Tuesday, February 19, 2013

ELIN, KIRJOITIN JA KUOLIN


Hyvä blogini lukija. Sain viime yönä oivalluksen. Rupean kirjoittamaankin tähän blogiini (johon en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa) vanhoista kirjoista. Uusista kirjoitan toisiin blogeihin. Mutta tähän kirjoitan vanhoista ja hyvistä kirjoista, joita kannattaa vielä lukea. Aloitan julkaisemalla joitain vanhoja arvostelujani toisista verkkopalveluista.

Ensimmäiseksi ajattelin julkaista Durasista. Teksti tuli mieleen, kun ajattelin käyttää Durasin kirjoitusprosessia esimerkkinä opiskelijoille siitä miten kokeellisinkin kirjailija ammentaa omasta elämäntarinastaan - ja luo silti uutta todellisuutta.

No niin.

Marguerite Duras:
Kirjoitan (Alkuteos: Écrire, 1993). Kääntänyt Annika Idström. LIKE, 2005. 95 sivua.
Tämä arvostelu on julkaistu alunperin 2.12.2005 Agricolan arvosteluissa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=944


Kirjailijan henkisestä testamentista puhuminen virittää mieleen kuvan teoksesta, jossa kirjailija on vielä viimeisinä aikoinaan onnistunut tiivistämään yksiin kansiin työnsä ja ajattelunsa olennaisen sisällön. Se on kirjailijan kutsumuksen ja elämäntehtävän sinetti ja lopullinen lunastus - teksti, jossa kirjailijan ajatellaan opettavan. Tällainen teos on Marguerite Durasin Écrire, jonka Annika Idström on hiljattain suomentanut nimellä Kirjoitan.

Marguerite Durasin henkinen testamentti on vuonna 1993 alunperin filminauhalle tallennettu kahden puheen kokonaisuus: ”Kirjoitan” (”Écrire”) ja ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema” (”La mort du jeune aviateur anglais”). Se on Benoît Jacquotille Durasin talossa saneltu testamentti, joka täyttää viimeisistä päivistä puhumisen ehdon sikälikin, että Duras oli filmiä kuvattaessa jo tekemässä kuolemaa ja tietoinen siitä. Hän oli herännyt henkiin ja kärsi kooman jälkeisistä oireista: hengitti vaivoin eikä kyennyt enää pitämään kynää kädessään, saati kirjoittamaan. Teksteissä kysymys kuolemasta on jatkuvasti läsnä. Tässä ovat faktat. Loppu on tulkintaa.

Maailmansodat antoivat Marguerite Durasille työn ja elämäntehtävän. Hän syntyi ensimmäisen maailmansodan jalkoihin Ranskassa vuonna 1914 ja vietti lapsuutensa Indokiinassa, kunnes palasi opiskelemaan Pariisiin. Toinen maailmansota kirkasti hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa. Koko hänen taiteellisen työnsä (kirjallisuus, draama, elokuvataide) ja poliittisen toimintansa (vastarintaliike, Ranskan Kommunistinen Puolue, Algerian sodan vastainen manifesti, radikaalifeministinen liike) maaperää ovat Indokiinan lapsuuden, toisen maailmansodan ja Auschwitzin jälkeiset rauniot ja tuhka - ja niihin liittyvät yhtä aikaa historialliset ja universaalit kysymykset muistista, unohtamisesta ja katoamisesta.

Durasin toimintakenttää ovat sekä ”mitä kirjoittaa” että ”miten kirjoittaa”, mutta hänen opetuksensa tiivistyy nimenomaan kysymykseen siitä, ”miten”. Ajattelen Durasin itsensä tiedostaneen asian suhteellisen varhain ja viimeistään silloin, kun hän Moderato Cantabile -romaanin (1958) myötä lähti tietoisesti ja selkeästi kirjallisen avantgarden tielle: kirjoittamaan teksteiksi (écrit, texte) kutsuttuja epämääräisen oloisia muistiinpanoja selväpiirteisten ja selvästi rajattujen historiallisten ja kaunokirjallisten teosten sijaan. Epäjatkuvassa avantgardessa tiivistyy hänen viisautensa ja hänen opetuksensa, ja siinä hän tulee ymmärretyksi ja väärin ymmärretyksi.

Otetaan esimerkiksi suomennoksen ensimmäinen teksti, ”Kirjoitan”, jossa Marguerite Duras käsittelee omaa kirjoittamistaan: Mitä hän ajattelee kirjoittamisestaan ja kirjoittamistaan kirjoista? Miksi hän kirjoittaa? Missä tilassa hän kirjoittaa mieluiten ja milloin? Miten hän kirjoittaa? Jokaiselle joka on lukenut Durasin tekstejä on kiinnostavaa saada kurkistaa tekstien taakse kirjailijan elämään - Durasin tapauksessa tietenkin myös hänen yksinäisyyteensä ja herkeämättömään juomiseensa - ja jäädä pohtimaan hänen monimerkityksisiä sanomisiaan: ”Kirjoitan kirjoja joita en vielä tunne, joita en ole suunnitellut ja joita kukaan muukaan ei ole vielä suunnitellut” (15).

Mutta yhtä olennaista kuin mitä - so. hänen käsittelemänsä aiheet ja teemat, yksityiskohdat ja kokonaiskuva - on ”miten”, so. tapa jolla Marguerite Duras kirjoittaa ja luo vaikutelman ajattelunsa muotoutumista tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä ja tässä kirjoituksessa.

Näin nousee esiin Durasin kirjoittamisen filosofian suuruus: ajatus elämän ja merkityksen ja elämänmerkityksen ”ohikiitävyydestä” ja ”hauraudesta” ja ”pienimuotoisuudesta”, joihin Duras liittää vielä naisten maailmaan liitettyjä merkityssäikeitä, kuten ”arkisuuden” ja ”banaaliuden”. Tässä on Durasin opetus: omaa kirjoittamista koskeva teksti on kokonaisuutena täysin yksityisluontoista ja banaalia, muistiinpanomaista päiväkirjatekstiä, joka synnyttää vaikutelman jostakin ei valmiista tai suljetusta merkityksestä - jostakin sellaisesta joka ei siis (vielä?) ole kirjallisuutta: ei historiankirjoitusta eikä kaunokirjallisuutta.

”En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa. Ja kun ei ole mitään senkin tietää, samalla tavalla kuin tajuaa että on olemassa, että ei ole vielä kuollut.” (39-40)

Sitä mikä tässä ohikiitävyydessä on olennaista Marguerite Duras käsittelee puhuessaan pitkään ja täysin epäsovinnaisesti - naurettavuuden ja banaaliuden rajalla - kärpäsen kuolemasta (!). Vastaavanlainen tapaus on englantilainen nuorukainen ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolemassa”, mutta siinä kysymys Durasin merkityksestä tulee toisella tavalla esiin kuin kirjailijantyötä käsittelevässä tekstissä. Siinähän Duras kirjoittaa historiallisesta tapauksesta: on normandialainen kylä ja kylässä hauta ja haudassa nimi ja päivämäärä. Haudassa makaa nuori englantilainen lentäjä, W.J. Cliffe, jonka saksalaiset ampuivat alas. Kyläläiset irrottivat nuorukaisen teräsromuun ja oksiin juuttuneen ruumiin puusta ja hautasivat hänet. Kyläläisten tavoin Duras pysähtyy haudalle muistelemaan ja suremaan kuolleen nuorukaisen elämää. Nuorukaisesta tuli hänelle pyhä.

Mutta mikä merkitys on unohdetulla haudalla normandialaisen hautausmaan yhdessä kolkassa? Ja mikä merkitys on tuosta haudasta ja tuosta nuorukaisesta kertomisella? Kysymykseen ei ole yhtä vastausta eikä haudalla yhtä merkitystä, vaan useita mahdollisia aina sen mukaan kenen ja mistä näkökulmasta sitä katsotaan. Duras kertoo katsoneensa hautaa ensimmäistä kertaa kuultuaan sitä ennen tarinoita englantilaisen lentäjän turhasta kuolemasta: lapsena, vain kaksikymmenvuotiaana. Ja tarinoita kyläläisten järjestämistä ruumiinvalvojaisista ja englantilaisesta opettajasta, joka käy nuorukaisen haudalla kahdeksan vuotta. Ja sitten - ei mitään. Lähes unohdus, kunnes Duras haluaa palata hänen tarinaansa: lausua hänestä sanoja. Mutta yhtä olennaista kuin tutkia englantilaisen hautaa on Durasin näkökulmasta tutkia omaa kiinnostustaan tuohon hautaan ja tuohon nuorukaiseen ja tuohon tarinaan.

Marguerite Duras ei siis kirjoita historiaa, vaan jättää kysymyksen nuorukaisen historiallisesta merkityksestä auki. Se tarkoittaa, että hän kirjoittaa pikemminkin elämähistoriallisia muistiinpanoja ja yksityisluontoisella tavalla, joka mahdollistaa hänen esimerkiksi rinnastaa oman pikkuveljensä kuoleman Japanin sodassa englantilaisen lentäjän kuolemaan. Mutta hän ei myöskään kirjoita romaania, valmista ja suljettua teosta, jossa nuorukaisen merkitys olisi ennalta määrätty: jossa se olisi osa jotain käsikirjoitusta, narratiivia alkuineen ja keskikohtineen ja loppuineen. Durasin kirjoituksessa ei ole alkua eikä keskikohtaa, vaan hän kirjoittaa historian ja kirjallisuuden välimaastossa - tilassa jossa nuoren englantilaisen lentäjän kuoleman merkitystä ei vielä tiedetä: tarinana ja historiana se on vasta muotoutumassa.

Tähän historiankirjoituksen ja (kauno)kirjallisuuden välitilaan sijoittuu Marguerite Durasin kirjoitus, écrit. Valmiimmillaankin se sijoittuu tähän samaan tilaan, jossa ihmisen on vielä mahdollista pelätä ja itkeä, vielä iloita ja vielä surra. Se on tila, jota ei ole ennalta suunniteltu ja siihen sisältyy kaikki inhimillisen elämisen riskit ja koko inhimillisen elämisen epätasaisuus. Tässä suhteessa - ehkä sittenkin enemmän tässä suhteessa kuin kohtuuttomuudessaan - Marguerite Duras saattoi kuulua sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin: elävien ja tuntevien kirjailijaihmisten lajiin:

”Kirjoitan sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin puuttua kaikkeen ja että minun elämääni puututtaisiin, että olisin sodan kentällä, sodan hylkäämällä näyttämöllä ja että vapautuisin vähitellen sodan ajattelemisesta, jatkuvasta painajaisesta kaksikymmentävuotiaan lapsen kuolemasta, että olisin tuon lapsen kuolleessa ruumiissa, hänen joka kuoli niin kuin kuolivat ne normandialaisen metsän puutkin, menehtyivät samaan rajattomaan kuolemaan. / Tämä minun tunteeni ulottuu vielä itsen tuolle puolen, maailman ääriin. Tulevina vuosisatoina. Ja jonain päivänä, kaikkialla maailmassa ymmärretään jotain rakkaudesta. Hänestä. [---]” (93)