BEN JELLOUN: LÄHTÖ

Tahar Ben Jelloun: Lähtö.
Suomentanut Annikki Suni.
Gummerus, 2007.
(Alkuteos: Partir, 2006.)

Tahar Ben Jellounin (s. 1944) dokumentaarisessa romaanissa ”Lähtö” ollaan nyky-Marokossa, annetaan hasis-piipun kiertää, hörpätään minttuteetä, puhellaan joutavia ja odotellaan parempia aikoja, haaveillaan Eurooppaan lähtemisestä. Tunnelma ei ole kuitenkaan hiukkaakaan kevyt tai leikkisä, vaan huolestunut ja vakava. Marokkolaissyntyinen Ben Jelloun on julkaissut Ranskassa ja ranskaksi, mutta ensimmäistä kertaa hän kuvaa Marokon tilannetta sekä koko nykyistä arabi- ja muslimitilannetta näin vakavasti, dokumentaarisesti ja avoimen poliittisesti – ei kuitenkaan vain yhden henkilön kannalta, vaan vaihdellen näkökulmaa luku luvulta.

”Lähtö” tallentaa nyky-Marokon oloja ja tunnelmia vähän samaan tapaan kuin norjalaistoimittaja Åsne Seierstad Afganistania joitakin vuosia sitten ilmestyneissä reportaasikirjoissaan, mutta kertojien suhtautuminen kerrottuun ja sitä kautta kertomisen sävy poikkeavat radikaalisti toisistaan. Siinä missä Seierstad tarkastelee Kabulia ulkopuolisena, ihmetellen ja paheksuen, tuntuu Ben Jellounin romaanin kertoja katsovan Tangeria sisältä käsin, vakavasti ja myötätuntoisesti. Rapistumisen partaalla olevasta vanhasta arabikulttuurista ei tunnu olevan jäljellä kuin joitain rituaalisia esineitä: rukousmatto, teekannu, piippu. Kertojan suruksi ihmiset ovat paenneet haaveisiinsa ja painajaisiinsa, uniinsa ja houreisiinsa:

”Pitkät hasispiiput kiertävät pöydästä toiseen, minttutee jäähtyy lasissa, joiden ympärillä pörräävät mehiläiset lopulta putoavat niihin, mutta kukaan ei välitä, sillä asiakkaat ovat jo aikoja sitten vajonneet hasiksen ja unelmien houreisiin. Yhden salin perällä kaksi miestä valmistaa huolellisesti seosta, joka avaa tien. Toinen valikoi lehdet ja toinen silppuaa ne nopeasti ja tehokkaasti. Kumpikaan ei kohota päätään. Kaislamatoilla istuksii asiakkaita, jotka seinään nojaten tuijottavat taivaanrantaa kuin arvuuttelisivat kohtaloaan. He katselevat merta, pilviä vuorten rinteillä ja odottelevat Espanjan valojen tuikahdusta. He seuraavat niitä vaikka eivät niitä näekään ja näkevät ne joskus vaikka ne ovat sumun ja sadesään peitossa”. (Lähtö, s. 7)

Romaanin päähenkilö ja nykytilanteen malli- tai esimerkkikappale on Azel, kaunis arabipoika ja työttömäksi jäänyt oikeustieteen kandidaatti, joka muiden lailla haaveilee lähtevänsä piakkoin Eurooppaan ja Espanjaan, löytävänsä sieltä onnen: rakkauden ja rikkauden. Romaanin alussa hän näkee selvästi oman tilanteensa ja kotikaupunkinsa Tangerin tilanteen ja sättii kovaan ääneen paikallista salakuljetus- ja mustanpörssinpomoa korruptiosta ja ihmiskaupasta, mutta saa tältä kaikkien tuntemalta ”yleiseltä hyväntekijältä” totaalisesti turpiinsa, tajuaa voimattomuutensa ja ryhtyy entistä pontevammin haaveilemaan lähdöstä ulkomaille.

Azel on uuden sukupolven muslimi. Hän ei harjoita uskontoa muttei halua olla tekopyhä, vaan käy avoimesti baareissa, juo alkoholia, polttaa savukkeita ja flirttailee tyttöjen kanssa. Tyttöjen lisäksi hänellä on kimpussaan ääri-islamistien ja Al Qaidan kaltaisten ”vapautusarmeijoiden” värvääjiä, jotka kertovat Azelin kaltaisille toivonsa menettäneille nuorille miehille haluavansa palauttaa Marokkoon uskonnon, islamin lain ja arvokkaan elämän. Osa Azelin kavereista onkin liittynyt islamisteihin, mutta Azelia tämä vaihtoehto ei kiinnosta. Hän haluaa lähteä Marokosta ja pelastaa myös sisarensa Kenzan, joka elättää häntä ja heidän äitiään, Lalla Zohraa, pienellä sairaanhoitajan palkallaan. Lähtöä odotellessaan Azel tekee hanttihommia voidakseen ostaa salakuljetettuja savukkeita ja merkkivaatteita.

Azelin elämässä tapahtuu käänne, kun hän tapaa Miguelin, rikkaan eurooppalaisen taidegalleristin, joka ottaa Azelin ensin palvelijakseen ja omaksi poikahuorakseen Barcelonaan ja suostuu lopulta myös avioitumaan Azelin sisaren, Kenzan, kanssa auttaakseen tämänkin pois Marokosta. Sisaret eivät kuitenkaan löydä Euroopasta ja Barcelonasta onnea, ja etenkin Azel kärsii omasta juurettomuudestaan, ajautuu kadulle ja päätyy lopulta espanjalaisten terroristipoliisien kätyriksi... Eikä tarina tietenkään pääty tähän.

Keskeisen tarinalinjan romaanissa muodostaa yhdenlaisen homokulttuurin kuvaus – rikkaan eurooppalainen kirjailijan tai kuvataitelijan ja köyhän ja jumalaisen kauniin arabipojan riisto- ja hyväksikäyttösuhde, joka ainakin Azelilta vie omanarvontunnon ja identiteetin viimeisetkin rippeet. Galleristi-Miguelin elämäntapaa kuvataan romaanissa suhteellisen pitkään – osin kyllä tätä ymmärtäen, osin taas tällaisen itsekkään länsimaisen elämäntavan epäkohtia paljastaen ja sen tuomiten:

”Samaan viittasi vanha portinvartija oltuaan töissä talossa, jossa muuan amerikkalainen kirjailija asui vaimoineen: ’Ne ihmiset haluavat kaikkea, kansanmiehiä ja kansannaisia, hyväkuntoisia nuoria mieluiten maalta, sellaisia jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, sellaisia jotka palvelevat päivällä ja naivat yöllä. Täydellinen palvelu ja kahden kiksauksen välissä hyvintäytetty hasispiipullinen jotta amerikkalainen pystyy kirjoittamaan!” (Lähtö, s. 46)

Tämän homoseksuaalisen riistokulttuurin – joka on tietenkin vain osa suurempaa riistokuviota – lisäksi romaanissa kuvataan myös arabityttöjen kohtaloita tai uravaihtoehtoja, joita perinteisen Marokkoon jäämisen lisäksi ei ole monta: huoraus Euroopassa, piiaksi tai orjaksi jääminen Euroopassa, hidas kuolema eli keuhkokuume katkaraputehtaissa, alkoholin tai huumeiden ansiosta. Tietenkin tyttö voi valita myös nopean tai suoran itsemurhan tai palata Marokkoon, jolloin kaikki alkaa alusta: haaveet, toiveet, unet, haihattelut...

Tahar Ben Jellounin romaani on järkyttävän pessimistinen kuvaus Marokon nykytilanteesta. Ei romaani silti täysin vailla toivoa ole. Yhdenlaisen toivon pilkahduksen romaanin sivuille luo muisto arabialaisesta Andalusiasta, ajasta ”jolloin juutalaiset ja muslimit loivat yhdessä runoutta ja musiikkia” (s. 179), toisen toivon pilkahdus ajatus Marokon liittymisestä tiukemmin Afrikkaan, josta marokkolaisten sanotaan olevan tietämättömiä.

Aivan romaanin lopussa heitetään ilmoille vielä valon pilkahdus. Se liittyy kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – jossa tosin on osaltaan kyse vain utuisten pilvilinnojen rakentamisesta, maailmasta jossa ihmisten ainoaksi toivoksi jää astuminen kirjan sivulle:

”Jospa vain löytäisin romaanin, johon pääsisin henkilöksi, minun ei tarvitsisi enää tehdä töitä, kirjailija huolehtisi minusta, antaisi minulle roolin, asettaisi minut tarinaan, panisi minut elämään, rakastamaan, huutamaan ja tappaisi minut lopussa, koska ei tietäisi miten muuten saisi tarinan päättymään.” (s. 278–9)

Mutta toivon lisäksi kirjallisuus kantaa Ben Jellounin romaanin mukaan kauneutta – ja tämän kauneuden pilkahduksen varaan ja sen kantamana romaani loppuu.