ALAKOSKI: SIKALAT

Susanna Alakoski: Sikalat.
Suomentanut Katriina Savolainen.
Schildts, 2007.
(Svinalängorna, 2006)


Susanna Alakosken palkittu ja puhuttu ”Svinalängorna” on nyt suomennettu – eikä Katriina Savolainen ole tehnyt työtä syyttä suotta. Monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta koskevassa ruotsalaisessa nykykeskustelussa ja -kirjallisuudessa käsitellään paljon afrikkalaisista tai Lähi- ja Kauko-idän kulttuureista Ruotsiin muuttaneita ihmisiä – Marjaneh Bakhtiari kirjoittaa ”Mistään kotoisin” –upeassa romaanissaan (Otava, 2007) iranilaisten arvojen ja kielten Baabelista Ruotsissa; Arne Dahlin ”Maan alla” (Otava, 2007) -dekkarin lähtölaukauksen muodostaa afrikkalaissiirtolaisen ampuminen Ruotsissa; Åsa Larssonin dekkarissa ”Musta polku” (Otava, 2007) jäljet johtavat Kiirunasta Kongon ja Ugandan kaivosvaltauksille; Jonas Hassen Khemirin postmodernissa elämäkertaromaanissa "Montecore - uniikki tiikeri" (Johnny Kniga, 2007) ollaan puolestaan vuoroin Tunisiassa, vuoroin Ruotsissa hahmottelemassa kadonneen isän elämäkertaa – mutta jostain syystä on unohtanut, miten lähellä Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten elämä on ollut noita uusia ja eksoottisia siirtolaisuusidentiteettitarinoita: sama köyhyys ja kurjuus, sama juurettomuus, sama arvottomuuden tunne, sama toiseuden tunne, sama itsetuhon halu. Ja miten hitaasti ja epälineaarisesti me olemme käyneet eteenpäin tällä pohjoismaiseksi hyvinvoinniksi kutsutulla oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, keskinäisen ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden tiellä.

”Sikaloissa” seurataan yhden Etelä-Ruotsiin, Ystadiin, muuttaneen suomalaisperheen elämää lähiöissä: muuttoa, tavaroiden hankkimista, asettumista, perhe-elämää, vähitellen kasvavaa tyhjyyden ja juurettomuuden tuntua, juopottelua, räyhäämistä, oksentelua – jota omat ja vieraat lapset katsovat milloin sivusta seuraten, milloin taas keskeltä kaikkea. Asetelmat ovat siis tuttuja lähiöromaaneista, mutta uutta on koruton ja kaunistelematon tapa kuvata yksityiskohtaisesti ja lapsen näkökulmasta alkoholismia, joka pyyhkäisee tsunamin lailla pyörteeseensä kaiken: elämän, ihmiset ja tavarat. Romaani käy hyvin kulttuurihistorian oppikirjasta.

Leenan identiteettitarina on kerrottu retrospektiivina minämuodossa ja vapaana epäsuorana kerrontana niin, että taustalle jäävän aikuiskertojan äänen ja näkökulman rinnalla voidaan mahdollisimman vapaasti ammentaa myös naispuolisen minäkertojan aiemmista elämänvaiheista: ensin tyttölapsen ja sitten kasvavan nuoren tytön äänistä, heidän kokemuksistaan ja näkökulmastaan. Kerronnan hienous on näiden äänien ja näkökulmien välisessä yhteneväisyydessä ja etäisyydessä, kahdessa äänessä jotka vuoroin lähestyvät ja vuoroin loitontuvat toisiaan. Kyse on siis identiteettitarinasta, joka on kerrottu osin traagisesti, osin lempeän tai julman ironisesti ja osin myös huumorilla. Juuri tämä kerronnallisten äänensävyjen moniulotteisuus tekee ”Sikaloiden” tuttuakin tutummasta juoppotarinasta erityisen – ja se juuri tuo romaaniin uudenlaisen toivon momentin, jossa kaikkea entistä ei katkotakaan väkivaltaisesti irti.

Eikä ”Sikaloiden” tarina tietenkään jää Ruotsiin, vaan puhuttelee myös meitä 70-luvun betonilähiöissä eläneitä suomalaisia – vaikkei meidän lähiöissämme vielä usein tuohon aikaan elänyt kuin suomalaisia. Mutta olimmehan mekin tulleet kuka mistäkin ja muistutimme siis pakolaisia ja siirtolaisia ja maahanmuuttajia – alkeellisista oloista yhtäkkiä vesivessan ja kuuman veden ja ammeen ja muiden modernien ihmeiden ääreen tuotu. Ja osattiin sitä meilläkin kasvattaa lapsia: ryypätä ja hakata, nousta ja käydä, sortua ja ryypätä, nousta ylös ja sortua taas, sitten kuihtua, kuolla. Omien sotiemme lapsiuhrit – suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempamme – ne silloin painajaistensa kanssa riehuivat, asuivatpa he sitten Ruotsissa tai Suomessa.

Alakosken romaanissa identiteettitarina rakentuu episodeista perinteisen modernin romaaniin tyyliin. Myöskään kielellisiä pelejä ja kokeiluja ei romaanissa viljellä lukuun ottamatta paikoin käytettyä suomen ja ruotsin sekakieltä, jonka Katriina Savolainen tavoittaa hyvin:

”Sitten isä harjoitteli puhumaan ruotsia, hän sanoi että me asuttiin så pra nu. Suttio vem okk en halv kvatraat meeter. Vi har ree rum okk sök okk et stuurt haav allteles kulman takana. / See på utkiikken!” (s. 13)