PIRANDELLO: SITRUUNOITA SISILIASTA

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta & muita novelleja.
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen
Like, 2007. (Novelleja vuosilta 1900–1935)


Novellikokoelma näyttää draamakirjailijan toiset kasvot. Äkkiseltään ne näyttävät vanhanaikaisemmilta, mutta kyse on käsiteltyjen aiheiden ja miljöön aiheuttamasta näköharhasta. Todellisuudessa Pirandellon novellit ovat yhtä ajattomia kuin Tsehovin kaikki novellit ja yhtä ajattomia kuin Maupassantin parhaimmat novellit.

Pirandellolla on pettämätön muodon ja tyylin taju – suomentajan väitteistä huolimatta (Ettei Pirandellolla muka ole tyyliä...? Mistä novellien yhtä aikaa lempeässä ja katkerankirpeässä pohjasävyssä sitten on kyse?) Novellit sijoittuvat 1900-luvun alkuvuosikymmenten Sisiliaan ja kuvaavat vanhaa maailmaa – maaseutua ja kaupunkia – ihmisineen, mutta niissä kuvatut tunnelmat ja vaikutelmat eivät ole muuttuneet miksikään.

Vaikuttavimmat novellit minusta ovat ”Totuus” – koska siinä samoin kuin ”Kolmannessa pojassa” tutkaillaan sanontaa, jonka mukaan ”jokaisella ihmisillä on omat syynsä”. Kerronnan dynamiikka on tietyn traagisen tapahtuman ja siitä muodostuvan käsityksen läpi kulkemista, ja suunta on ymmärtämistä kohti.

Vain yksi sitaatti – käyköön esimerkiksi Pirandellolle ominaisen tapahtumarikkaan kerronnan ja hyvin kulkevan dialogin väliin sijoitetuista filosofisista pysähdyskohdista – joissa lukija voi levätä rauhassa tai vaihtoehtoisesti joskus – kuten tässä – herätä äkkiä kuin syvästä unesta:

”Joka elää, ei näe itseään, vaan elää... Jos joku voi nähdä oman elämänsä ulkopuolelta, on se merkki ettei hän enää elä, vaan kituu, raahaa elämää perässään. Raahaa kuin kuollutta tavaraa. Sillä muoto on jo kuolemaa. / Vain hyvin harvat tietävät sen; suurin osa ihmisistä taistelee, riutuu luodakseen aseman, kuten sanotaan, saavuttaakseen muodon ja sen saavutettuaan luulee voittaneensa itselleen elämän, vaikka alkamassa onkin kuoleminen. Sitä he eivät tiedä koska eivät näe itseään, koska eivät onnistu enää irtautumaan tuosta kuolevasta muodosta jonka ovat saavuttaneet, eivätkä tunnista itseään kuolleiksi vaan luulevat olevansa elossa. Itsensä tunnistaa vain jos osaa nähdä muodon jonka itse tai joku toinen tai kohtalo, sattumat tai olosuhteet mihin itse kukin on syntynyt, ovat hänelle antaneet. Mutta jos voimme nähdä tämän muodon, se merkitsee ettei elämää enää ole, sillä se eletään näkemättä. Voimme siis nähdä ja tuntea itsessämme vain sen mikä meissä on kuollutta. Itsensä tunteminen merkitsee kuolemaa.” (s. 203, ”Kottikärryt”)

Sitaatti kannattaa syövyttää muistiin – ja hyvissä ajoin ennen kuin aloittaa omaelämäkertansa tai muistelmiensa laatimisen.