MOLINA: SEFARAD

Antonio Munoz Molina: Sefarad.
Suomentanut Tarja Härkönen.
Tammen Keltainen kirjasto, 2007.
Alkuteos: Sefarad, 2001.


Molinan romaanin motto on Kafkan ”Oikeusjutusta” – ja se kertoo paljon kirjasta: ollaan 1900-luvun Euroopassa, Euroopan kääntöpuolella ja sen varjoissa, symbolisessa ja konkreettisessa Sefaradissa, Espanjasta 1400-luvulla karkotettujen juutalaisten ja heidän jälkeensä tulleiden kohtalontovereiden legendaarisessa kotimaassa: kotiinpaluun toivossa. Kirjan 17 kertomusta kertovat modernin eurooppalaisen ihmisen kohtaloita ja elämäntarinoita, ja kaikkia niitä yhdistää pakolaisuuden, toiseuden ja marginaalisuuden teema, väkivaltainen jääminen historiallisen ja poliittisen kehityksen (!) hampaisiin ja rattaisiin. Osin kertomukset käsittelevät todellisia historiallisia henkilöitä, kuten Primo Leviä ja Franz Kafkaa, Jevgenija Ginzburgia ja Milenaa. Osin taas kertomukset ovat fiktiivisistä henkilöistä ja sepitetyistä kohtaloista, henkilöistä ja tapahtumakuluista jotka olisivat siis voineet olla olemassa.

Molina näyttäisi ainakin äkkiseltään katsottuna kuuluvan niihin myöhäismodernin aikamme eurooppalaisiin kirjailijoihin, jotka osaavat kesyttää ja valjastaa käyttöönsä – tarinan kertomiseen – kaikki modernin kerronnan keinot: vapaan epäsuoran kerronnan, episodimaisuuden ja näkökulmatekniikan, psykokerronnan lainalaisuudet sekä postmodernit keinot: (itse)reflektiivisen kerronnan, intertekstuaaliset pelit, faktan ja fiktion väliset rajakokeilut. Yhtä kaikki tämä aikoinaan kokeellisten kerrontakeinojen valjastus tehdään tyylikkäästi ja upeasti ja tuoreesti ja synteettisesti: ehyen oloisesti. Molinan romaanissa sisäistekijöiden ja kertojien äänet eivät ole hiukkaakaan ironisia eikä kyynisiä, eivätkä he myöskään palaa sen kummemmin stagnaatioon ja konservatiivisuuteen kuin moralismiin tai julistukselliseen paatokseenkaan. Molinan kertoja ei saarnaa eikä julista, ei pysy paikallaan, vaan kerronta on dynaamista, koko ajan liikkeellä. Ehkäpä hänenkin kotipaikkansa on Milan Kunderan tavoin Cervantes, ja tragikomedia on hänen lajinsa ja tyylinsä. Kertomusten pohjasävy on joka tapauksessa lempeästi ja humoristisesti kerrottu ihmisen elämä: inhimillinen tragedia.

Molinan kertojilla on harvinainen taito nähdä yhtä aikaa asioita monesta näkökulmasta. Heillä on siis myötäelämisen ja myötätunnon kykyä, taitoa asettua vuoroin toisen, vuoroin toisen asemaan – mutta niin, että kertomisen ja sanomisen paikka ei liudennu pelkäksi tyhjäksi asemaksi, postmodernistien vaalimaksi kenen tahansa mitäänsanomattomaksi ironiseksi hälypuheeksi (tyyliin: ”tää on läpällä”) ja postmoderniksi tyhjyyden simulaatioksi, vaan sanojalla on oma vissi paikkansa, josta hän puhuu ja katsoo ja ennen kaikkea elää, ja tästä paikasta hän pyrkii ymmärtämään toista, ei kuitenkaan välttämättä aina kykene siihen.

Enkä ole nyt tätä kirjoittaessa itsekään varma, mitä olen sanomassa ja saanko tätä nyt tässä lukupäiväkirjan tilassa (jossa siis vaalin ensin mieleen tulevaa enkä juurikaan hio tekstiä) sanottua niin hyvin kuin haluaisin, mutta haluan silti panna tämän yhtä aikaa paikalla pysymiseen ja liikkumiseen (puutarha ja tie?) liittyvän tuntemuksen ja vaikutelman muistiin. Tuntuu, että se on merkityksellinen Molinan kannalta – ja samalla yleisemminkin. Jotakin tämänsuuntaista: Tässä – ensimmäisessä kertomuksessa nimeltä ”Suntio” – puhuu oman aikamme madridilainen pätkätyöläinen, joka kirjoittaa elämän ja elämäntapojen nopeasta muuttumisesta, niin nopeasta etteivät hänen omat lapsensa enää kykene kurkottamaan hänen elämäänsä:

”Millään mistä me pidämme ei tunnu olevan heille mitään merkitystä, ja joskus he pysähtyvät kesken kaiken ja tuijottavat meitä säälivästi tai välinpitämättömästi ja saavat meidät tuntemaan itsemme naurettaviksi, näkemään itsemme sellaisina kuin he näkevät meidät, ikäloppuina muumioina, joita heidän ei mielestään tarvitse kiittää mistään, jotka vain ärsyttävät ja ikävystyttävät heitä ja joista he irrottautuvat kuin yrittäisivät huitoa ympäriltään ajan pölyistä likaantuneita hämähäkinseittejä, meidän aikamme: menneisyyden” (s. 19–20).

Asiat todetaan, mutta ilman lakoniaa ja tyhjyyden tuntoa. Nostalgia on läsnä, mutta samalla kyky katsoa asioita ihmettelevän toisen näkökulmasta. Tällaisia kuiluja ja samalla yrityksiä kutoa kuilut ja halkeamat umpeen Molinan kirja on täynnään. Lapsia ei muistaakseni muissa kertomuksissa esiinny – ei ainakaan näitä lapsia – mutta menneisyyden ja nykyisyyden väliset halkeamat ovat kertomusten vakiopaikkoja.

”Kaikkein pysyvinkin katoaa, pahimmat ja parhaimmat asiat, kaikki tärkeä ja kauaskantoinen, arkinen ja yhdentekevä: vuodet jotka ihminen viettää töissä tylsässä toimistossa tai sinnittelee välinpitämättömänä ja vieraantuneena avioliitossaan ja muisto matkasta kaupunkiin, jossa hän on joskus asunut tai jonne on päättänyt palata ikimuistettavan matkansa jälkeen, ja rakkaus ja kärsimys, jopa jotkut suurimmat helvetit maan päällä pyyhkiytyvät jäljettömiin yhden tai kahden sukupolven jälkeen ja koittaa päivä, jolloin elossa ei ole ketään joka muistaisi ne.” (s. 129, ”Sinä tiesit sen”)

Paljon lukenut ja ennen kaikkea paljon ajatellut ja ymmärtänyt Molina kirjoittaa usein kertomisesta ja myös kirjallisuudesta, esimerkiksi luetuista ja vielä muistetuista kirjoista, saattaa kirjoittaa myös kirjansa sivulle listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjallisuuden kertomuksista, jotka ovat muka matkan varrella kerrottuja tarinoita. Mutta hänen pointtinsa ei ole oppineisuuden osoittaminen eikä sille irvaileminen (mikä tulee mieleen toisen espanjalaisen, Enrique Vila-Matasin, äskettäin lukemistani Bartleby-tarinoista – BasamBooks, 2007 – vaikka on niissäkin pointtinsa), vaan tarinan kertominen. Kirjallisuudentutkimuksissa ja kirjailijaelämäkerroissa valitettavan usein kehnosti kerrotut tarinat heräävät Molinan kertomuksissa henkiin: niissä onkin ytyä. Kirjailijalla olikin elämänsä, hänelle tapahtui kaikenlaista ja kirjoissaankin hänellä oli erinäisiä pyrkimyksiä.

Molinalla on taito sytyttää yksityiskohta, ruokkia tulta tuossa yksityiskohdassa ja puhaltaa sitä kautta henkeä ja kipinää tarinaan, jota vähitellen –kiireettömästi – ryhtyy kertomaan. ”Kööpenhamina” on tällainen tarina. Olisi väärin sanoa, että se on tarina, joka syttyy hitaasti. Oikeammalta tuntuu sanoa, että se on tarina, jonka sytyttäminen tuottaa iloa – ja samalla tarina, joka lopulta sytyttyään tuottaa lukijassa surun syvän huokauksen. Mutta tässä vaiheessa matkakertomuksista yleensä on jo päästy junaan ja junakertomuksiin ja asemalaitureille ja asemien nimiin, kuten Cerbèreen, jossa ”Ranskan santarmit vuonna 1939 nöyryyttivät Espanjan tasavallan sotilaita, solvasivat, tönivät ja potkivat heitä”, Port Bouhun, ”missä Walter Benjamin riisti hengen itseltään vuonna 1940; ”Gmünd, raja-asema Tsekkoslovakian ja Itävallan välillä, missä Franz Kafka ja Milena Jesenska joskus tapailivat toisiaan salaa [--] (s. 43). Ja seuraavaksi ollaankin Auschwitzissa ja Primo Levissa ja heidän kohtaloissaan. Rakastan Molinan tapaa liittää asioita yhteen.

Kyse ei ole pelkästään asioiden ja ihmisten kohtaloiden samankaltaisuudesta, vaan ehkä ennen kaikkea siitä, että Molina on myös niitä tämän ajan kirjailijoita, joita kiinnostaa tutkailla asioita yksilöllisyyskultin tuolle puolen. Hän tematisoi useaan otteeseen kertomuksissa sitä mikä meitä yhdistää: ihmisten yhteen liittymistä ja yhteen kuulumista. Emme ole autonomisia yksilöihmisiä Molinan kertomuksissa, vaan liitymme toisiimme monin tavoin.

”Et ole vain yksi ihminen eikä sinulla ole vain yhtä tarinaa, eivät kasvosi eikä työsi eivätkä menneen elämäsi muutkaan tekijät saati nykyinen elämäsi pysy muuttumattomina. Menneisyys muuttaa muotoaan ja peilit ovat arvaamattomia. Joka aamu heräät uskoen, että olet sama kuin edellisenä iltana ja että peilistä katsovat aivan samat kasvot, mutta joskus uniisi tulleet vanhojen intohimojen tai surujen siivut ovat saaneet sinut tolaltasi ja luovat aamuusi sameaa valoa, ja kasvot jotka tuntuvat samoilta muuttuvat yhtä mittaa ajan muovatessa niitä joka hetki niin kuin simpukankuori muuttuu hiekan ja meren ja hyökyjen hiertäessä sitä.” (s. 406, ”Olet”)


Tästä on muuten merkkinä sekin, että hän käyttää toisinaan ja useaan otteeseen kuitenkin me-muotoa – joka pitkään on ollut pannassa, kuten olen saanut henkilökohtaisesti tuta. Mutta Molinan me on ehkä kutsuvampi ja armollisempi, eikä se ole ennen kaikkea oppinut, vaan sellainen josta tulee mieleen sydämen sivistys.

Tämä on kirja joka vaatii uutta lukemista ja pitkää sulattelua. Siinä on ilman muuta klassikkoainesta – ellei se sitten katoa kokonaan ja jälkiä jättämättä oman aikamme meuhkamölyyn. Ei se ei saa kadota! Vertailukohtina tulee mieleen Orhan Pamukin ”Nimeni on punainen” ja miksei ihan tuoreista esimerkeistä Nancy Hustonin ”Syntymämerkki”. Kaikki nämä ainakin osoittavat, ettei romaanikirjallisuuden aika ole suinkaan ohi. Kaunokirjallisuuden arvon alkaa myös taas vähitellen ymmärtää. Tähän liittyi joku sivuntaittositaatti kirjallisuuden merkityksestä ja menneisyyden katsomisen tarpeesta – mutta mihin ihmeeseen se on kadonnut.





Valittuja sitaatteja:

”Montaigne kirjoittaa omahyväisestä miehestä, joka palaa matkalta oppimatta mitään: miten hän olisi voinutkaan mitään oppia, hän kysyy, jos hän vei itsensä kokonaan mukanaan?” (s. 37, ”Kööpenhamina”)

”Asiat tapahtuvat pikkuhiljaa, asteittain, ja aluksi ajattelet mielelläsi ettei se ole niin vakavaa, että normaalius on liian tukevaa tekoa mennäkseen rikki niin helposti, joten tuomiopäivän profeetat ärsyttävät sinua tavattomasti, ne jotka osoittavat sormella uhkakuvia ja vain kasvattavat niitä lausumalla ne ääneen, sillä ne ehkä katoaisivat, jos niitä ei olisi huomaavinaan. Odotat, et tee mitään. Kunhan on kärsivällinen eikä pidä melua itsestään ei liene mikään konsti odottaa että nuo ajat menevät ohi” (s. 67, ”Joka odottaa”).

”[J]a silloin sinusta alkaa tuntua, että kirous on sinun sisälläsi, että sinussa itsessäsi on jotain mikä tekee sinut erilaiseksi kuin muut, haavoittuvammaksi, huonommaksi, kelpaamattomaksi siihen normaalielämään, josta he nauttivat ja josta olet saanut hienoisia mutta sen verran kiistattomia vihjeitä, ettei sinulla ole epäilystäkään siitä että sinut on suljettu ulkopuolelle, vaikket tiedäkään syytä siihen, vaikka itsepintaisesti ajattelet että kyseessä täytyy olla virhe, väärinkäsitys joka selviää aikanaan” (s. 74, ”Joka odottaa”)

”Sinä näet silloin matkan päässä tietyssä pisteessä tarkalleen saman, minkä näit lapsena saapuessasi joka vuosi kesälomalle, saman minkä hän näki jo ennen kuin sinä olit syntynyt, kun hänen silmänsä alkoivat katsoa ulos maailmaan, sinun silmiesi näköiset silmät, sinun kasvoillesi hänen kuolemansa jälkeen talteen jääneet silmät, samaan tapaan kuin osa hänen geneettisestä koodistostaan on tallessa kehosi joka solussa. Vaikka unohtaisit hänet, tuo osa hänestä jatkaa olemassaoloaan.” (s. 101, ”Valdemún”)

”Nyt olin yksin. Nyt aloin itsestäni ja lopuin itseeni. Nyt olin vain ja ainoastaan itseni.” (s. 149, ”Sinä tiesit sen”).

”Ellei yksityiskohtia ole ja laiskottaa keksiä niitä, voi aina häpäistä toisen anastamalla hänen todellisesta tarinastaan juuri ne kaikkein kipeimmät siivut. Mikä sinä olet kertomaan elämästä, joka ei ole sinun?” (s. 163, ”Sinä tiesit sen”)

”En ajatellut koskaan tuon vaikenemiseni vastuuttomuutta, sitä katkeruutta ja valheiden määrää, jota pohjimmaisen itseni, salaisen haavemaailmani rajojen ulkopuolella kylvin vierelläni elävän ihmisen todelliseen elämään” (s. 213, ”Olympia”).

”[O]let tunne juurettomuudesta ja vieraudesta [--]” (s. 416, ”Olet”).

”Jos oikein yrittää, voi mainiosti olla tietämättä, voi sulkea silmänsä ja pitää ne visusti kiinni, mutta kun ne kerran avaa, niin sitä mitä ne ovat nähneet ei voi pyyhkiä enää pois, ei voi kelata taaksepäin ja teeskennellä, ettei sitä mitä on kuullut ja nähnyt ole olemassa” (s. 437, ”Narva”).

”Flaubertilta luin: Jokaisella ihmisellä on sisällään kuninkaallinen huone; minä olen sinetöinyt omani” (s. 461, ”Ja nimi oli”).