Wednesday, October 31, 2007

BEN JELLOUN: LÄHTÖ

Tahar Ben Jelloun: Lähtö.
Suomentanut Annikki Suni.
Gummerus, 2007.
(Alkuteos: Partir, 2006.)

Tahar Ben Jellounin (s. 1944) dokumentaarisessa romaanissa ”Lähtö” ollaan nyky-Marokossa, annetaan hasis-piipun kiertää, hörpätään minttuteetä, puhellaan joutavia ja odotellaan parempia aikoja, haaveillaan Eurooppaan lähtemisestä. Tunnelma ei ole kuitenkaan hiukkaakaan kevyt tai leikkisä, vaan huolestunut ja vakava. Marokkolaissyntyinen Ben Jelloun on julkaissut Ranskassa ja ranskaksi, mutta ensimmäistä kertaa hän kuvaa Marokon tilannetta sekä koko nykyistä arabi- ja muslimitilannetta näin vakavasti, dokumentaarisesti ja avoimen poliittisesti – ei kuitenkaan vain yhden henkilön kannalta, vaan vaihdellen näkökulmaa luku luvulta.

”Lähtö” tallentaa nyky-Marokon oloja ja tunnelmia vähän samaan tapaan kuin norjalaistoimittaja Åsne Seierstad Afganistania joitakin vuosia sitten ilmestyneissä reportaasikirjoissaan, mutta kertojien suhtautuminen kerrottuun ja sitä kautta kertomisen sävy poikkeavat radikaalisti toisistaan. Siinä missä Seierstad tarkastelee Kabulia ulkopuolisena, ihmetellen ja paheksuen, tuntuu Ben Jellounin romaanin kertoja katsovan Tangeria sisältä käsin, vakavasti ja myötätuntoisesti. Rapistumisen partaalla olevasta vanhasta arabikulttuurista ei tunnu olevan jäljellä kuin joitain rituaalisia esineitä: rukousmatto, teekannu, piippu. Kertojan suruksi ihmiset ovat paenneet haaveisiinsa ja painajaisiinsa, uniinsa ja houreisiinsa:

”Pitkät hasispiiput kiertävät pöydästä toiseen, minttutee jäähtyy lasissa, joiden ympärillä pörräävät mehiläiset lopulta putoavat niihin, mutta kukaan ei välitä, sillä asiakkaat ovat jo aikoja sitten vajonneet hasiksen ja unelmien houreisiin. Yhden salin perällä kaksi miestä valmistaa huolellisesti seosta, joka avaa tien. Toinen valikoi lehdet ja toinen silppuaa ne nopeasti ja tehokkaasti. Kumpikaan ei kohota päätään. Kaislamatoilla istuksii asiakkaita, jotka seinään nojaten tuijottavat taivaanrantaa kuin arvuuttelisivat kohtaloaan. He katselevat merta, pilviä vuorten rinteillä ja odottelevat Espanjan valojen tuikahdusta. He seuraavat niitä vaikka eivät niitä näekään ja näkevät ne joskus vaikka ne ovat sumun ja sadesään peitossa”. (Lähtö, s. 7)

Romaanin päähenkilö ja nykytilanteen malli- tai esimerkkikappale on Azel, kaunis arabipoika ja työttömäksi jäänyt oikeustieteen kandidaatti, joka muiden lailla haaveilee lähtevänsä piakkoin Eurooppaan ja Espanjaan, löytävänsä sieltä onnen: rakkauden ja rikkauden. Romaanin alussa hän näkee selvästi oman tilanteensa ja kotikaupunkinsa Tangerin tilanteen ja sättii kovaan ääneen paikallista salakuljetus- ja mustanpörssinpomoa korruptiosta ja ihmiskaupasta, mutta saa tältä kaikkien tuntemalta ”yleiseltä hyväntekijältä” totaalisesti turpiinsa, tajuaa voimattomuutensa ja ryhtyy entistä pontevammin haaveilemaan lähdöstä ulkomaille.

Azel on uuden sukupolven muslimi. Hän ei harjoita uskontoa muttei halua olla tekopyhä, vaan käy avoimesti baareissa, juo alkoholia, polttaa savukkeita ja flirttailee tyttöjen kanssa. Tyttöjen lisäksi hänellä on kimpussaan ääri-islamistien ja Al Qaidan kaltaisten ”vapautusarmeijoiden” värvääjiä, jotka kertovat Azelin kaltaisille toivonsa menettäneille nuorille miehille haluavansa palauttaa Marokkoon uskonnon, islamin lain ja arvokkaan elämän. Osa Azelin kavereista onkin liittynyt islamisteihin, mutta Azelia tämä vaihtoehto ei kiinnosta. Hän haluaa lähteä Marokosta ja pelastaa myös sisarensa Kenzan, joka elättää häntä ja heidän äitiään, Lalla Zohraa, pienellä sairaanhoitajan palkallaan. Lähtöä odotellessaan Azel tekee hanttihommia voidakseen ostaa salakuljetettuja savukkeita ja merkkivaatteita.

Azelin elämässä tapahtuu käänne, kun hän tapaa Miguelin, rikkaan eurooppalaisen taidegalleristin, joka ottaa Azelin ensin palvelijakseen ja omaksi poikahuorakseen Barcelonaan ja suostuu lopulta myös avioitumaan Azelin sisaren, Kenzan, kanssa auttaakseen tämänkin pois Marokosta. Sisaret eivät kuitenkaan löydä Euroopasta ja Barcelonasta onnea, ja etenkin Azel kärsii omasta juurettomuudestaan, ajautuu kadulle ja päätyy lopulta espanjalaisten terroristipoliisien kätyriksi... Eikä tarina tietenkään pääty tähän.

Keskeisen tarinalinjan romaanissa muodostaa yhdenlaisen homokulttuurin kuvaus – rikkaan eurooppalainen kirjailijan tai kuvataitelijan ja köyhän ja jumalaisen kauniin arabipojan riisto- ja hyväksikäyttösuhde, joka ainakin Azelilta vie omanarvontunnon ja identiteetin viimeisetkin rippeet. Galleristi-Miguelin elämäntapaa kuvataan romaanissa suhteellisen pitkään – osin kyllä tätä ymmärtäen, osin taas tällaisen itsekkään länsimaisen elämäntavan epäkohtia paljastaen ja sen tuomiten:

”Samaan viittasi vanha portinvartija oltuaan töissä talossa, jossa muuan amerikkalainen kirjailija asui vaimoineen: ’Ne ihmiset haluavat kaikkea, kansanmiehiä ja kansannaisia, hyväkuntoisia nuoria mieluiten maalta, sellaisia jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, sellaisia jotka palvelevat päivällä ja naivat yöllä. Täydellinen palvelu ja kahden kiksauksen välissä hyvintäytetty hasispiipullinen jotta amerikkalainen pystyy kirjoittamaan!” (Lähtö, s. 46)

Tämän homoseksuaalisen riistokulttuurin – joka on tietenkin vain osa suurempaa riistokuviota – lisäksi romaanissa kuvataan myös arabityttöjen kohtaloita tai uravaihtoehtoja, joita perinteisen Marokkoon jäämisen lisäksi ei ole monta: huoraus Euroopassa, piiaksi tai orjaksi jääminen Euroopassa, hidas kuolema eli keuhkokuume katkaraputehtaissa, alkoholin tai huumeiden ansiosta. Tietenkin tyttö voi valita myös nopean tai suoran itsemurhan tai palata Marokkoon, jolloin kaikki alkaa alusta: haaveet, toiveet, unet, haihattelut...

Tahar Ben Jellounin romaani on järkyttävän pessimistinen kuvaus Marokon nykytilanteesta. Ei romaani silti täysin vailla toivoa ole. Yhdenlaisen toivon pilkahduksen romaanin sivuille luo muisto arabialaisesta Andalusiasta, ajasta ”jolloin juutalaiset ja muslimit loivat yhdessä runoutta ja musiikkia” (s. 179), toisen toivon pilkahdus ajatus Marokon liittymisestä tiukemmin Afrikkaan, josta marokkolaisten sanotaan olevan tietämättömiä.

Aivan romaanin lopussa heitetään ilmoille vielä valon pilkahdus. Se liittyy kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – jossa tosin on osaltaan kyse vain utuisten pilvilinnojen rakentamisesta, maailmasta jossa ihmisten ainoaksi toivoksi jää astuminen kirjan sivulle:

”Jospa vain löytäisin romaanin, johon pääsisin henkilöksi, minun ei tarvitsisi enää tehdä töitä, kirjailija huolehtisi minusta, antaisi minulle roolin, asettaisi minut tarinaan, panisi minut elämään, rakastamaan, huutamaan ja tappaisi minut lopussa, koska ei tietäisi miten muuten saisi tarinan päättymään.” (s. 278–9)

Mutta toivon lisäksi kirjallisuus kantaa Ben Jellounin romaanin mukaan kauneutta – ja tämän kauneuden pilkahduksen varaan ja sen kantamana romaani loppuu.

Monday, October 29, 2007

WATERS: YÖVARTIO

Sarah Waters: Yövartio.
Suomentanut Helene Bützow.
Tammi, Keltainen kirjasto, 2007.
(Alkuteos: The Night Watch, 2006.)


Englantilaisen Sarah Watersin ”Yövartio” sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Romaanissa kolme aikatasoa – vuodet 1947, 1944 ja 1941 – ja usean henkilöhahmon tarinalinjat leikkaavat toisiaan niin, että tuloksena on montaasimuotoinen retrospektio tai analyyttinen romaani, jossa henkilöhahmojen tarinoita puretaan hetki hetkeltä, kohtaus kohtaukselta taaksepäin niin, että romaanin lopussa lukija voi vasta ymmärtää, miksi henkilöhahmoista oli tullut sellaisia kuin he romaanin alussa olivat.

Pikemminkin kuin dickensiläinen, jollaiseksi Sarah Watersin romaanin tyyliä on luonnehdittu, minusta ”Yövartio” on läpeensä woolfilainen, mutta 2000-luvun kirjailijana Waters on voinut ottaa käyttöönsä koko modernistisen romaanin esitysrepertuaarin: näkökulmatekniikan, episoditekniikan, psykokerronnan ja vapaan epäsuoran kerronnan, sekä modernistiseen kirjallisuuteen kuuluvat pysäytetyt ja laajennetut hetket: kuvaukset henkilöhahmon mielessä syntyvistä ja ohikiitävistä hetken vaikutelmista. Lopputulos on harvinaisen ehyt ja upea nais- tai lesboromaani, jossa kerronnallisen kokeellisuuden tuntu on hävinnyt, ja historia, kuvatut asiat ja tapahtumat nousevat etualalle: naisten arkinen elämä sodan varjossa, elämän ja kuoleman jatkuva limittyminen toisiinsa, heidän suhteensa itseensä ja toisiinsa, lesbo- ja heterosuhteet.

Kirjassa kuljetaan neljän toisiinsa liittyvän nuoren henkilöhahmon elämänhistoriaa taaksepäin. Romaanin alkutilanne on vuosi 1947, jolloin Kay, naispuolinen ambulanssikuski elää yksin sen jälkeen kun hänen naisystävänsä ja lesborakkautensa Helen on jättänyt hänet toisen naisen, Julian, takia. Kay hakee nyt yhteyttä sodanaikaiseen ambulanssitoveriinsa Mickeyhyn, jonka kanssa he pelastivat ihmisiä pommitettujen talojen raunioista. Helen taas pitää sodan jälkeen Vivin kanssa deittipalveluyritystä ja on mustasukkainen naispuoliselle rakastetulleen Julialle, menestyvälle romaanikirjailijalle, joka on taas ihastumassa uuteen naiseen. Kaikki kolme naista on vetäneet elämänsä ja oman minuutensa eteen jonkinlaisen verhon, jota romaanissa sitten vähitellen avataan ja paljastetaan. Ja kaikkien tarinat muodostavat arvoituksen, jota lukija kutsutaan ratkaisemaan.

Naisten elämäntarinoiden lisäksi romaanissa kerrotaan kahden sisaruksen Vivin ja Duncanin tarina. Romaanin alussa Vivillä on suhde naimisissa olevaan mieheen, Reggieen, mutta eräs väkivaltainen tapahtumakulku ja sattumalta eräänä päivänä kadulla uudestaan nähty vanha tuttu kääntää hänen mielensä ympäri ja muuttaa hänen suhteensa tuohon mieheen, jonka hän on sodan alussa tavannut junassa. Hänen veljensä Duncan – joka on kieltäytynyt sotapalveluksesta – taas elää oudossa ystävyys- ja avunantosuhteessa eläkkeellä olevan vanginvartijan Herra Mundyn kanssa ja on myös hakeutunut uudestaan vanhan ystävänsä Robert Fraserin seuraan – journalistin ja vankila-aikojensa sellitoverin, jonka hänkin tapaa sattumalta uudestaan.

Modernistiseen kerrontaan kuuluva vapaa epäsuora kerronta – siis tapa kertoa yhtä aikaa kertojan suulla ja henkilöhahmon kannalta – mahdollistaa Watersin romaanissa vaikuttavat kuvausjaksot, joissa lukija voi tarkkailla toisen maailmansodan jälkeistä arkitodellisuutta realistisen romaanin tapaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti ja saman tien siirtyä luontevasti henkilöhahmon ajatteluun ja tämän mielessä syntyviin kuviin ja vaikutelmiin. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa Helen ja Julia pitävät puistopiknikkiä, ja juuri kerrontakeino mahdollistaa pääsyn yhtä aikaa uskottavasti ja kiinnostavasti Helenin näkökulmasta ja hänen kannaltaan esitettyyn ulkoiseen ja mielen sisäiseen todellisuuteen:

”Helen avasi silmänsä ja katsoi hohtavansinistä taivasta. Hän mietti, oliko hullua olla kiitollinen tällaisesta hetkestä maailmassa, jossa oli atomipommeja ja keskitysleirejä ja kaasukammioita? Ihmiset raatelivat yhä toisiaan riekaleiksi. Tappaminen, nälänhätä, levottomuudet jatkuivat yhä Puolassa, Palestiinassa, Intiassa – Luoja tiesi missä kaikkialla. Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää tai itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäivä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa? Sitä ajatellessaan Helen liikautti kättään – sipaisi rystysillään Julian reittä niin ettei kukaan nähnyt.” (s. 61)


En tiedä, voiko Sarah Watersin romaania kutsua lesboromaaniksi, mutta selvää on, että romaanin aiheena on yhtä aikaa poikkeuksellisten ja tavallisten naisten elämä ja heidän luonteensa kaikessa monipuolisuudessaan: heidän rohkeutensa ja heidän pelkonsa, heidän aktiivisuutensa ja heidän passiivisuutensa, heidän elämänsä päivällä ja heidän yöelämänsä – olipa se sitten vartio- tai partiotyötä, rakkautta tai valvomista ja odotusta. Ja myös tietoisten ja tiedostamattomien puolien kuvauksessaan ”Yövartio” on hyvin woolfilainen romaani – siis siinä mielessä kuin Virginia Woolf kuvasi omaelämäkerrassaan omia kirjallisia pyrkimyksiään esimerkiksi Night and Day –kirjassaan. Mutta Sarah Waters on onnistunut siinä, missä Woolf koki itse epäonnistuneensa.

Ja naisten välisten suhteiden kirjon on Waters myös osannut kuvata ennenkuulumattoman upeasti: naisten väliset ystävyyssuhteet, kollegiaaliset suhteet, rakkaussuhteet, hetero- ja lesbosuhteet, ja samoin on kuvattu myös uskottavasti ja luontevasti naisten välisiä negatiivisia tunteita: aggressioita, vihaa, mustasukkaisuutta, pelkoa, kateutta. Tuota elämän yöpuolta, joka Watersin romaanissa saa uskomattoman monia merkityksiä.

Friday, October 19, 2007

WERNER: VYÖRY

Markus Werner: Vyöry.
Suomentanut Raija Nylander.
Atena Kustannus, 2007.
(Alkuteos: Am Hang, 2004.)


Kaksi miestä joutuu tekemisiin toistensa kanssa Sveitsissä ravintolan terassilla helluntain tienoilla, ja siellä he kertovat vähitellen toisilleen oman lähihistoriansa – kunnes tapahtumakulut ja tulkintaketjut alkavat vyöryä siinä määrin, että kertojan on tartuttava kynään ja alettava jäsentää tapahtunutta.

Thomas Clarin on kehystarinan minäkertoja, modernin elämän mukainen avoin ja sosiaalinen juristi, joka on kirjoittamassa artikkelia avioerolainsäädännön historiasta. Hänen keskustelukumppanikseen tarjoutuu sitten eräässä ravintolassa muuan Loos, joka esitellään Clarinin näkökulmasta varautuneeksi, ynseänpuoleiseksi ja vanhakantaisiin arvoihin uskovaksi opettajaksi. Clarin kuitenkin viehättyy Loosista, ja kahden illan aikana, illallispöydän ja viinilasin ääressä miehet alkavat avioeroaiheen inspiroimana kertoa toisilleen lähimenneisyytensä naissuhteista. Loos kertoo menettäneensä aviovaimonsa ja sanoo edelleen elävänsä tuon menetyksen synkkyydessä ja surussa. Clarin taas kertoo ammattinsa koulimana avioerojuristina vältelleensä avioliittoa ja elinikäistä sitoutumista kuin ruttoa:

”Ottaen huomioon jatkuvan kaksinkertaisen piinan minun on lähes ehdoton pakko pitää avioliittoa harhatienä tai liian suurena haasteena ihmisluonnolle, joka näyttää kerta kaikkiaan olevan liian ailahteleva, jotta antaisi kesyttää itsensä pitkän päälle ja pystyisi hyväksymään edes ne pari sääntöä, jotka saattaisivat noudatettuina tehdä avioliitosta mahdollisen” (s. 13).

Itse hän on keskittynyt irtosuhteisiin, joista pääsee nopeasti irti. Yksi tällainen suhde on ollut Valerie, jonka kanssa Clarin kertoo käyneensä tuossa samaisessa ravintolassa.


Kahtena iltana kerrottujen illallistarinoiden aikana miesten tarinat alkavat vähitellen muodostaa lukijallekin kysymyksen tai arvoituksen, ja lukija alkaa kehitellä erilaisia tulkinta- ja ratkaisuhypoteeseja.

Kerronnallisesti sveitsiläisen Markus Wernerin (s. 1944) pienoisromaani on omintakeinen tai outo. Kyse on kahden miehen tunnustusmonologista, lajityypistä joka tuo ranskalaisen récit-lajin: suhteellisen pitkän ja eeppisen, seksuaalisuuteen tai johonkin rikokseen liittyvän tunnustuspuheen. ”Vyöryssä” nämä tunnustukset ja lähimenneisyyden paljastukset tehdään kuitenkin dialogissa – miesten kertoessa tarinoita toisilleen – dialogin, joka kuitenkin usein tahtoo unohtua lukijan mielestä. Romaanissa on myös récit-tunnustuksille ja yksinpuheluille tyypillistä ahdistavuutta, raskasmielisyyttä ja synkkyyttä, ehkäpä jopa jonkinlaista kuolleen ja kivettyneisyyden tunnetta. Sanalla sanoen ”Vyöry” on kerrontaa joka ei hengitä, vaan on painostavaa ja ahdistavaa.

Tyylillisestikin kirja on raskassoutuinen, synkkä ja syvä – hyvässä ja pahassa. Tarina vie silti mukanaan, koska on ihan pakko tietää, miten miesten tarinat liittyvät toisiinsa ja sekin, mitä tuon mahdollisen yhteensattuman jälkeen tapahtuu. Tulkitseminen on romaanin kerronnassa asetettu erikseen näytteille:

”Mikä minulle olisi mieluisinta? En oikein tiennyt, kallistuin sitten kuitenkin viimeisen [toisen yhteisen illallisen] kannalle. Vähän niin kuin lukija, joka haluaisi laskea tylsän kirjan kädestään – joko toivoen tai aavistaen, että ratkaiseva tapahtuma on vielä edessäpäin tai koska puoleksi koettu, keskeytetty ja hoitamatta jätetty synnyttää hänessä kiusallisia tunteita.” (s. 53.)

Muita teemoja romaanissa ovat myöhäismodernin maailmamme markkinat ja ihmisen kohtalo näillä markkinoilla:

”Kaikkea markkinoidaan niin kuin tiedämme, ja keskellä kauppapaikan hälyä, missä melkein jokainen esiintyy merkkituotteena, jonka on päihitettävä muut ja lyötävä heidät laudalta – keskellä tätä taistelukenttää, niin väitän, yksilöllä on se tunne, mikäli hänellä on tunteita enää ensinkään, että hän on vähän tyhjä, että häneltä vaaditaan vähän liikaa ja että hän on aika kovasti yksin.” (s. 27.)

”Vyöry” on ilman muuta riski, sillä voi kysyä, kuinka moni lukija haluaa lopulta tuntea olevansa Clarinin roolissa – huomata siis olevansa sokea tai väärintulkitsija. Toisaalta Clarinin teosta on ylistetty ja sen käännösoikeuksia myyty lukuisiin maihin. Kokonaisuudessaan Wernerin romaani voi sittenkin siis olla piristävä poikkeus kevyiden ja helpostisulateltavien pika- ja viihderomaaneiden joukossa. Raija Nylanderin suomennos joka tapauksessa tavoittaa Markus Wernerin lauseen raskassoutuisen poljennon ja tuon painavuuden omintakeisen kauneuden.

Tuesday, October 16, 2007

McEWAN: RANNALLA

Ian McEwan: Rannalla. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2007. (Alkuteos: On Chesil Beach, 2007.)


Tarina on pieni – nuoren parin hääyö – ja kirja itsessään pienimuotoinen, mutta kerronnaltaan tämä pieni historiallis-yhteiskunnallinen parisuhderomaani on vahva ja vaikuttava. Ian McEwan – itselleni syystä tai toisesta tuntemattomaksi jäänyt brittiläinen romaanisuuruus – näyttää joka tapauksessa vakuuttavasti, mitä kaikkea pienoisromaanissa saa sanottua. Kirjallisessa vaikutusvallassa kyse ei tietenkään ole pelkästä määrästä, vaan myös laadusta: siitä miten asiat sanotaan, miten ne tehdään ymmärrettäväksi, ja mitä ja miten puheena olevat asiat ymmärretään ja vielä: ymmärretään uudella tavalla.

Rannalla –romaanissa on toisaalta kyse seksuaalisesta vapautumisesta, toisaalta kyse on paljon suuremmasta: yksilön tahdosta ja toimintamahdollisuuksista. Tarina sijoittuu 1960-luvun Englantiin ja kuvaa käännekohdaksi muodostuvan hääyön taustaksi kahden nuoren ihmisen elämäntilanteen, sen mitä mahdollisuuksia heillä kummallakin on kyetä vastaamaan oman aikansa ja käsillä olevan tilanteen tarjoamiin haasteisiin. Edward on kunnon brittinuorukainen, opiskellut historiaa, mutta myöntynyt yhtä kaikki morsiamensa pyyntöihin siirtyä töihin tämän isän perustamaan yritykseen. Florence on taas pumpulissa kasvatettu taiteellinen porvaristyttö, jonka elämä on viulussa ja musiikissa.

Romaanin alussa nämä kaksi odottavat hotellihuoneessaan Dorsetin rannikolla hääillallista ja jännittävät etenkin illallisen jälkeistä ennakoitavaa tapahtumakulkua. Edwardin suurin huolenaihe oli ylikiihottuminen, että hän tulee liian nopeasti. Florencelle taas koko seksuaalinen kanssakäyminen – penetraatio – merkitsee luihin ja ytimiin ulottuvaa kauhua. Hän on tutustunut termiin vain isoäitinsä opaskirjasta. Romaanissa on varsinaisesti kyse siitä, mitä he tässä jännittävässä tilanteessa tekevät ja jättävät tekemättä – ja miten se kaikki on historiallisesti sodanjälkeisen lapsuuden ja nuoruuden menneisyydessä muotoutunut. Lopulta on tietenkin kyse myös siitä, miten tämä tilanne vaikuttaa heidän tulevan elämänsä kulkuun.

Romaani on ulkopuolisen kertojan näkökulmasta kerrottu, joka tapauksessa sellaisen, joka näkee ylhäältä kaiken ja joka on nähnyt muutakin maailmaa, koska kykenee uskottavasti vertaamaan tuota kuvattua aikaa muihin aikoihin: ”Toistaiseksi elettiin vielä aikaa – se päättyisi ennen kuin vuosikymmen olisi ohi – jolloin nuoruus oli sosiaalinen rasite ja mitättömyyden merkki, nolostuttava tila, jota saattoi vähitellen alkaa korjata menemällä naimisiin” (s. 12). Tällaisia pieniä historiallisia oivalluksia McEwanin romaani on muuten täynnä!

Kertojalle ei ole mikään kiire Edwardin ja Florencen hääyön tarinalinjan edistymisen kanssa, vaan hän pysähtyy mielellään kuvaamaan yksityiskohtaisesti tapahtumien puitteita – hotellihuonetta tai sen ikkunasta avautuvaa näkymää Chesil Beachin silmänkantamattomalle somerikkorannalle – ja luo näin sekä todentuntua että uskottavuutta varsinaiselle tarinalleen, jossa hääyön tapahtumakulku on tosiaan vain lopputulos.

Aluksi tärkeintä on se, miten tuohon loppuun tultiin. Tätä pohjustetaan pitkissä takaumajaksoissa, jossa kerrotaan ja kuvataan päähenkilöparin tuleminen itsekseen, siis juuri niiksi nuoriksi ihmisiksi, jotka lukija tapaa romaanin alussa hotellihuoneesta. McEwanin kertojaa kiinnostaa myös näiden 1940-luvulla syntyneiden ihmisten sisäinen tunne-elämä: Mitä he odottavat? Mitä he pelkäävät? Mikä heille on itsestään selvää? Mitä he ihmettelevät? Mitä he tiedostavat? Mitä he eivät huomaa? Kertoja tiedostaa myös hyvin sukupuolten välisen eron, vaikka ei käytäkään tätä käsitettä.

Romaanin kolmannessa ja viimeisessä osassa SE sitten tapahtuu – en kuitenkaan sano mikä – ja kahdessa viimeisessä luvussa kertojan intressi on sitten jo siirtynyt siihen, mihin he ovat siitä pitäen menossa ja miten heistä tuli niitä joita tuli.

Pienten ja tavallisten ihmisten tarinoista on siis Rannalla -romaanissa kyse ja siitä, voimmeko loppujen lopuksi millään tavalla vaikuttaa oman elämämme kulkuun. Ja vasta jälkikäteen on tämäkin tarina voinut saada hallitun ja tyylitellyn - muttei lainkaan hengettömän! – brittiromaanin muotonsa.