vallankin kun häntä ei ole kuvattu yhtään omahyväiseksi, vaan pikemminkin vaatimattomaksi.
En voi olla panematta muistiin paria hienoa rakkausrunoa, joista en kuitenkaan tiedä, kenen ne lopulta ovat, jonkun Tang-dynastian aikaisen runoilijan vai kirjailijan itsensä. Tällaiset runot saavat ainakin minun sydämeni läpättämään. Ensimmäinen runo tulee Chenin mieleen, kun hän ajattelee Catherinea:
Joet tulvivat
hänen silmiensä kostuessa.
Vuoret kohoavat
hänen kulmiensa kurtistuessa.
Minne matkaa siis vaeltaja?
Hänen silmiensä ja kulmiensa
lumoavaan maisemaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 155)
Toisen runon sanotaan olevan Feng Yanshin, 900-luvun kiinalaisen runoilijan kirjoittama:
Päivät vierivät, missä sinä viivyt –
niin kuin vaeltava pilvi,
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian?
Kukat ja ruoho peittävät polun
kylmän ruuan päivänä.
Tuoksuvat vaunusi odottavat puuhun sidottuina –
mutta kenen portin pielessä?
(Kahden kaupungin tarina, s. 248)
Tähän toiseen runoon liittyy tuossa dekkarissa sellainenkin pieni yksityiskohta, että saman runon muistaa (tiedostamattaan) jossain vaiheessa myös yhdysvaltalainen naispoliisi, Catherine, mutta hänen mielessään runosta on jäänyt jäljelle vain kuva pilvestä joka unohtaa palata. Eikä hän tiedosta kyse olevan runosta, vaan kuva esitetään hänen ajatuksensa epämääräisenä, alkuperäisen hämärtyneenä kuvana. Tällaiseen todella hienovaraiseen tapaan Qui Xialong näitä dekkareitaan kirjoittaa. Niistä voi lukea pelkän tarinan – eikä siinäkään ole mitään häpeämistä – mutta niistä voi myös etsiä ja löytää tällaisia intertekstuaalisia juttuja, jotka eivät ole pelkkää peliä, vaan niillä on usein hyvin syvällinen merkitys.
Tällaisen runon Chenin sanotaan itsensä kirjoittaneen. Kirjassa sen lukee Catherine:
Katson meren ylle kohoavaa kuuta,
niin ehkä sinäkin,
kaukana, kaukana täältä.
Yö on pitkä. Yksin ja suruissani,
sinusta erossa, ajattelen sinua.
Kuun lempeässä loisteessa
puhallan kynttiläni sammuksiin ja astun ulos,
vaatteeni helma on kasteesta märkä.
Voi, käteni on liian hento,
ei se kannata kuunvaloa.
Palaan huoneeseen,
kenties unessa
kohtaamme jälleen.
(s. 345–346)
Ja tätäkin:
Kahden kaupungin tarina.
Suomentanut Kristiina Savikurki.
Crime Club, Otava, 2008.
Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 350)
Tämä on toinen lukemani shanghailaisen ylikomisario Chen Caon juttu. Tarina on aivan yhtä viehättävä kuin edellinenkin, viime vuonna suomennettu ”Musta sydän” – jos dekkareita nyt koskaan voi sanoa viehättäviksi. Joku näissä jutuissa kuitenkin – huolimatta niiden vahvasta yhteiskunnallisesta kritiikistä – on keskivertodekkareita viehättävämpää. Se joku on itse asiassa Qiu Xialongin tapa koristella poliisijuttujaan Laotselta ja muusta kungfutselaisesta ajattelusta sekä kiinalaisesta lyriikasta lainaamillaan aforismeilla ja runoilla. Kiinalaisten paradoksien ja runojen liittäminen tarinan kylkeen tekee Qui Xialongin dekkareista eräänlaista elämäntapakirjallisuutta. Ainakin minua viehättää se, että kirjat puhuvat Shanghain kautta myöhäismodernista nyky-yhteiskunnasta – monikulttuurisuudesta, kapitalismista, korruptiosta, naisten asemasta, eskapismista – ja antavat samalla ohjeita elämästä selviytymiseen ja epävarmuuden sietämiseen.
Mitään yksiselitteisiä ohjeita kirjasta ei tietenkään löydä. Se on pikemminkin täynnä seuraavanlaisia, ensin aivan itsestään selvältä tuntuvia ajatuksia, jotka kuitenkin toimivat – niin kuin kungfutselainen filosofia ylipäätään – itsetuntemuksen ja elämän pohtimisen välineinä. Ne ovat siis ajatuksia, joita täytyy pohtia ja testailla:
”On asioita, jotka pitää tehdä ja asioita, joita ei pidä tehdä.”
”Sen, joka perääntyy viisikymmentä askelta, ei pitäisi nauraa sille, joka perääntyy sata askelta.”
Ylikomisario Chen Cao on itsessään sympaattinen poliisihahmo. Hän on opiskellut alunperin kiinalaista nykykirjallisuutta, mutta tuntee myös amerikkalaisen kirjallisuuden kuin omat taskunsa, on esimerkiksi kääntänyt T.S. Eliotin ”Autionmaan” kiinaksi ja lisäksi kirjoittaa runoja ja julkaisee niitä. ”Kahden kaupungin tarinassa” hän seikkaileekin Shanghain lisäksi myös Yhdysvalloissa, jossa hän sujuvasti tulkkaa kahden kulttuurin välillä – onhan hänellä siellä yksi entinen naisystävä ja ihastuskin, yhdysvaltalainen naispoliisi – jonka vaiheita on ilmeisesti kuvattu jossakin aiemmassa sarjan osassa, jota minä en tunne. Los Angelesissa Chen Cao joka tapauksessa johtaa – samalla kun tutkii erittäin hankalaa ja vaarallista korruptioskandaalia – kiinalaiskirjailijoiden delegaatiota, esitelmöi kiinalaisesta kirjallisuudesta ja kommentoi suvereenisti dekonstruktion kaltaisia nykykirjallisuudentutkimuksen filosofioita ja metodeja. Hänellä on myös taito yhdistää hienolla tavalla itäinen filosofia ja länsimainen ajattelu, ja lisäksi hänellä on upea ironian ja huumorin taju. Ainoa mikä häneltä puuttuu ja mistä hän kärsii – ehkei kuitenkaan niin paljon kuin hänen äitinsä – on se, ettei hänellä tällä hetkellä ole vakituista parisuhdetta. Kaikinpuolin ihailtava mieshahmo siis – vallankin kun häntä ei ole kuvattu yhtään omahyväiseksi, vaan pikemminkin vaatimattomaksi.
En voi olla panematta muistiin paria hienoa rakkausrunoa, joista en kuitenkaan tiedä, kenen ne lopulta ovat, jonkun Tang-dynastian aikaisen runoilijan vai kirjailijan itsensä. Tällaiset runot saavat ainakin minun sydämeni läpättämään. Ensimmäinen runo tulee Chenin mieleen, kun hän ajattelee Catherinea:
Joet tulvivat
hänen silmiensä kostuessa.
Vuoret kohoavat
hänen kulmiensa kurtistuessa.
Minne matkaa siis vaeltaja?
Hänen silmiensä ja kulmiensa
lumoavaan maisemaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 155)
Toisen runon sanotaan olevan Feng Yanshin, 900-luvun kiinalaisen runoilijan kirjoittama:
Päivät vierivät, missä sinä viivyt –
niin kuin vaeltava pilvi,
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian?
Kukat ja ruoho peittävät polun
kylmän ruuan päivänä.
Tuoksuvat vaunusi odottavat puuhun sidottuina –
mutta kenen portin pielessä?
(Kahden kaupungin tarina, s. 248)
Tähän toiseen runoon liittyy tuossa dekkarissa sellainenkin pieni yksityiskohta, että saman runon muistaa (tiedostamattaan) jossain vaiheessa myös yhdysvaltalainen naispoliisi, Catherine, mutta hänen mielessään runosta on jäänyt jäljelle vain kuva pilvestä joka unohtaa palata. Eikä hän tiedosta kyse olevan runosta, vaan kuva esitetään hänen ajatuksensa epämääräisenä, alkuperäisen hämärtyneenä kuvana. Tällaiseen todella hienovaraiseen tapaan Qui Xialong näitä dekkareitaan kirjoittaa. Niistä voi lukea pelkän tarinan – eikä siinäkään ole mitään häpeämistä – mutta niistä voi myös etsiä ja löytää tällaisia intertekstuaalisia juttuja, jotka eivät ole pelkkää peliä, vaan niillä on usein hyvin syvällinen merkitys.
Tällaisen runon Chenin sanotaan itsensä kirjoittaneen. Kirjassa sen lukee Catherine:
Katson meren ylle kohoavaa kuuta,
niin ehkä sinäkin,
kaukana, kaukana täältä.
Yö on pitkä. Yksin ja suruissani,
sinusta erossa, ajattelen sinua.
Kuun lempeässä loisteessa
puhallan kynttiläni sammuksiin ja astun ulos,
vaatteeni helma on kasteesta märkä.
Voi, käteni on liian hento,
ei se kannata kuunvaloa.
Palaan huoneeseen,
kenties unessa
kohtaamme jälleen.
(s. 345–346)
Ja tätäkin:
Subscribe to:
Posts (Atom)