KAHDEN KAUPUNGIN TARINA

Qiu Xialong
Kahden kaupungin tarina.
Suomentanut Kristiina Savikurki.
Crime Club, Otava, 2008.


Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 350)


Tämä on toinen lukemani shanghailaisen ylikomisario Chen Caon juttu. Tarina on aivan yhtä viehättävä kuin edellinenkin, viime vuonna suomennettu ”Musta sydän” – jos dekkareita nyt koskaan voi sanoa viehättäviksi. Joku näissä jutuissa kuitenkin – huolimatta niiden vahvasta yhteiskunnallisesta kritiikistä – on keskivertodekkareita viehättävämpää. Se joku on itse asiassa Qiu Xialongin tapa koristella poliisijuttujaan Laotselta ja muusta kungfutselaisesta ajattelusta sekä kiinalaisesta lyriikasta lainaamillaan aforismeilla ja runoilla. Kiinalaisten paradoksien ja runojen liittäminen tarinan kylkeen tekee Qui Xialongin dekkareista eräänlaista elämäntapakirjallisuutta. Ainakin minua viehättää se, että kirjat puhuvat Shanghain kautta myöhäismodernista nyky-yhteiskunnasta – monikulttuurisuudesta, kapitalismista, korruptiosta, naisten asemasta, eskapismista – ja antavat samalla ohjeita elämästä selviytymiseen ja epävarmuuden sietämiseen.

Mitään yksiselitteisiä ohjeita kirjasta ei tietenkään löydä. Se on pikemminkin täynnä seuraavanlaisia, ensin aivan itsestään selvältä tuntuvia ajatuksia, jotka kuitenkin toimivat – niin kuin kungfutselainen filosofia ylipäätään – itsetuntemuksen ja elämän pohtimisen välineinä. Ne ovat siis ajatuksia, joita täytyy pohtia ja testailla:

”On asioita, jotka pitää tehdä ja asioita, joita ei pidä tehdä.”

”Sen, joka perääntyy viisikymmentä askelta, ei pitäisi nauraa sille, joka perääntyy sata askelta.”

Ylikomisario Chen Cao on itsessään sympaattinen poliisihahmo. Hän on opiskellut alunperin kiinalaista nykykirjallisuutta, mutta tuntee myös amerikkalaisen kirjallisuuden kuin omat taskunsa, on esimerkiksi kääntänyt T.S. Eliotin ”Autionmaan” kiinaksi ja lisäksi kirjoittaa runoja ja julkaisee niitä. ”Kahden kaupungin tarinassa” hän seikkaileekin Shanghain lisäksi myös Yhdysvalloissa, jossa hän sujuvasti tulkkaa kahden kulttuurin välillä – onhan hänellä siellä yksi entinen naisystävä ja ihastuskin, yhdysvaltalainen naispoliisi – jonka vaiheita on ilmeisesti kuvattu jossakin aiemmassa sarjan osassa, jota minä en tunne. Los Angelesissa Chen Cao joka tapauksessa johtaa – samalla kun tutkii erittäin hankalaa ja vaarallista korruptioskandaalia – kiinalaiskirjailijoiden delegaatiota, esitelmöi kiinalaisesta kirjallisuudesta ja kommentoi suvereenisti dekonstruktion kaltaisia nykykirjallisuudentutkimuksen filosofioita ja metodeja. Hänellä on myös taito yhdistää hienolla tavalla itäinen filosofia ja länsimainen ajattelu, ja lisäksi hänellä on upea ironian ja huumorin taju. Ainoa mikä häneltä puuttuu ja mistä hän kärsii – ehkei kuitenkaan niin paljon kuin hänen äitinsä – on se, ettei hänellä tällä hetkellä ole vakituista parisuhdetta. Kaikinpuolin ihailtava mieshahmo siis – vallankin kun häntä ei ole kuvattu yhtään omahyväiseksi, vaan pikemminkin vaatimattomaksi.

En voi olla panematta muistiin paria hienoa rakkausrunoa, joista en kuitenkaan tiedä, kenen ne lopulta ovat, jonkun Tang-dynastian aikaisen runoilijan vai kirjailijan itsensä. Tällaiset runot saavat ainakin minun sydämeni läpättämään. Ensimmäinen runo tulee Chenin mieleen, kun hän ajattelee Catherinea:

Joet tulvivat
hänen silmiensä kostuessa.
Vuoret kohoavat
hänen kulmiensa kurtistuessa.
Minne matkaa siis vaeltaja?
Hänen silmiensä ja kulmiensa
lumoavaan maisemaan.
(Kahden kaupungin tarina, s. 155)


Toisen runon sanotaan olevan Feng Yanshin, 900-luvun kiinalaisen runoilijan kirjoittama:

Päivät vierivät, missä sinä viivyt –
niin kuin vaeltava pilvi,
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian?
Kukat ja ruoho peittävät polun
kylmän ruuan päivänä.
Tuoksuvat vaunusi odottavat puuhun sidottuina –
mutta kenen portin pielessä?
(Kahden kaupungin tarina, s. 248)

Tähän toiseen runoon liittyy tuossa dekkarissa sellainenkin pieni yksityiskohta, että saman runon muistaa (tiedostamattaan) jossain vaiheessa myös yhdysvaltalainen naispoliisi, Catherine, mutta hänen mielessään runosta on jäänyt jäljelle vain kuva pilvestä joka unohtaa palata. Eikä hän tiedosta kyse olevan runosta, vaan kuva esitetään hänen ajatuksensa epämääräisenä, alkuperäisen hämärtyneenä kuvana. Tällaiseen todella hienovaraiseen tapaan Qui Xialong näitä dekkareitaan kirjoittaa. Niistä voi lukea pelkän tarinan – eikä siinäkään ole mitään häpeämistä – mutta niistä voi myös etsiä ja löytää tällaisia intertekstuaalisia juttuja, jotka eivät ole pelkkää peliä, vaan niillä on usein hyvin syvällinen merkitys.

Tällaisen runon Chenin sanotaan itsensä kirjoittaneen. Kirjassa sen lukee Catherine:

Katson meren ylle kohoavaa kuuta,
niin ehkä sinäkin,
kaukana, kaukana täältä.
Yö on pitkä. Yksin ja suruissani,
sinusta erossa, ajattelen sinua.
Kuun lempeässä loisteessa
puhallan kynttiläni sammuksiin ja astun ulos,
vaatteeni helma on kasteesta märkä.
Voi, käteni on liian hento,
ei se kannata kuunvaloa.
Palaan huoneeseen,
kenties unessa
kohtaamme jälleen.
(s. 345–346)


Ja tätäkin: