ROTH: JOKAMIES

Philip Roth: Jokamies.
Suomentanut Arto Schroderus.
WSOY, 2007.
(Alkuteos: Everyman, 2006.)


Tämä on kirja vanhenemisesta ja kuolemasta – asioista, jotka minuakin odottavat. Siitäköhän syystä se on myös ensimmäinen Roth, josta olen pitänyt. ”Jokamiehessä” Roth näet kirjoittaa elämästä hellästi, myötätuntoisesti, viisaasti, herkästi ja avoimesti – ja minua koskettavalla tavalla. Kyse on romaanista, Roth ei siis kirjoita itsestään, mutta romaanista joka herättää kysymyksen siitä, voiko ihminen ja etenkään vanha ihminen milloinkaan kirjoittaa kuolemasta täysin ulkokohtaisesti. Kirjan hienous – sen syvyys, intensiteetti, puhuttelevuus ja vaikuttavuus – tulee juuri tästä omakohtaisuuden ja ulkokohtaisuuden kysymyksestä ja siitä, että kuolema koskettaa tekijääkin: Philip Rothia – ja samalla se koskettaa lukijaa: minuakin. Kuoleman teema yhdistää meitä enemmän kuin Rothin aikaisempien miesromaanien aiheet.

”Jokamies” kertoo menestyneen newyorkilaisen mainosgraafikon elämäntarinan – retrospektiivisesti ja haudan takaa, sillä elämäntarinaa kehystää miehen hautajaiset ja niissä pidetyt puheet. Itse elämäntarina kerrotaan temaattisesti: kuolemanpelon teeman kannalta. Kuolemanpelon episodien kuvaamisen kautta syntyy lukijan mielessä myös ehyempi ja perinteisempi elämäntarina: lapsuus, poikaikä, keski-ikä ja vanhuus, kuolema. Miehen lapsuus juutalaisperheessä newyorkilaisen jalokivikauppiaan poikana, hänen kolme avioliittoaan jotka kaikki menivät pieleen, hänen tyttärensä tarina, ammattivuotensa, rakkauselämänsä, sairautensa, leikkauksensa ja kuoleman odotuksensa. Miehen elämäntarinan kertomista sävyttää pessimismi ja alakulo, epäonnistumisen ja hukkaan heitetyn elämän tuntu, toisaalta haluttomuus päästää irti elämästä ja toisaalta halu tunnustaa kuolemaksi kutsuttu tosiasia vihdoin myös omaa elämää säätäväksi voimaksi:

”Mutta nyt vaikutti siltä, että kuten ties kuinka monet muutkin vanhukset, hän oli kutistumaan päin ja joutuisi elämään päämäärättömät päivänsä loppuun vain sellaisen akuin oli – päämäärättömät päivät ja epävarmat yöt ja voimattomuuden jolla sai sietää fyysisen rapistumisen ja kuolettavan murheellisuuden ja odottamalla odottamisen joka toisi tyhjyyden. Tätä se nyt lopulta on, hän ajatteli, tätä sinä et voinut tietää.
Mies joka ui lahden poikki Nancyn äidin kanssa, oli saapunut sinne missä ei koskaan ollut kuvitellut olevansa. Oli tullut aika huolehtia olemattomuudesta. Oli tullut kaukainen tulevaisuus.” (s. 183)

Kokonaisuudessaan Rothin romaani on hallittua ja hienoa, suoraa ja korutonta ja vaikuttavaa myöhäismodernia kerrontaa, jossa reflektiivisimmätkin kohdat tuntuvat olevan läsnä tekijän – tai miksei yhtä hyvin myös sisäistekijän – autenttisina pohdintoina. Tarkastele seuraavaa lainausta. Vaikka tekstissä pohditaan omaelämäkerrallista kirjoittamista – ja aivan samaan tapaan kuten 1980–1990-lukujen kokeellisissa, faktalla ja fiktiolla leikittelevissä tekstissä – tässä Rothin tekstissä ei ole havaittavissa minkäänlaista ironian tai pelin tuntua. Päinvastoin: sävy on vakava, ja sävynsä puolesta teksti kehottaa tulemaan luetuksi kirjaimellisesti – tavalla, joka tuo mieleen perinteisen modernin omaelämäkerran sävyn:

”Jos hänen voitiin sanoa löytäneen itselleen elämänkatsomuksellisen lokeron, siinä se oli – hän oli törmännyt siihen varhain ja intuitiivisesti, ja vaikka se oli kuinka yksinkertainen, siinä se oli kokonaisuudessaan. Jos hän joskus kirjoittaisi omaelämäkerran, hän antaisi sille nimeksi ’Miespuolisen ruumiin elämä ja kuolema’. Mutta eläkkeelle jäätyään hän yritti ryhtyä taidemaalariksi, ei kirjailijaksi, niinpä hän antoi tuon nimen sarjalle abstrakteja maalauksiaan.” (s. 63)