Friday, March 22, 2013

MONTAIGNEN ESSEET: VANHAA KOKEMUKSELLISTA TIETOA


TÄMÄ ARVOSTELU ON JULKAISTU ALUNPERIN 24.8.2004 Agricola-arvosteluissa:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=761



Michel de Montaigne: Esseitä. Osa I.
Suomennos, esipuhe ja selitykset Renja Salminen.
Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2003. (453 s.)


Michel de Montaignen (1533–92) Esseet merkitsevät epäilemättä keskeistä omaa eurooppalaisena-olemisemme kulmakiveä, sillä jos tämä Ranskan renessanssin sokraattinen skeptikko Suomessa aina välillä unohdetaankin, niin kohta taas esseet pintautuvat ”edelleen tuoreina ja ajankohtaisina” ja ”taas meitä puhuttelevina” teksteinä. Ainakin suomalaista kulttuuriväkeä Montaignen ihanteet – epäily ja jatkuva kysely – ovat puhutelleet säännöllisin väliajoin. Edwin Hagforsin Tutkielmien ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1922, Marketta Enegrenin Esseitä vuonna 1955, mutta nyt vasta voimme Renja Salmisen suomennoksen ensimmäisen osan (2003) ilmestymisen myötä saada tuntumaa Montaignen esseiden kokonaisuuteen.

Ilmestynyt ensimmäinen osa (Osa I) käsittää suomentajan esipuheen ja Montaignen kuuluisan alkupuheen – Niinpä, lukijani, olen itse kirjani sisältö, eikä sinun kannata tuhlata aikaasi niin turhanpäiväiseen ja arvottomaan aiheeseen. Hyvästi siis! – lisäksi kokonaista 57 esseetä (!), joista ainoastaan murto-osaan on aiemmin voinut suomen kielellä tutustua. Nyt on nähtävillä Montaignen esseet kokonaisuudessaan ja sen myötä aiheiden koko kirjo. Yksinäisyyden, ystävyyden ja pelon kaltaisten tunnettujen aiheiden lisäksi Montaigne näet kirjoitti sellaisistakin mielenkiintoisista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä kuin ”Tuleeko piiritetyn linnoituksen päällikön poistua linnoituksesta neuvottelemaan” (I:5) tai ”Linnoituksen puolustaminen vastoin järkisyitä on rangaistava teko” (I:15). Turha luulla, etteivät mainitut esseet olisi nykynäkökulmasta kiinnostavia; stooalainen, elämisen taiteiluun liittyvä kohtuullisen käytännöllisyyden ihanne läpäisee nekin.

Tulkitsen uuden suomennoksen ja suuntautumisen Montaigneen kertovan myös omasta tämänhetkisestä halustamme luoda juuremme syvemmälle eurooppalaiseen kulttuuriin. Montaigne, joka esseissään käyttää lähteenään ja kommentoi kreikkalaisia ja roomalaisia ajattelijoita ja heidän lausahduksiaan, saa toimia siltanamme antiikin kulttuuriin. Voiko mukavampaa opasta ollakaan kuin Montaigne? Omalla, luontevan oloisella tavallaan hän tutustuttaa meidät Senecan ja Plutarkhoksen kaltaisten kirjoittajien ajatuksiin ja arvomaailmaan, käyttää systemaattisesti heidän ajatuksiaan tukipisteenään ja mittatikkunaan.

Tässä suhteessa Montaigne ei ole moderni: tietyt ajattelijat, joku Seneca tai Plutarkhos, muodostavat lähtökohdan tai paikan, josta käsin Montaigne kirjoittaa ja johon hän oman ajattelunsa ja kirjoittamisensa muutokset suhteuttaa. Se tarkoittaa: pitkäaikaisen kirjoitusurakkansa myötä Montaigne muuttuu, hänen ajatuksensa ja esseensä voivat joskus olla hyvinkin ristiriitaisia, mutta me voimme Montaignen itsensä tavoin seurata tätä muutosta kirjoituksessa: synnynnäisen epäilijän jatkuvaa uudelleen ajattelemisen prosessia.


Montaigne ranskalaisessa kirjallisuudessa

Ranskassa Montaignen asema on tietenkin yleensä ollut kiistämättömän klassikon, mutta on niitäkin ajattelijoita ja aikoja, jotka eivät ole suhtautuneet häneen suotuisasti. Pascalin lisäksi yksi nihkeimmistä on ehkä ollut Jean-Jacques Rousseau, joka omien Tunnustuksiensa (Confessions 1782-89) yhdessä esipuheversiossa, nk. Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa (1764) nosti nimenomaan Montaignen ”mukavilpittömien” omaelämäkertojien keulakuvaksi, ihmiseksi joka väittäessään kertovansa totuuden haluaakin vain peittää sen. Kuka tietää, ekshibitionistinen romantikkotunnustaja spekuloi esipuheessaan, mikä vastenmielinen vika tai virhe Montaignen profiilista maalatun omakuvan piiloon jäävällä puolella on.

Rousseaun närkästys on ymmärrettävä hänen omasta arvomaailmastaan ja jonkinlaisesta veresnahalla ja sydänverellä (intus et in cute) kirjoitetusta tunnustuksen ihanteestaan käsin, mutta Montaignen arvoa ei voi supistaa romantiikan tunnustuksellisuuteen ja sisäisyyteen, siitäkään huolimatta, että hänen esseittensä lähtökohtana ja aiheena on hän itse, kuten hän lukijalle kirjoittamassaan alkupuheessa toteaa. Hän on enemmän omakohtainen moraalifilosofi kuin omaelämäkertoja ja paljastuu tosiaan esseissään vain tietyiltä, ehkäpä sittenkin enemmän ihanteellisilta puoliltaan. Ja vaikka ranskalaiset nykytutkijatkin usein mielellään aloittavat kansallisen omaelämäkertalajin historiansa Montaignen Esseistä, voi kysyä, kuinka mielekästä on riistää hänen itse ”esseiksi” (essais) kutsumansa omakohtaiset tutkielmansa modernin omaelämäkertalajin piiriin. Montaigne on pikemminkin moderni väljemmässä omaelämäkerrallisuudessaan, jatkuvassa omakohtaisuuden ja kokemusperäisen tiedon korostamisessaan.

Vaikka Montaignen arvomaailma on epäilemättä vapaamielisimmistä päästä – hänhän korostaa esseissään suhteellisuutta, moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta – ei hänkään voinut välttää oman aikansa patriarkaalisuutta. Esseitä lukiessaan ei naisnäkökulmasta voi olla hämmästelemättä, miten itsestään selvästi niiden maailman kansoittavat kuuluisat miehet, sotapäälliköt ja hallitsijat – luonnollisesti Plutarkhoksen kaltaisten esikuvien mukaisesti. Ja se ”takahuone” (tai Hagforsin ”peräkamari” tai Enegrenin ”takamaa”) joka meidän on otettava oman vapautemme ja oman itsetuntemisemme kulmakiveksi ja takeeksi (I:39, Yksinäisyydestä, s. 333) koskee enemmänkin miehiä ja poikalapsia; tyttölasten ja naisten ”omien huoneiden” aika ei ole Montaignen Euroopassa yleisesti kuviteltavissa. Mutta ehkä ne olivat Montaignen kuviteltavissa; hän ainakin testamenttasi esseensä adoptiotyttärelleen ja kirjalliselle tyttärelleen, Marie de Gournaylle, joka Pierre de Brachin avustamana julkaisi esseiden postuumin edition vuonna 1595. Uusin tutkimus on kuitenkin palannut alkuperäisenä ja Montaignen omakätisesti laatimana pidettyyn Bordeaux’n tekstiin (1588), jota Renja Salminenkin käyttää suomennoksensa pohjatekstinä.