Tuesday, September 6, 2011

TIRKKONEN: HIMOITSE, LEIKI, RAKASTA

RAATAJANAINEN HELLITTÄÄ HETKEKSI

Suvi Tirkkonen
Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina.
Gummerus, 2011.


Joskus elokuussa luin Helsingin Sanomista jutun kuopiolaisesta historianopettajasta, Suvi Tirkkosesta, joka oli pelastanut pystyyn kuolleen avioliittonsa ja masentuneet lapsensa hellittämällä ja hymyilemällä. Jutun lopussa kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Kun sitten näin kirjan mainoksen, päätin katsoa, miltä näyttää tällainen 2000-luvun itseapukirja.

Kirja onkin hyvin kirjoitettu käyttökirja. Se sisältää monia koskettavia tarinoita. Nimensä mukaisesti se on yhden avioliiton pelastustarina. Tirkkonen lähtee omasta kokemuksestaan, oman avioliittonsa pattitilanteesta ja sen taustoista, siirtyy sitten uudenlaisen elämänmallin etsintään ja etenee lopulta onnellisen liiton ja tasapainoisten lasten kuvaukseen. Kaikki on kirjoitettu uskottavasti.

Ehkä kirja on Gummeruksella editoitu vähän liiankin siistiksi ja täydelliseksi pelastusmatkan kuvaukseksi. Siihen ei nimittäin ole jätetty ainuttakaan todelliseen matkaan liittyvää sisäisen epäilyn hetkeä, pienintäkään epävarmuuden tunnetta. Siinä mielessä se ei täytä tavallisen ihmisen kirjoittaman itseapukirjan tunnusmerkkejä.

Hienointa ja koskettavinta kirjassa on kuitenkin naisen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta, arvoistamme ja ihanteistamme. Tirkkonen on samanikäinen kuin itse olen. Hän on opettanut historiaa koulussa, itse olen opettanut kirjallisuutta yliopistossa. Ja vaikka olen asunut eri puolella Suomea kuin hän, olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme samanlaisessa 60–70-lukujen Suomessa. Meidät on Tirkkosen kanssa kasvatettu suorittajiksi, yhtä aikaa tehokkaiksi uranaisiksi ja käteviksi emänniksi, jotka tekevät ja suorittavat, raatavat ja uhrautuvat, eivätkä koskaan ehdi kysyä miksi ja ketä varten. Nyt keski-iässä kysymys alkaa huutaa polttavana: ketä varten tässä on raadettu? Nyt on alettava elää enemmän itselle. Mutta kenelle itselle – huhuu, onko siellä vielä joku paikalla?

Kirjassa on myönteistä huumorin ja naurun, ilon ja flirtin kuvaus. Samoin siinä on paljon arvokasta tyttöjen kasvattamiseen liittyvää pohdintaa. Miksi kulttuurimme ei vieläkään kasvata tyttöjä itsetuntemukseen, Tirkkonen kysyy. Miksi tytöistämme kasvatetaan täydellisiä ja järkeviä suorittajia, vakavia puurtajia, joita ei enää teini-iässä naurata?

Thursday, May 19, 2011

UUTTA SARAH WATERSIA SUOMEKSI

Itse ihastuin Sarah Watersiin samalla tavalla kuin aikoinaan Margaret Atwoodiin. Molempien romaanien keskellä on naistekijä, maailman ihmeellisin naiskirjailija, johon olen koskaan tutustunut: älykäs, sielukas, sensuelli.

Watersin romaaneihin liittyy nykyproosaan yleisemminkin liittyvä tutkimuksellinen ja reflektiivinen asenne. Hänen kirjansa ovat kuin romaanimuodossa tehtyjä tutkimuksia tai teatteriesityksiä. Luomansa maailmat kirjailija lavastaa yhtä aikaa huolellisesti ja viitteellisesti. Niihin hän sijoittaa henkilöhahmonsa, joiden asusteisiin ja pukemiseen hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa. Sitten hän lähettää hahmot matkaan. Jossain vaiheessa ne alkavat elää.

Romaaneiden jännite muodostuu päähenkilöparin - joka on usein naisrakastavaisten pari - vapautumisesta tuosta varta vasten rakennetusta suljetusta teatterista ja toisensa löytämisestä omana sielunkumppaninaan, sielun nimen etsimisestä ja löytämisestä. Niiden jännitys on siinä, ettei vapautuminen ja sielun nimen tiedostaminen automaattisesti merkitse onnellista loppuratkaisua.

Onnellinen loppu voi olla mahdollista romaaneissa, joiden päähenkilöt ryhtyvät toimeen ja lähtevät liikkeelle. Watersin sankarittarille haaveilu, odottaminen ja lepo eivät riitä. Tämän osoittaa omalla järkyttävällä tavallaan myös Watersin tuorein romaani, vuonna 2009 ilmestynyt psykologinen kummitustarina The Little Stranger. Se on nyt ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana nimellä Vieras kartanossa.

Pitempi esseeni Sarah Watersin tuotannosta ja tyylistä on julkaistu Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan toisessa osassa Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Kosonen, Mäkirinta ja Rantonen).

Tuesday, April 26, 2011

VARTIAINEN: HYSTERIA

Pekka Vartiainen: Hysteria. Romaani.
Books on Demand, [2010].

Silmiini osui sattumoisin Turun kaupungin kirjaston alahyllyn uumenista Pekka Vartiaisen esikoisromaani Hysteria. Viime vuosina hän on kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsitteleviä oppikirjoja. Nyt Vartiainen on vaihtanut asiallisesta yleiskielestä päinvastaiseen tyyliin: hysteeriseen ja epäasialliseen. Omakustanteena painettu romaani on tietokantojen mukaan ilmestynyt viime vuonna.

Teos on tyyliltään hysteerinen. Se on siis postmoderni, muodoton, hankalasti avautuva, lähes ei-luettava teos, joka on kirjoitettu jossain James Joycen, Malcolm Bradburyn, David Lodgen, Julia Kristevan, Jacques Derridan ja Anna Makkosen tyylien välimaastossa, erilaisten diskurssien ja tyylien hölpötinpölpötin-sekoituksena, jota tekijä selittää romaanin alku- ja loppusanoissa. Vaikea sellaista on nykyään enää suositella kenellekään muulle kuin yleisen kirjallisuustieteen opettajille ja tutkijoille, joiden kaoottisesta maailmasta romaanissa on puhe. Ymmärtääkseni. Kirjallisuudentutkimuksen nykymaailmasta Vartiaisen kertoja ainakin tuntuu tarjoavan paikka paikoin sangen oivallisia laatukuvia – ei kuitenkaan opettavaisessa, ei nostalgisessa, eikä liioin kriittisessä sävyssä, vaan puhtaassa absurdin hysterian so-fucking-what -hengessä.

Elämäkertaromaanin päähenkilö on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen lehtori Kari-Tapio Mäkinen (1957–2007). Mäkisen hahmo on fiktiivinen, mutta samalla hän on jonkinlainen yleisen kirjallisuustieteen lehtorin karikatyyri, joka on kerännyt itseensä kaikki mahdolliset negatiiviset piirteet olemassa olevista ja eläneistä kirjallisuustieteen opettajista. Piirteistä ei ole pulaa: kyvyttömyyttä ja hengettömyyttä, lukemattomuutta ja lahjattomuutta, omahyväistä tietämättömyyttä, pöyhkeää ylimielisyyttä, tympäisevää töykeyttä, käsittämättömyyttä, suoranaista naurettavuutta. Listaa voi jatkaa. Erityisen pyöreää henkilöhahmoa Mäkisestä ei kuitenkaan kasva, vaan hän jää litteäksi, paperihahmoksi.

Nyt kun yleisen kirjallisuustieteen oppiainetta ajetaan Tampereella ja Turussa alas ilman että kukaan vaivautuu kommentoimaan asiaa mitenkään, tarjoaa Vartiaisen romaani yleisen kirjallisuustieteen entisille ystäville hiljaisen hetken ennen viimeistä tuomiota. Se siitä. Aika jo tämäkin puhdistus tehdä.

Entä mitä meille maailmankirjallisuuden onnellisille amatööreille jää? Toive paremmista ajoista – puhdistuksen jälkeisistä. Ne koittavat varmasti meidän jälkeemme, paljon myöhemmin. Niitä ennen voi tehdä jotain muuta, miksei myös odotella Vartiaisen seuraavaa, toivottavasti sielukkaampaa romaania: selkeämpää tarinalinjaa ja terävämpää tyyliä tai vaihtoehtoisesti rohkeampia paljastuksia ja omakohtaisempaa otetta. Huumori ja itseironia kävisivät myös laatuun.

Thursday, April 7, 2011

KUUKAUDEN KLASSIKKO ISOMÄKI: SARASVATIN HIEKKAA

Risto Isomäki
Sarasvatin hiekkaa.
Tammi, 2005.

Outo déjà-vu vaivasi minua Sarasvatin hiekkaa lukiessani. En ollut aiemmin lukenut yhtään ekologista jännitysromaania enkä myöskään ainuttakaan Isomäen romaania, joten tuttuuden tunne ei voinut olla peräisin sieltä. Mutta ei se tuntunut liittyvän ilmaston lämpenemiseenkään ja luonnon katastrofeihin, vaikka niitä onkin joka tuutti pullollaan – ja mitä ilmeisemmin aiheesta. Se oli jotain muuta: jotain joka liittyy ihanteelliseen ja hyveelliseen sankaripariin huikeissa seikkailuissa.

Sitten tuli mieleen, että Isomäen romaani vertautuu antiikin romaaniin. Molemmissa tämänpuoleinen maailma esitetään täysin arvaamattomana paikkana, josta hyveellisen sankariparin on selvittävä tiensä oikeaan eli todelliseen ja tulevaan elämään. Mutta se mikä Heliodoroksen Etiopialaisia lukiessa tuntuu kaukaisen kiehtovalta, saa Isomäen romaania lukiessa karvat nousemaan pystyyn: kasvava varmuus, ettei minulla olekaan paikkaa Isomäen ilmestyskirjassa ja hyveellisten ja puhtaiden joukossa, että minä kuulun niihin, jotka saavat tulevassa romahduksessa mennä.

Isomäki kuvaa romaanissaan modernia maailmaamme ja omaa aikaamme vastaavalla tavalla kuin hellenistisen romaanin tekijät aikoinaan omaansa: arvaamattomana ja enimmäkseen rappioituneena paikkana. Arvaamattomassa maailmassa on kuitenkin vielä jonkin verran ihanteita ja viattomuutta ja puhtautta jäljellä, ja vielä on jäljellä paikkoja ja henkilöhahmoja, joissa tieto ja ymmärrys voivat kohdata uudenlaisen tulevaisuuden ja maailmanjärjestyksen rakentamiseksi.

Samoin kuin antiikin romaanissa Isomäelläkin jotkut harvinaisuudet tai luonnonfriikit, kuten venäläinen Sergei Savelnikov ja intialainen Amitra, voivat muodostaa ihanteellisia ja hyveellisiä pareja, jotka asettavat kykynsä ja voimansa ja taitonsa uuden maailmanjärjestyksen etsimiseen ja löytämiseen. Isomäen romaanin vastenmielisimpiä jaksoja on loppukohtaus, jossa sankaripari seilaa veneellä tuhoutuneessa maailmassa ja siihen liittyvä varsinaisen romaanin loppukaneetti: ”He matkasivat määrätietoisina, koska olivat päättäneet rakentaa uudestaan kaiken sen mikä oli tuhoutunut, tai ainakin sen, mikä olisi uudelleen rakentamisen arvoista. / Sillä kun kaikki on menetetty, kaikki oli yhä jäljellä” (314).

Samalla tavalla kuin antiikin romanin kirjoittajat Isomäki asettaa tätä arvaamatonta ja pahaa maailmaan kokemaan hyveellisiä sankaripareja, joiden kulkua seikkailusta toiseen romaanin episodimainen rakenne seuraa. Kuvauksen realismi kohdistuu toisaalta tämän maailmaan pahuuteen ja nykyisen maailmanjärjestyksen romahtamiseen ja toisaalta uuden ja ihanteellisen järjestyksen etsimiseen. Hyveellinen sankaripari on siis matkalla tästä vanhasta pahasta maailmasta uuteen tuonpuoleiseen maailmaan – ainoa vain, että Isomäen romaanissa totaalinen maailman romahdus on tarpeen ennen kuin hyveellisen sankariparin onni voi toteutua.

Vastaavasti kuin Heliodoroksella Sarasvatin hiekkaa on globaali ja nomadinen romaani. Sankariparilla on oikea koti ja oma paikka, mutta se ei ole heidän syntymäkotinsa tai perheensä, kansallisvaltionsa tai sen kaltainen, vaan koti ja paikka muotoutuvat ideaalitasolla ja ideoiden ja ihanteiden tasolla. Toiseksi Sarasvatin hiekkaa kuljettaa romaanin henkilöt valtavalle hellenistiseen maailmaan vertautuvalle maantieteelliselle alueelle, jossa länsi ja itä kohtaavat. Tämän maailman keskuspaikka ei ole Bryssel eikä Pariisi eikä New York, vaan Pudasjärvi ja....

Romaanin hyveellinen rakkaustarinakin vertautuu hellenistiseen romaaniin. Romaanin pääparia luonnehtii nimittäin kauneus, nuoruus ja hyveellisyys. Intialaista Amitraa verrataankin jumalattareen. Pari rakastuu – mutta ilman seksiä – välittömästi, ja heitä yhdistää yhteinen uskonto: maailman tuhoutumisen välttämättömyys ja uuden maailman esiin nostamisen tärkeys.

Friday, January 14, 2011

ROUSSEAU: YKSINÄISEN KULKIJAN MIETTEITÄ

Rousseau, Jean-Jacques: Yksinäisen kulkijan mietteitä.
Suomentanut Erkki Salo. Alkusanat Lauri Mehtonen.
Vastapaino, 2010.
(Alk. Les rêveries du promeneur solitaire, 1782.)


Rousseau kirjoitti Yksinäisen kulkijan mietteitä elämänsä viimeisinä vuosina 1776–1778. Hän asui tuolloin Pariisissa, jonne oli moneen kertaan vannonut olevansa koskaan palaamatta. Etsittyään Émilen herättämän skandaalin jälkeen turhaan kotia ja turvapaikkaa Sveitsistä, Genevestä ja Englannista hän joutui lopulta palaamaan inhoamaansa suurkaupunkiin. Siellä hän kuitenkin pyrki jatkamaan omaa elämäntapaansa: teki päivittäisiä kävelyretkiä jonnekin maaseudulle Pariisin liepeille, kuljeskeli ja mietiskeli, tutki ja keräili kasveja, kirjoitti mietteitään ylös ja laati mietteitään, elämänsä viimeisiä puolustuspuheita.




Tunnustuksissa Rousseau kertoo kävelleensä paljon ja mielellään jo nuorena miehenä, mutta vasta vähitellen kävelemisestä tuli hänelle elintärkeä tapa ja itsetuntemisen harjoitus. Yhdellä viimeisistä kävelyretkistään vuonna 1776 Pariisin liepeillä hän joutui tanskandoggin tönäisemäksi ja loukkaantui pahoin. Onnettomuustapauksessa, josta hän kertoo yksityiskohtaisesti Yksinäisen kulkijan mietteiden ”Toisessa kävelyssä”, on symbolisen käännekohdan tuntua. Hän kertoo näet kokeneensa sen lopulliseksi niitiksi omassa kurjuuden historiassaan. Tämän onnettoman tapauksen jälkeen hänen sydämeensä palautui rauha, hän alkoi elää rauhallista ja pelotonta elämää, alistui kohtaloonsa eikä toivonut enää mitään. Tähän hän siis pyrki – oman tilanteensa ja kohtalonsa hyväksymiseen – niin kuin Marcus Aurelius, Montaigne ja monet muut ennen häntä.

Kurjuuden historian alkupiste on toisessa onnettomassa kävelyssä vuonna 1749, jolloin Rousseau oli matkalla Diderot’n luokse ja loi sattumoisin silmänsä Mercure de France -lehdessä julkaistuun Dijonin Akatemian kilpakirjoituskutsuun: ”Onko tieteiden ja taiteiden edistyminen ollut omiaan turmelemaan vai puhdistamaan tapoja?”. Välittömästi hän koki Paavalin ja Augustinuksen kääntymyskokemukseen vertautuvan valaistuksen ja sisäisen myllerryksen: sai oitis vastauksen esitettyyn kysymykseen ja tunsi sen myötä muuttuneensa kokonaan toiseksi ihmiseksi, ajattelevansa toisin kuin ennen.

Kiihkontunteissaan ja Diderot’n kannustamana Rousseau päätti osallistua kirjoituskilpailuun, jonka hän sitten voitti ja jonka myötä hän tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi kirjailijaksi ja ajattelijaksi – ja vähitellen myös vainotuksi julkisuuden henkilöksi: ”Koko senjälkeinen elämäni ja kaikki sen jälkeiset onnettomuuteni olivat välttämättömänä seurauksena tuosta hetkellisestä hairahduksesta” (Tunnustuksia, 168; suom. Hagfors). Rousseau kirosi kirjat ja kirjallisuuden elämässään moneen kertaan, mutta ei koskaan päässyt niistä eroon. Julistuksistaan huolimatta hän kirjoitti viimeiseen asti. Viimeinen eli kymmenes kävelyteksti jäi kesken, kun Rousseau kuoli heinäkuussa 1778, reilun vuoden päästä koiraonnettomuudesta.




Aion kohdistaa itseeni tietyssä mielessä samoja toimenpiteitä, joilla luonnontutkijat selvittävät ilman päivittäistä tilaa. Tutkin kuin barometrillä omaa sieluni [--] (1, 27.)
Tyydyn kirjaamaan mittaustulokset pyrkimättä muokkaamaan niitä järjestämäksi (1, 27).

Kävelyt muodostavat keskeisen motiivin ja kuvaston kaikissa Rousseaun kirjoituksissa. Vasta vähitellen kävelyt ja niihin liittyvien mietteiden kirjoittaminen muodostuvat Rousseaulle itsensä tuntemisen harjoitukseksi – samaan tapaan kuin Montaigne käytti omia esseitään itsensä tuntemisen välineenä ja alustana. Rousseaun omaelämäkerrallinen projekti, erityisesti Yksinäisen kulkijan mietteiden osalta muistuttaa monessa suhteessa Montaignen elämänprojektia – sekä muodoltaan että sisällöltään. Mahtoiko Montaigne harrastaa kävelyä, en muista.

Rousseaun oma suhde 1500-luvun ajattelijaan oli ambivalentti. Toisaalta hän siteeraa lähes kaikissa kirjoituksissaan Montaignen ajatuksia ja käyttää niitä oman ajatuksensa muodostamisen tukipisteinä – samaan tapaan kuin Montaigne tutki ja muovasi itseään antiikin moraalifilosofien mietteistä käsin. Toisaalta Rousseau taas asettaa itsensä ja omat kantansa mielellään hivenen erilleen Montaignesta. Tunnustuksien Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa Rousseau esimerkiksi kirjoittaa Montaignen kuvaavan itseään vain kauniilta puoleltaan, kun taas hän näki oman hankkeensa ainutlaatuisuuden juuri siinä, että hän kuvasi itsensä koko profiililtaan ja ilman puuteria, mukaan lukien myös huonot ja rumat piirteensä. Yksinäisen kulkijan mietteiden alussa Rousseau puolestaan hahmottelee heidän välistään eroa siinä, että Montaigne olisi kuvannut itseään muita varten, kun taas hän olisi kuvannut itseään vain itselleen (YKM, 1:27).

Montaignen ja Rousseau omaelämäkerralliset projektit ovat kummankin osalta liian pitkiä ja monimuotoisia tullakseen oikeudenmukaisesti palautetuksi mihinkään staattiseen asetelmaan – eikä Rousseau ehkä tarkoittanutkaan asetelmaa lopullisen mustavalkoiseksi. Montaignesta muodostui Rousseaulle elinikäinen kumppani ja tuki, johon hän saattoi hio ja testata ajattelunsa ja kirjoittamisensa peistä. Erityisesti Émilen kohun jälkeen Rousseau hakeutui Montaignen seuraan. Kummatkin olivat yksinäisiä toisinajattelijoita. Molemmat rakensivat itselleen ajatuksissaan ja kirjoituksessaan kuviteltuja ystäviä ja keskustelukumppaneita, joiden kanssa he voivat puolueettomasti, luontevasti ja lempeästi – stoalaisittain, kiihtymättä ja menettämättä arvostelukykyään – tutkia itseään ja sitä kautta maailman tilaa ja tulevaisuutta.

Montaignen omaelämäkertaprojekti sisältyy Esseisiin (1580–88), joita hän hioi ja editoi koko elämänsä. Montaigne saattoi osoittaa kirjoituksensa sukulaisilleen ja ystävilleen, mutta toki niillä oli arvoa ja merkitystä myös hänelle itselleen. Kirjoitukset ja esseet muodostivat hänelle itselleen tukikohdan, josta käsin hän saattoi tarkastella asioita ja tietää niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista tietää – siis suhteessa jatkuvasti muuttuvaan itseensä. Montaignelle esseet olivat itsetutkiskeluharjoitus ja itsetuntemisen muoto, jota hän viljeli voidakseen ymmärtää maailmaa. Rousseau puolestaan käytti kirjallisiin itsetutkiskeluharjoituksiinsa laveampaa lajipalettia. Koko hänen kirjallinen tuotantonsa – filosofiset tutkielmat, romaanit, kirjeet, tunnustukset, omaelämäkerralliset kirjoitukset – palvelee tavalla tai toisella hänen itsetuntemisen projektiaan.

Yksinäisen kulkijan mietteissä Rousseau on kaikkein lähimpänä Montaignea ja hänen esseitään. Muodoltaankin Rousseaun mietteet muistuttavat Montaignen esseitä – pakotonta ja luontevaa ajattelua ja sitä vastaavaa kirjoitusta: ”Vapautan mieleni kaikesta ja annan ajatusteni kulkea omia teitään, vailla vastuksia tai esteitä” (YKM, 2: 29). Tyylillisesti hän pyrkii olemaan tyrkyttämättä oppeja ja ideologioita ja ottamaan oppia esikuvaltaan ja vaikuttamaan lukijaan sanontansa osuuvuudella, suoruudella ja koruttomuudella, sillä luontevuuden taidolla joka Montaignelle oli niin ominainen.

* Nämä sivut eivät oikeastaan ole muuta kuin muotoaan vailla oleva päiväkirja (YKM, 1: 26).
* Sanon sen mitä olen ajatellut juuri sellaisena kuin se on tullut mieleeni [--] (YKM, 1: 26).
* [S]aan uutta tietoa luonteestani ja mielenlaadustani tutuessani niihin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka nykyisessä oudossa tilanteessa ruokkivat henkeäni päivittäin (YKM, 1: 26).




Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni. Ihmiset ovat yksissä tuumin karkottaneet joukostaan seurallisimman ja rakastavimman toverinsa. [--] Nyt he siis ovat minulle muukalaisia ja tuntemattomia; sanalla sanoen, minulle he eivät enää ole olemassa, koska ovat näin itse halunneet. Sen sijaan minä itse, joka olen irtirevitty heistä ja kaikesta muusta, mikä minä olen? Se minun on vielä selvitettävä. (YKM, 1:19.)

Näin dramaattisesti alkaa Jean-Jacques Rousseaun viimeinen teos Yksinäisen kävelijän mietteitä (1782): maailman hylkiön yksinäisten tuntojen luotaamisella tilanteessa, jossa hän kokee eläneensä salaliiton ja ajojahdin kohteena jo viidentoista vuoden ajan – riitaannuttuaan 1750-luvun lopussa Diderot’n, ensyklopedistien ja lopulta lähes kaikkien ystäviensä kanssa, jouduttuaan kokemaan monien kirjojensa herättämän närkästyksen ja skandaalin, Émilen repimisen ja polttamisen Pariisissa ja Genevessä ja saatuaan tavallisten ihmisten silmissä kummajaisen ja hirviön maineen, jota tullaan kaukaa ja läheltä ihmettelemään ja kiusaamaan.

Menetettyään ystävänsä ja julkiset keskustelukumppaninsa Rousseau joutui vähitellen hyväksymään yksinäisyytensä tosiasiana ja alkoi mielessään muovata systemaattisesti itselleen sieluntoveria ja keskustelukumppania, jollaista hän ei löytänyt oikeasta elämästä eikä kenestäkään ihmisestä, kaikkein vähiten vaimostaan Thérèsestä, jota hän piti vain välttämättömänä elämänkumppaninaan ja taloudenhoitajanaan. Viimeisen rakkautensa ja sieluntoverin löytämisen toiveensa Rousseau eli Ermitage-vuosinaan Rouva d’Houdetotin kanssa, mutta tämäkin suhde viileni, kuten oli viilentynyt suhde myös Madame de Warensiin, jonka kanssa Rousseau ei kyennyt rakentamaan tasavertaista ystävyys- ja rakkaussuhdetta sen jälkeen kun Pikkuisen ja Mamanin suhde ei enää pätenyt.

Tunnustuksissaan Rousseau käsittelee yksinäisyyttään ja erikoisuuttaan sosiaalisena toistaitoisuutena. Hän kokee itsensä ujoksi eikä tunne kykeneensä seurustelemaan luontevasti Pariisin salongeissa ja seurapiireissä, vaan töksäytteli sammakoita ja sai oudon ja liikahyveellisen besserwisser-ihmisen maineen – imagon josta hän ei koskaan päässyt irti. Vaikka Rousseau väittää kirjoittaneensa Tunnustukset iäkkäänä ja jo ”tympääntyneenä elämän turhiin nautintoihin” (YKM, 4:76), välittyy tästä sielun syövereistä käsin kirjoitetusta omaelämäkerrasta kuitenkin monissa kohdissa aivan päinvastainen pyrkimys. Tunnustukset on tekijänsä yritys kertoa elämäntarinansa, luoda yhteys toisiin ihmisiin, tulla ymmärretyksi ja saada korjattua syntyneet väärinkäsitykset. Ymmärtäjät ja tukijat olivat kuitenkin harvassa, kun Rousseau luki omaelämäkertansa toista osaa 1770–1771 pariisilaisessa salongissa. Vaivautunut hiljaisuus ja epämääräinen huhumylly ympäröivät teosta, joka kiersi salongeissa käsikirjoitusversioina, kunnes ensimmäinen osa julkaistiin tekijän kuoltua 1782.

Omaelämäkertansa kolmatta osaa hän ei koskaan kirjoittanutkaan, ellei Yksinäisen kulkijan mietteitä mielletä Tunnustuksien jatko-osana. Itse hän ymmärsi asian näin ja piti päiväkirjamaisia mietteitään Tunnustuksien lisälehtinä (YKM, 1:26). ”Minut oli luotu elämään, mutta kuolen ilman että olisin elänyt”, hän kirjoittaa ”Toisessa kävelyssään” (YKM, 2:32) etsittyään turhaan ymmärrystä ja sielunkumppania.

Tietenkin yksinäisyys tarjosi Rousseaulle myös onnen hetkiä. Kaikki hänelle tarjotut maaseututalot edustavat myös onnea ja onnellisuutta hänen elämässään: Mamanin Charmettes-talo, Madame d’Épinayn järjestämä Ermitage Pariisin lähellä Montmorencyn metsän kupeessa, Saint-Pierren saari Biennenjärven keskellä Sveitsissä. Charmettes on rakkauden ja sopusoinnut aikaa; Ermitagessa Rousseausta tulee aktiivinen ja kantaaottava kirjailija, ja hän kirjoittaa siellä lähes kaikki tunnetut teoksensa Julie-romaanista Émileen. Saint-Pierren saarella – jonne Rousseau vetäytyi ihmisten kivitettyä hänen väliaikaista turvapaikkaansa Môtiers-Traversissa – Rousseau löytää kasvitieteen ja joutilaisuuden. Siellä hän joutuu ensimmäistä kertaa tosissaan olemaan yksin ja itsensä kanssa ja kertoo toivoneensa voida asua siellä lopun elämänsä, koskaan sieltä lähtemättä.

Yksinäisen kävelijän mietteissä hän sitten raportoi tämän viimeisen elämänvaiheen tuloksia: ”Tähän olen tullut: heinät ovat ruokani, kasvitiede työni”, hän kirjoittaa (YKM, 7:111). Välillä hän kirjoittelee mietteitään. Mietin, mahtoiko Rousseau koskaan ehtiä lukemaan omia mietteitään – muutoin kuin editiomielessä – ja olla onnellinen itsensä kanssa, mihin hän kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrki:

Ja kun lukeminen näin saa menneen ajan syntymään uudelleen, se ikään kuin kaksinkertaistaa olemassaoloni. Silloin voin ihmisistä piittaamatta nauttia vielä seuraelämän viehätyksestä ja vielä ikäloppunakin voin elää oman itseni kanssa uutta aikaa, ikään kuin eläisin jonkun itseäni nuoremman ystävän kanssa. (1, 27.)