Tuesday, February 19, 2013
ELIN, KIRJOITIN JA KUOLIN
Hyvä blogini lukija. Sain viime yönä oivalluksen. Rupean kirjoittamaankin tähän blogiini (johon en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa) vanhoista kirjoista. Uusista kirjoitan toisiin blogeihin. Mutta tähän kirjoitan vanhoista ja hyvistä kirjoista, joita kannattaa vielä lukea. Aloitan julkaisemalla joitain vanhoja arvostelujani toisista verkkopalveluista.
Ensimmäiseksi ajattelin julkaista Durasista. Teksti tuli mieleen, kun ajattelin käyttää Durasin kirjoitusprosessia esimerkkinä opiskelijoille siitä miten kokeellisinkin kirjailija ammentaa omasta elämäntarinastaan - ja luo silti uutta todellisuutta.
No niin.
Marguerite Duras:
Kirjoitan (Alkuteos: Écrire, 1993). Kääntänyt Annika Idström. LIKE, 2005. 95 sivua.
Tämä arvostelu on julkaistu alunperin 2.12.2005 Agricolan arvosteluissa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=944
Kirjailijan henkisestä testamentista puhuminen virittää mieleen kuvan teoksesta, jossa kirjailija on vielä viimeisinä aikoinaan onnistunut tiivistämään yksiin kansiin työnsä ja ajattelunsa olennaisen sisällön. Se on kirjailijan kutsumuksen ja elämäntehtävän sinetti ja lopullinen lunastus - teksti, jossa kirjailijan ajatellaan opettavan. Tällainen teos on Marguerite Durasin Écrire, jonka Annika Idström on hiljattain suomentanut nimellä Kirjoitan.
Marguerite Durasin henkinen testamentti on vuonna 1993 alunperin filminauhalle tallennettu kahden puheen kokonaisuus: ”Kirjoitan” (”Écrire”) ja ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema” (”La mort du jeune aviateur anglais”). Se on Benoît Jacquotille Durasin talossa saneltu testamentti, joka täyttää viimeisistä päivistä puhumisen ehdon sikälikin, että Duras oli filmiä kuvattaessa jo tekemässä kuolemaa ja tietoinen siitä. Hän oli herännyt henkiin ja kärsi kooman jälkeisistä oireista: hengitti vaivoin eikä kyennyt enää pitämään kynää kädessään, saati kirjoittamaan. Teksteissä kysymys kuolemasta on jatkuvasti läsnä. Tässä ovat faktat. Loppu on tulkintaa.
Maailmansodat antoivat Marguerite Durasille työn ja elämäntehtävän. Hän syntyi ensimmäisen maailmansodan jalkoihin Ranskassa vuonna 1914 ja vietti lapsuutensa Indokiinassa, kunnes palasi opiskelemaan Pariisiin. Toinen maailmansota kirkasti hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa. Koko hänen taiteellisen työnsä (kirjallisuus, draama, elokuvataide) ja poliittisen toimintansa (vastarintaliike, Ranskan Kommunistinen Puolue, Algerian sodan vastainen manifesti, radikaalifeministinen liike) maaperää ovat Indokiinan lapsuuden, toisen maailmansodan ja Auschwitzin jälkeiset rauniot ja tuhka - ja niihin liittyvät yhtä aikaa historialliset ja universaalit kysymykset muistista, unohtamisesta ja katoamisesta.
Durasin toimintakenttää ovat sekä ”mitä kirjoittaa” että ”miten kirjoittaa”, mutta hänen opetuksensa tiivistyy nimenomaan kysymykseen siitä, ”miten”. Ajattelen Durasin itsensä tiedostaneen asian suhteellisen varhain ja viimeistään silloin, kun hän Moderato Cantabile -romaanin (1958) myötä lähti tietoisesti ja selkeästi kirjallisen avantgarden tielle: kirjoittamaan teksteiksi (écrit, texte) kutsuttuja epämääräisen oloisia muistiinpanoja selväpiirteisten ja selvästi rajattujen historiallisten ja kaunokirjallisten teosten sijaan. Epäjatkuvassa avantgardessa tiivistyy hänen viisautensa ja hänen opetuksensa, ja siinä hän tulee ymmärretyksi ja väärin ymmärretyksi.
Otetaan esimerkiksi suomennoksen ensimmäinen teksti, ”Kirjoitan”, jossa Marguerite Duras käsittelee omaa kirjoittamistaan: Mitä hän ajattelee kirjoittamisestaan ja kirjoittamistaan kirjoista? Miksi hän kirjoittaa? Missä tilassa hän kirjoittaa mieluiten ja milloin? Miten hän kirjoittaa? Jokaiselle joka on lukenut Durasin tekstejä on kiinnostavaa saada kurkistaa tekstien taakse kirjailijan elämään - Durasin tapauksessa tietenkin myös hänen yksinäisyyteensä ja herkeämättömään juomiseensa - ja jäädä pohtimaan hänen monimerkityksisiä sanomisiaan: ”Kirjoitan kirjoja joita en vielä tunne, joita en ole suunnitellut ja joita kukaan muukaan ei ole vielä suunnitellut” (15).
Mutta yhtä olennaista kuin mitä - so. hänen käsittelemänsä aiheet ja teemat, yksityiskohdat ja kokonaiskuva - on ”miten”, so. tapa jolla Marguerite Duras kirjoittaa ja luo vaikutelman ajattelunsa muotoutumista tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä ja tässä kirjoituksessa.
Näin nousee esiin Durasin kirjoittamisen filosofian suuruus: ajatus elämän ja merkityksen ja elämänmerkityksen ”ohikiitävyydestä” ja ”hauraudesta” ja ”pienimuotoisuudesta”, joihin Duras liittää vielä naisten maailmaan liitettyjä merkityssäikeitä, kuten ”arkisuuden” ja ”banaaliuden”. Tässä on Durasin opetus: omaa kirjoittamista koskeva teksti on kokonaisuutena täysin yksityisluontoista ja banaalia, muistiinpanomaista päiväkirjatekstiä, joka synnyttää vaikutelman jostakin ei valmiista tai suljetusta merkityksestä - jostakin sellaisesta joka ei siis (vielä?) ole kirjallisuutta: ei historiankirjoitusta eikä kaunokirjallisuutta.
”En tiedä mitä kirja oikeastaan on. Kukaan ei tiedä. Mutta kun sellainen tulee eteen, sen tunnistaa. Ja kun ei ole mitään senkin tietää, samalla tavalla kuin tajuaa että on olemassa, että ei ole vielä kuollut.” (39-40)
Sitä mikä tässä ohikiitävyydessä on olennaista Marguerite Duras käsittelee puhuessaan pitkään ja täysin epäsovinnaisesti - naurettavuuden ja banaaliuden rajalla - kärpäsen kuolemasta (!). Vastaavanlainen tapaus on englantilainen nuorukainen ”Nuoren englantilaisen lentäjän kuolemassa”, mutta siinä kysymys Durasin merkityksestä tulee toisella tavalla esiin kuin kirjailijantyötä käsittelevässä tekstissä. Siinähän Duras kirjoittaa historiallisesta tapauksesta: on normandialainen kylä ja kylässä hauta ja haudassa nimi ja päivämäärä. Haudassa makaa nuori englantilainen lentäjä, W.J. Cliffe, jonka saksalaiset ampuivat alas. Kyläläiset irrottivat nuorukaisen teräsromuun ja oksiin juuttuneen ruumiin puusta ja hautasivat hänet. Kyläläisten tavoin Duras pysähtyy haudalle muistelemaan ja suremaan kuolleen nuorukaisen elämää. Nuorukaisesta tuli hänelle pyhä.
Mutta mikä merkitys on unohdetulla haudalla normandialaisen hautausmaan yhdessä kolkassa? Ja mikä merkitys on tuosta haudasta ja tuosta nuorukaisesta kertomisella? Kysymykseen ei ole yhtä vastausta eikä haudalla yhtä merkitystä, vaan useita mahdollisia aina sen mukaan kenen ja mistä näkökulmasta sitä katsotaan. Duras kertoo katsoneensa hautaa ensimmäistä kertaa kuultuaan sitä ennen tarinoita englantilaisen lentäjän turhasta kuolemasta: lapsena, vain kaksikymmenvuotiaana. Ja tarinoita kyläläisten järjestämistä ruumiinvalvojaisista ja englantilaisesta opettajasta, joka käy nuorukaisen haudalla kahdeksan vuotta. Ja sitten - ei mitään. Lähes unohdus, kunnes Duras haluaa palata hänen tarinaansa: lausua hänestä sanoja. Mutta yhtä olennaista kuin tutkia englantilaisen hautaa on Durasin näkökulmasta tutkia omaa kiinnostustaan tuohon hautaan ja tuohon nuorukaiseen ja tuohon tarinaan.
Marguerite Duras ei siis kirjoita historiaa, vaan jättää kysymyksen nuorukaisen historiallisesta merkityksestä auki. Se tarkoittaa, että hän kirjoittaa pikemminkin elämähistoriallisia muistiinpanoja ja yksityisluontoisella tavalla, joka mahdollistaa hänen esimerkiksi rinnastaa oman pikkuveljensä kuoleman Japanin sodassa englantilaisen lentäjän kuolemaan. Mutta hän ei myöskään kirjoita romaania, valmista ja suljettua teosta, jossa nuorukaisen merkitys olisi ennalta määrätty: jossa se olisi osa jotain käsikirjoitusta, narratiivia alkuineen ja keskikohtineen ja loppuineen. Durasin kirjoituksessa ei ole alkua eikä keskikohtaa, vaan hän kirjoittaa historian ja kirjallisuuden välimaastossa - tilassa jossa nuoren englantilaisen lentäjän kuoleman merkitystä ei vielä tiedetä: tarinana ja historiana se on vasta muotoutumassa.
Tähän historiankirjoituksen ja (kauno)kirjallisuuden välitilaan sijoittuu Marguerite Durasin kirjoitus, écrit. Valmiimmillaankin se sijoittuu tähän samaan tilaan, jossa ihmisen on vielä mahdollista pelätä ja itkeä, vielä iloita ja vielä surra. Se on tila, jota ei ole ennalta suunniteltu ja siihen sisältyy kaikki inhimillisen elämisen riskit ja koko inhimillisen elämisen epätasaisuus. Tässä suhteessa - ehkä sittenkin enemmän tässä suhteessa kuin kohtuuttomuudessaan - Marguerite Duras saattoi kuulua sukupuuttoon kuolemassa olevaan lajiin: elävien ja tuntevien kirjailijaihmisten lajiin:
”Kirjoitan sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin puuttua kaikkeen ja että minun elämääni puututtaisiin, että olisin sodan kentällä, sodan hylkäämällä näyttämöllä ja että vapautuisin vähitellen sodan ajattelemisesta, jatkuvasta painajaisesta kaksikymmentävuotiaan lapsen kuolemasta, että olisin tuon lapsen kuolleessa ruumiissa, hänen joka kuoli niin kuin kuolivat ne normandialaisen metsän puutkin, menehtyivät samaan rajattomaan kuolemaan. / Tämä minun tunteeni ulottuu vielä itsen tuolle puolen, maailman ääriin. Tulevina vuosisatoina. Ja jonain päivänä, kaikkialla maailmassa ymmärretään jotain rakkaudesta. Hänestä. [---]” (93)
Tuesday, June 19, 2012
RUOHONVIHREÄÄ SHIELDSIÄ
Carol Shields: Ruohonvihreää.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2012.
(Alk. The Box Garden, 1977.)
Myönnän. Jouduin miettimään kaksi kertaa ennen kuin uskaltauduin Carol Shieldsin uusimman suomennoksen pariin. Nythän suomennetaan varhaista Shieldsiä - ennen Kivipäiväkirjoja kirjoitettua, ja joukkoon mahtuu ymmärrettävistä syistä kaikenlaista. Ruohonvihreää ei kuitenkaan tuottanut pettymystä, vaikkei se ylläkään Shieldsin kypsän kauden parhaimmiston tasolle.
Taattua Shieldsiä kuitenkin. Romaanin päähenkilö on Shieldsin tuotannosta tuttu hyväntahtoinen keski-ikäinen naisrunoilija Charleen Forrest, joka on tukevasti kiinni arkipäivän tapahtumissa – elämässään teini-ikäisen pojan yksinhuoltajana, työssään luonnontieteellisen lehden toimituksessa, tuoreessa suhteessaan eronneen hammaslääkärin kanssa – ja kirjoittaa niistä runoissaan. Paitsi ettei kirjoita enää, koska kirjeenvaihto salaperäisen Isä Adamin kanssa tyydyttää nykyisin kokonaan hänen itseilmaisun tarpeensa.
Romaani rakentuu sankarittaren sisäiseksi kehitysmatkaksi ja merkitsee tämän lopullista itsenäistymistä kylmäkiskoisesta äidistään, työnantajansa liiallisesta huolenpidosta ja lopulta myös ex-miehestään.
Shieldsin naistietoisen quest-storyn taustaksi sopii hyvin tyttären matka Kanadan halki äitinsä häävalmisteluihin ja hääjuhlallisuuksiin. Äidin luona vietetty aika avautuu Shieldsin tutkielmaksi modernit äidit ja tyttäret -teemasta ja sisältää koko joukon kirjailijalle tyypillisiä tarkkanäköisiä havaintoja naisen elämästä. Itse jäin miettimään esimerkiksi naisia, joille hyväntahtoisuus ja miellyttäminen on harrastus. Tunnen lukuisia. Onkohan itsessänikin pinnistettyä kiltteyttä?
Monday, April 23, 2012
MURAKAMI: NORWEGIAN WOOD
Haruki Murakami: Norwegian Wood.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: Noruwei no mori, 1987)
Tutustuin Murakamiin Kafka rannalla -romaanin myötä. Ajattelin, että siinä on uuden aikakauden kirjailija, joka sekoittaa itäistä ja läntistä kulttuuriperintöä kiehtovalla tavalla – joka panee pohtimaan globalisaatiota ja maailmankulttuuria, siis jotakin sellaista yhteistä joka ohittaa yksilölliset kokemuserot ja kansalliset rajat.
Pari vuotta sitten otin lukukokemukseni puheeksi japanilaisen kirjallisuuden professorin kanssa yhdessä seminaarissa Etelä-Turkissa, Adanassa. Kuullessaan sanan Murakami professorismies meni hetkeksi suunniltaan ja alkoi luennoida kiivaasti Murakamin vahingollisesta vaikutuksesta länsimaissa, erityisesti Pohjois-Euroopassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Murakami on hänen mukaansa populisti, joka vääristää japanilaisen kulttuurin sekoittaessaan kreikkalais-roomalaista mytologiaa japanilaiseen kultturiperintöön. Minua hän piti tyypillisenä pohjoismaisena tutkijamoukkana, jolla ei koskaan tule riittämään ymmärrystä autenttiselle japanilaiselle kulttuurille – mitä se sitten lienee.
Norwegian Wood -romaaniakin luin vääristyneestä näkökulmastani yleisesti puhuttelevana romaanina modernista elämisestä maailmassa, jossa ongelmat ovat yhteisiä ja yleisiä ja tavallaan tuttuja, mutta jotka jokainen joutuu kuitenkin aina ratkaisemaan omalla tavallaan. Romaanin päähenkilö Toru Watanabe muistelee tarinan mittaan nuoruuttaan 1960-luvun Japanissa, opiskelijaelämäänsä ja vaikeuttaan valita kahden naisen välillä. Toru on itse kiinnostava yhdistelmä huumoria, vakavahenkistä eettisyyttä, syvää vastuullisuutta sekä modernia cooliutta ja välinpitämättömyyttä. Aika on Japanissakin opiskelijavallankumousten, vanhojen arvojen ja auktoriteettien kyseenalaistamisen, seksuaalisuuden vapautumisen ja uuden musiikin.
Kuten romaanin nimi kertoo, Beatlesillä on romaanissa erityinen merkitys. Päähenkilölle Beatlesien kappale ”Norwegian Wood” merkitsee ensirakkauden muistoa, mutta teoksen kokonaisuudessa Beatles osoittaa laajemminkin moderniin kulttuurien ja arvojen sekoittumiseen, joka Japanissakin alkaa 1960-luvulla. Harukamin kirjaa voi siten pitää myös yhden sukupolven toiveista ja peloista kertovana kirjana. Beatlesien lisäksi päähenkilö harrastaa amerikkalaista kirjallisuutta ja rakastaa erityisesti Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby, 1925), jossa moderni ylellinen amerikkalainen elämäntapa asetetaan suorastaan sosiologisen analyysin kohteeksi.
Toki 1960-luvulla on myös japanilaiset erityispiirteensä. Murakamin romaani kertoo nuorten itsemurhista. Monen romaanihenkilön elämää masentaa myös oman sisaruksen tai jonkun lähisukulaisen menneisyydessä tekemä itsemurha. Teos antaa ymmärtää, että 1960-luvulla itsemurha on ymmärrettävä yritys ratkaista vanhan ja uuden maailman välinen arvoristiriita, mutta siitä maksettava hinta on korkea – kun romaanin minäkertoja vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua joutuu pelonsekaisen huimauksen valtaan kuullessaan lentokoneessa Beatlesien melodian ”Norwegian Wood”.
Murakamin romaanit ovat kuitenkin lopulta huokoisia ja myönteisiä. Niissä on paljon dialogia sekä huumorin ja lempeän itseironian sävyttämää minäkertojan itsereflektiota. Niissä vastoinkäymisetkin ja vaikeat elämänvaiheet luovat lopulta ajatusta toivosta ja tulevaisuudesta.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: Noruwei no mori, 1987)
Tutustuin Murakamiin Kafka rannalla -romaanin myötä. Ajattelin, että siinä on uuden aikakauden kirjailija, joka sekoittaa itäistä ja läntistä kulttuuriperintöä kiehtovalla tavalla – joka panee pohtimaan globalisaatiota ja maailmankulttuuria, siis jotakin sellaista yhteistä joka ohittaa yksilölliset kokemuserot ja kansalliset rajat.
Pari vuotta sitten otin lukukokemukseni puheeksi japanilaisen kirjallisuuden professorin kanssa yhdessä seminaarissa Etelä-Turkissa, Adanassa. Kuullessaan sanan Murakami professorismies meni hetkeksi suunniltaan ja alkoi luennoida kiivaasti Murakamin vahingollisesta vaikutuksesta länsimaissa, erityisesti Pohjois-Euroopassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Murakami on hänen mukaansa populisti, joka vääristää japanilaisen kulttuurin sekoittaessaan kreikkalais-roomalaista mytologiaa japanilaiseen kultturiperintöön. Minua hän piti tyypillisenä pohjoismaisena tutkijamoukkana, jolla ei koskaan tule riittämään ymmärrystä autenttiselle japanilaiselle kulttuurille – mitä se sitten lienee.
Norwegian Wood -romaaniakin luin vääristyneestä näkökulmastani yleisesti puhuttelevana romaanina modernista elämisestä maailmassa, jossa ongelmat ovat yhteisiä ja yleisiä ja tavallaan tuttuja, mutta jotka jokainen joutuu kuitenkin aina ratkaisemaan omalla tavallaan. Romaanin päähenkilö Toru Watanabe muistelee tarinan mittaan nuoruuttaan 1960-luvun Japanissa, opiskelijaelämäänsä ja vaikeuttaan valita kahden naisen välillä. Toru on itse kiinnostava yhdistelmä huumoria, vakavahenkistä eettisyyttä, syvää vastuullisuutta sekä modernia cooliutta ja välinpitämättömyyttä. Aika on Japanissakin opiskelijavallankumousten, vanhojen arvojen ja auktoriteettien kyseenalaistamisen, seksuaalisuuden vapautumisen ja uuden musiikin.
Kuten romaanin nimi kertoo, Beatlesillä on romaanissa erityinen merkitys. Päähenkilölle Beatlesien kappale ”Norwegian Wood” merkitsee ensirakkauden muistoa, mutta teoksen kokonaisuudessa Beatles osoittaa laajemminkin moderniin kulttuurien ja arvojen sekoittumiseen, joka Japanissakin alkaa 1960-luvulla. Harukamin kirjaa voi siten pitää myös yhden sukupolven toiveista ja peloista kertovana kirjana. Beatlesien lisäksi päähenkilö harrastaa amerikkalaista kirjallisuutta ja rakastaa erityisesti Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby, 1925), jossa moderni ylellinen amerikkalainen elämäntapa asetetaan suorastaan sosiologisen analyysin kohteeksi.
Toki 1960-luvulla on myös japanilaiset erityispiirteensä. Murakamin romaani kertoo nuorten itsemurhista. Monen romaanihenkilön elämää masentaa myös oman sisaruksen tai jonkun lähisukulaisen menneisyydessä tekemä itsemurha. Teos antaa ymmärtää, että 1960-luvulla itsemurha on ymmärrettävä yritys ratkaista vanhan ja uuden maailman välinen arvoristiriita, mutta siitä maksettava hinta on korkea – kun romaanin minäkertoja vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua joutuu pelonsekaisen huimauksen valtaan kuullessaan lentokoneessa Beatlesien melodian ”Norwegian Wood”.
Murakamin romaanit ovat kuitenkin lopulta huokoisia ja myönteisiä. Niissä on paljon dialogia sekä huumorin ja lempeän itseironian sävyttämää minäkertojan itsereflektiota. Niissä vastoinkäymisetkin ja vaikeat elämänvaiheet luovat lopulta ajatusta toivosta ja tulevaisuudesta.
Tuesday, March 27, 2012
BERNHARD: SYY
Thomas Bernhard
Syy.
Suomentanut Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2011.
(Alkuteos: Die Ursache, 1975.)
Syytä pidetään Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen teossarjan alkuna ja sellaisena sen voi hyvin lukea, itävaltalaisen kirjailijan kirjoittamana kuvauksena omista kouluvuosistaan Salzburgissa. Modernille omaelämäkerralliselle kerronnalle tyypillisesti Bernhard keskittyy kokemukselliseen totuuteen, siihen miltä Salzburg ja kouluvuodet tuntuivat: ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta – ja aina siihen mittaan, että koulupoika mietti tämän tästä itsemurhaa hylätyssä komerossa viululäksyjä harjoitellessaan.
Bernhard ei kuvaa uskollisesti ja kronologisesti kouluvuosiensa elämäntarinaa, vaan menee suoraan persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä juurille tai sen alkusyyhyn. Hän keskittää tarinansa kahteen jaksoon ja elämänvaiheeseen, joista ensimmäinen keskittyy sodan loppuvuosiin 1943–44, jolloin Thomasin internaattia johti luonnollisesti kansallissosialistinen johtaja, Grüngranz, ja toinen keskittyy sodan jälkeiseen internaattiin, jossa kansallissosialistisesta komennosta on siirrytty katoliseen johtoon ja järjestykseen, joka jos mahdollista on kaksinaismoraalissaan vieläkin valheellisempi ja petollisempi kuin natsikuri.
Bernhard onnistuu luomaan kuvan näiden kahden näennäisen erilaisen aikakauden (ennen sotaa-sodan jälkeen) ja järjestelmän (kansallissosialistinen-katolinen) perimmäisestä samankaltaisuudesta. Rekvisiitat vaihtuvat, Hitlerin kuva vaihtuu Ristin Jeesukseen, mutta internaatissa vallitsee sama autoritaarinen kuri, sama alistamisen ja nöyryyttämisen järjestelmä, joka tukahduttaa kaiken yksilöllisen luovuuden ja inhimillisyyden. Bernhard tiivistää tyylilleen uskollisesti muutamaan laatukuvaan internaatin elämäntavan: heräämisen, peseytymisen, opiskelun ja sodan lopussa yhä tiheämmäksi käyvän pakenemisen pommisuojaan.
Bernhardin omaelämäkerrallisuuden juttu on myös tyylissä – hänen tavassaan luoda omaa elämäntarinaansa varten yksilöllinen ja oma kielensä – niin kuin modernin omaelämäkerran vaatimuksena on Rousseausta saakka ollut. Tästä oman tyylin ja oman äänen vinkkelistä Syy (ja sen jatko-osat) eivät kuitenkaan poikkea paljon Bernhardin muusta tuotannosta, vaan tuntuvat pikemminkin asettuvan sen osaksi. Tästä näkökulmasta myös Syy on omaelämäkerrallinen romaani – eikä se oikeastaan poikkea kovinkaan paljon Hakkuusta tai Haaskiosta tai Betonista, joissa myös on paljon kirjailijan omaan elämään liittyvää tapahtumaa ja merkitystä.
Syyhyn liittyy siis arvoitus joka panee lukijan pohtimaan omaelämäkerrallisuuden merkitystä. Kirjoittaako Bernhard omasta elämästään ja omista kokemuksistaan omalla äänellään, vai onko hän kirjoittamalla etsimässä omaa ääntään ja tarinaansa? Vai onko hän myöhäismodernin kirjailijan tapaan leikittelemässä faktalla ja fiktiolla ja sitä kautta koko omaelämäkerrallisuuden ja tunnustuksellisuuden merkityksellä, uskollamme tässä ja nyt puhuvan äänen läsnäoloon ja autenttisuuteen ja vilpittömyyteen? Jatkaako Bernhard Goethen omaelämäkerrallista kehitysprojektia vai kirjoittaako hän piruuttaan sen kääntöpuolelle tai nurjalle puolelle keskittymällä hyveellisyyden ja kehityksen sijasta sisäisyyden tunkiopuolelle, ihmisen ja inhimillisen kulttuurin paheellisuuteen ja rumuuteen ja kehittymättömyyteen, jopa tuhoon ja turmioon ja sodan jättämiin jälkiin ja raunioihin.
Onko kyse jonkinlaisesta naturalistisesta omaelämäkerrasta – sisäisyyden tunkiokulttuurista – ja olisiko tämä tulkittava kritisoinniksi, paljastukseksi vai missä mielessä? Huumoriakin vaikka melkoisen mustaa Bernhardilla on yllin kyllin. Jonkinlaiseen leikittelevän ironis-dekonstruktiiviseen omaelämäkerrallisuuteen käsitykseen tuntuisi liittyvän ainakin Salzburgin kaupungin kuvaus, jolla Syy alkaa. Bernhardhan kuvaa Salzburgin (vähän samaan tapaan kuin Hakkuussa Wienin ja jossain muussa romaanissa Sveitsin) suorastaan helvetilliseksi kaupungiksi, jonka kauneus, luonto ja arkkitehtuuri yhdessä, ja sen vaaliminen tuottaa kaiken elävän ja inhimillisen systemaattista nujertamista:
Tuon paikan ja maiseman kauneus, josta koko maailma puhuu, ja tekee sitä vieläpä lakkaamatta ja aina ainoastaan täysin ajattelemattomalla tavalla ja itse asiassa luvattomaan sävyyn, on juuri tuon tappavan maaperän tappava elementti, tuohon kaupunkiin ja maisemaan syntymän tai jonkin muun radikaalin heistä itsestään riippumattoman seikan vuoksi sidoksissa olevat ja luonnonvoimien kahlehtimat ihmiset tukahtuvat jatkuvasti tuohon maailmankuuluun kauneuteen. Tuollainen maailmankuulu kauneus yhdistettynä tuollaiseen ihmisvihamieliseen ilmastoon on tappavaa. (Syy, 51.)
Ainoastaan hetkittäin – kun jostain tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki hengittää elävänä kaupunkiruumiina. Salzburgin pommitusten jälkeen pakolaiset, jotka vyöryvät raunioituneeseen ja rumaan kaupunkiin paljastavat kaupungista yllättäen inhimillisiä piirteitä (S, 59). Ehkä Bernhard itsekin on tuollainen eloon jäänyt poikkeus? Tai ehkä hän tarvitsee kirjoittamista vaaliakseen omaa eloonjäämistään ja selviämistään Salzburgista ja tukahduttavasta kasvatuksestaan? Tällaista ”kirjoitan- ainakin-olen-olemassa”-tulkintaa saattaisivat tukea tekstin Montaigne-viittaukset.
Syy.
Suomentanut Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2011.
(Alkuteos: Die Ursache, 1975.)
Syytä pidetään Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen teossarjan alkuna ja sellaisena sen voi hyvin lukea, itävaltalaisen kirjailijan kirjoittamana kuvauksena omista kouluvuosistaan Salzburgissa. Modernille omaelämäkerralliselle kerronnalle tyypillisesti Bernhard keskittyy kokemukselliseen totuuteen, siihen miltä Salzburg ja kouluvuodet tuntuivat: ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta – ja aina siihen mittaan, että koulupoika mietti tämän tästä itsemurhaa hylätyssä komerossa viululäksyjä harjoitellessaan.
Bernhard ei kuvaa uskollisesti ja kronologisesti kouluvuosiensa elämäntarinaa, vaan menee suoraan persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä juurille tai sen alkusyyhyn. Hän keskittää tarinansa kahteen jaksoon ja elämänvaiheeseen, joista ensimmäinen keskittyy sodan loppuvuosiin 1943–44, jolloin Thomasin internaattia johti luonnollisesti kansallissosialistinen johtaja, Grüngranz, ja toinen keskittyy sodan jälkeiseen internaattiin, jossa kansallissosialistisesta komennosta on siirrytty katoliseen johtoon ja järjestykseen, joka jos mahdollista on kaksinaismoraalissaan vieläkin valheellisempi ja petollisempi kuin natsikuri.
Bernhard onnistuu luomaan kuvan näiden kahden näennäisen erilaisen aikakauden (ennen sotaa-sodan jälkeen) ja järjestelmän (kansallissosialistinen-katolinen) perimmäisestä samankaltaisuudesta. Rekvisiitat vaihtuvat, Hitlerin kuva vaihtuu Ristin Jeesukseen, mutta internaatissa vallitsee sama autoritaarinen kuri, sama alistamisen ja nöyryyttämisen järjestelmä, joka tukahduttaa kaiken yksilöllisen luovuuden ja inhimillisyyden. Bernhard tiivistää tyylilleen uskollisesti muutamaan laatukuvaan internaatin elämäntavan: heräämisen, peseytymisen, opiskelun ja sodan lopussa yhä tiheämmäksi käyvän pakenemisen pommisuojaan.
Bernhardin omaelämäkerrallisuuden juttu on myös tyylissä – hänen tavassaan luoda omaa elämäntarinaansa varten yksilöllinen ja oma kielensä – niin kuin modernin omaelämäkerran vaatimuksena on Rousseausta saakka ollut. Tästä oman tyylin ja oman äänen vinkkelistä Syy (ja sen jatko-osat) eivät kuitenkaan poikkea paljon Bernhardin muusta tuotannosta, vaan tuntuvat pikemminkin asettuvan sen osaksi. Tästä näkökulmasta myös Syy on omaelämäkerrallinen romaani – eikä se oikeastaan poikkea kovinkaan paljon Hakkuusta tai Haaskiosta tai Betonista, joissa myös on paljon kirjailijan omaan elämään liittyvää tapahtumaa ja merkitystä.
Syyhyn liittyy siis arvoitus joka panee lukijan pohtimaan omaelämäkerrallisuuden merkitystä. Kirjoittaako Bernhard omasta elämästään ja omista kokemuksistaan omalla äänellään, vai onko hän kirjoittamalla etsimässä omaa ääntään ja tarinaansa? Vai onko hän myöhäismodernin kirjailijan tapaan leikittelemässä faktalla ja fiktiolla ja sitä kautta koko omaelämäkerrallisuuden ja tunnustuksellisuuden merkityksellä, uskollamme tässä ja nyt puhuvan äänen läsnäoloon ja autenttisuuteen ja vilpittömyyteen? Jatkaako Bernhard Goethen omaelämäkerrallista kehitysprojektia vai kirjoittaako hän piruuttaan sen kääntöpuolelle tai nurjalle puolelle keskittymällä hyveellisyyden ja kehityksen sijasta sisäisyyden tunkiopuolelle, ihmisen ja inhimillisen kulttuurin paheellisuuteen ja rumuuteen ja kehittymättömyyteen, jopa tuhoon ja turmioon ja sodan jättämiin jälkiin ja raunioihin.
Onko kyse jonkinlaisesta naturalistisesta omaelämäkerrasta – sisäisyyden tunkiokulttuurista – ja olisiko tämä tulkittava kritisoinniksi, paljastukseksi vai missä mielessä? Huumoriakin vaikka melkoisen mustaa Bernhardilla on yllin kyllin. Jonkinlaiseen leikittelevän ironis-dekonstruktiiviseen omaelämäkerrallisuuteen käsitykseen tuntuisi liittyvän ainakin Salzburgin kaupungin kuvaus, jolla Syy alkaa. Bernhardhan kuvaa Salzburgin (vähän samaan tapaan kuin Hakkuussa Wienin ja jossain muussa romaanissa Sveitsin) suorastaan helvetilliseksi kaupungiksi, jonka kauneus, luonto ja arkkitehtuuri yhdessä, ja sen vaaliminen tuottaa kaiken elävän ja inhimillisen systemaattista nujertamista:
Tuon paikan ja maiseman kauneus, josta koko maailma puhuu, ja tekee sitä vieläpä lakkaamatta ja aina ainoastaan täysin ajattelemattomalla tavalla ja itse asiassa luvattomaan sävyyn, on juuri tuon tappavan maaperän tappava elementti, tuohon kaupunkiin ja maisemaan syntymän tai jonkin muun radikaalin heistä itsestään riippumattoman seikan vuoksi sidoksissa olevat ja luonnonvoimien kahlehtimat ihmiset tukahtuvat jatkuvasti tuohon maailmankuuluun kauneuteen. Tuollainen maailmankuulu kauneus yhdistettynä tuollaiseen ihmisvihamieliseen ilmastoon on tappavaa. (Syy, 51.)
Ainoastaan hetkittäin – kun jostain tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki hengittää elävänä kaupunkiruumiina. Salzburgin pommitusten jälkeen pakolaiset, jotka vyöryvät raunioituneeseen ja rumaan kaupunkiin paljastavat kaupungista yllättäen inhimillisiä piirteitä (S, 59). Ehkä Bernhard itsekin on tuollainen eloon jäänyt poikkeus? Tai ehkä hän tarvitsee kirjoittamista vaaliakseen omaa eloonjäämistään ja selviämistään Salzburgista ja tukahduttavasta kasvatuksestaan? Tällaista ”kirjoitan- ainakin-olen-olemassa”-tulkintaa saattaisivat tukea tekstin Montaigne-viittaukset.
Monday, March 12, 2012
HOUELLEBECQ: MAASTO JA KARTTA
Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Sarja: Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs. Wsoy, 2011. (La carte et le territoire, 2010.)
Michel Houellebecqin Maasto ja kartta oli positiivinen yllätys. Houellebecq ei olekaan jumiutunut kyltymättömien seksimaanikkojen kuvaamiseen ja kapitalismin apokalypsiin, vaan on tarttunut länsimaisen todellisuuden kuvaamiseen vähän toisesta kulmasta: taiteen tekijän näkökulmasta.
Romaanin päähenkilö on Jed Martin, vähän niin kuin oman aikansa Balzac, monipuolinen taiteilija, joka elää omassa ajassaan ja kuvaa todellisuutta, erityisesti taide- ja rahamaailmaa. Parhaillaan Jed Martin valmistelee muotokuvasarjaa eri alojen ammattilaisista: laatukuvia nyky-yhteiskunnan merkkimiesten elämästä ja teoista, kuten kuva Bill Gatesista ja Steve Jobsista keskustelemassa tietotekniikan tulevaisuudesta (”Palo Alton keskustelu”), sekä muotokuvia katoamassa olevien ammattien harjoittajista. Yksi tällainen katoavan ammattikunnan edustaja on kuvattu teokseen nimeltään ”Michel Houellebecq, kirjailija”, jonka Jed Martin lahjoittaa kirjailijalle itselleen. Jed Martinin ja Michel Houellebecqin henkilöhahmojen kautta Houellebecq kuvaa länsimaisen miestaiteilijan elämää: mainetta ja maineen ohimenevyyttä, yksinäisyyttä ja yritystä löytää henkinen tasapaino kaiken mediakohinan ja pöhinän keskellä.
Ilman muuta Houellebecq on merkittävä länsimaisen nyky-yhteiskunnan kuvaaja. Hänellä on kyky nähdä asioita ja esittää havaintonsa kiinnostavalla tavalla ja punoa niistä tarina. Pisteliäisyyden ja kyynisyyden pahimman kärjen taittuminen on tehnyt Houellebecqin taiteelle pelkästään hyvää, eikä häntä munattomaksi voi nytkään kutsua. Päin vastoin, teos on kaikkineen kovin testosteroninen. Naiset ovat tässäkin Houellebecqin romaanissa lähinnä statistin rooleissa. Ja kun tarinassa pyöritellään koko joukko länsimaisia taiteilijoita ja kirjailijoita nimineen ja teoksineen, ei voi olla panematta merkille, että naisten nimiä ja luomuksia ei siellä mainita. Naisia ei vain noteerata. Miehen kuvaamiseen on sen sijaan tullut uusia pehmeämpiä sävyjä.
Michel Houellebecqin Maasto ja kartta oli positiivinen yllätys. Houellebecq ei olekaan jumiutunut kyltymättömien seksimaanikkojen kuvaamiseen ja kapitalismin apokalypsiin, vaan on tarttunut länsimaisen todellisuuden kuvaamiseen vähän toisesta kulmasta: taiteen tekijän näkökulmasta.
Romaanin päähenkilö on Jed Martin, vähän niin kuin oman aikansa Balzac, monipuolinen taiteilija, joka elää omassa ajassaan ja kuvaa todellisuutta, erityisesti taide- ja rahamaailmaa. Parhaillaan Jed Martin valmistelee muotokuvasarjaa eri alojen ammattilaisista: laatukuvia nyky-yhteiskunnan merkkimiesten elämästä ja teoista, kuten kuva Bill Gatesista ja Steve Jobsista keskustelemassa tietotekniikan tulevaisuudesta (”Palo Alton keskustelu”), sekä muotokuvia katoamassa olevien ammattien harjoittajista. Yksi tällainen katoavan ammattikunnan edustaja on kuvattu teokseen nimeltään ”Michel Houellebecq, kirjailija”, jonka Jed Martin lahjoittaa kirjailijalle itselleen. Jed Martinin ja Michel Houellebecqin henkilöhahmojen kautta Houellebecq kuvaa länsimaisen miestaiteilijan elämää: mainetta ja maineen ohimenevyyttä, yksinäisyyttä ja yritystä löytää henkinen tasapaino kaiken mediakohinan ja pöhinän keskellä.
Ilman muuta Houellebecq on merkittävä länsimaisen nyky-yhteiskunnan kuvaaja. Hänellä on kyky nähdä asioita ja esittää havaintonsa kiinnostavalla tavalla ja punoa niistä tarina. Pisteliäisyyden ja kyynisyyden pahimman kärjen taittuminen on tehnyt Houellebecqin taiteelle pelkästään hyvää, eikä häntä munattomaksi voi nytkään kutsua. Päin vastoin, teos on kaikkineen kovin testosteroninen. Naiset ovat tässäkin Houellebecqin romaanissa lähinnä statistin rooleissa. Ja kun tarinassa pyöritellään koko joukko länsimaisia taiteilijoita ja kirjailijoita nimineen ja teoksineen, ei voi olla panematta merkille, että naisten nimiä ja luomuksia ei siellä mainita. Naisia ei vain noteerata. Miehen kuvaamiseen on sen sijaan tullut uusia pehmeämpiä sävyjä.
Tuesday, September 6, 2011
TIRKKONEN: HIMOITSE, LEIKI, RAKASTA
RAATAJANAINEN HELLITTÄÄ HETKEKSI
Suvi Tirkkonen
Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina.
Gummerus, 2011.
Joskus elokuussa luin Helsingin Sanomista jutun kuopiolaisesta historianopettajasta, Suvi Tirkkosesta, joka oli pelastanut pystyyn kuolleen avioliittonsa ja masentuneet lapsensa hellittämällä ja hymyilemällä. Jutun lopussa kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Kun sitten näin kirjan mainoksen, päätin katsoa, miltä näyttää tällainen 2000-luvun itseapukirja.
Kirja onkin hyvin kirjoitettu käyttökirja. Se sisältää monia koskettavia tarinoita. Nimensä mukaisesti se on yhden avioliiton pelastustarina. Tirkkonen lähtee omasta kokemuksestaan, oman avioliittonsa pattitilanteesta ja sen taustoista, siirtyy sitten uudenlaisen elämänmallin etsintään ja etenee lopulta onnellisen liiton ja tasapainoisten lasten kuvaukseen. Kaikki on kirjoitettu uskottavasti.
Ehkä kirja on Gummeruksella editoitu vähän liiankin siistiksi ja täydelliseksi pelastusmatkan kuvaukseksi. Siihen ei nimittäin ole jätetty ainuttakaan todelliseen matkaan liittyvää sisäisen epäilyn hetkeä, pienintäkään epävarmuuden tunnetta. Siinä mielessä se ei täytä tavallisen ihmisen kirjoittaman itseapukirjan tunnusmerkkejä.
Hienointa ja koskettavinta kirjassa on kuitenkin naisen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta, arvoistamme ja ihanteistamme. Tirkkonen on samanikäinen kuin itse olen. Hän on opettanut historiaa koulussa, itse olen opettanut kirjallisuutta yliopistossa. Ja vaikka olen asunut eri puolella Suomea kuin hän, olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme samanlaisessa 60–70-lukujen Suomessa. Meidät on Tirkkosen kanssa kasvatettu suorittajiksi, yhtä aikaa tehokkaiksi uranaisiksi ja käteviksi emänniksi, jotka tekevät ja suorittavat, raatavat ja uhrautuvat, eivätkä koskaan ehdi kysyä miksi ja ketä varten. Nyt keski-iässä kysymys alkaa huutaa polttavana: ketä varten tässä on raadettu? Nyt on alettava elää enemmän itselle. Mutta kenelle itselle – huhuu, onko siellä vielä joku paikalla?
Kirjassa on myönteistä huumorin ja naurun, ilon ja flirtin kuvaus. Samoin siinä on paljon arvokasta tyttöjen kasvattamiseen liittyvää pohdintaa. Miksi kulttuurimme ei vieläkään kasvata tyttöjä itsetuntemukseen, Tirkkonen kysyy. Miksi tytöistämme kasvatetaan täydellisiä ja järkeviä suorittajia, vakavia puurtajia, joita ei enää teini-iässä naurata?
Suvi Tirkkonen
Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina.
Gummerus, 2011.
Joskus elokuussa luin Helsingin Sanomista jutun kuopiolaisesta historianopettajasta, Suvi Tirkkosesta, joka oli pelastanut pystyyn kuolleen avioliittonsa ja masentuneet lapsensa hellittämällä ja hymyilemällä. Jutun lopussa kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Kun sitten näin kirjan mainoksen, päätin katsoa, miltä näyttää tällainen 2000-luvun itseapukirja.
Kirja onkin hyvin kirjoitettu käyttökirja. Se sisältää monia koskettavia tarinoita. Nimensä mukaisesti se on yhden avioliiton pelastustarina. Tirkkonen lähtee omasta kokemuksestaan, oman avioliittonsa pattitilanteesta ja sen taustoista, siirtyy sitten uudenlaisen elämänmallin etsintään ja etenee lopulta onnellisen liiton ja tasapainoisten lasten kuvaukseen. Kaikki on kirjoitettu uskottavasti.
Ehkä kirja on Gummeruksella editoitu vähän liiankin siistiksi ja täydelliseksi pelastusmatkan kuvaukseksi. Siihen ei nimittäin ole jätetty ainuttakaan todelliseen matkaan liittyvää sisäisen epäilyn hetkeä, pienintäkään epävarmuuden tunnetta. Siinä mielessä se ei täytä tavallisen ihmisen kirjoittaman itseapukirjan tunnusmerkkejä.
Hienointa ja koskettavinta kirjassa on kuitenkin naisen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta, arvoistamme ja ihanteistamme. Tirkkonen on samanikäinen kuin itse olen. Hän on opettanut historiaa koulussa, itse olen opettanut kirjallisuutta yliopistossa. Ja vaikka olen asunut eri puolella Suomea kuin hän, olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme samanlaisessa 60–70-lukujen Suomessa. Meidät on Tirkkosen kanssa kasvatettu suorittajiksi, yhtä aikaa tehokkaiksi uranaisiksi ja käteviksi emänniksi, jotka tekevät ja suorittavat, raatavat ja uhrautuvat, eivätkä koskaan ehdi kysyä miksi ja ketä varten. Nyt keski-iässä kysymys alkaa huutaa polttavana: ketä varten tässä on raadettu? Nyt on alettava elää enemmän itselle. Mutta kenelle itselle – huhuu, onko siellä vielä joku paikalla?
Kirjassa on myönteistä huumorin ja naurun, ilon ja flirtin kuvaus. Samoin siinä on paljon arvokasta tyttöjen kasvattamiseen liittyvää pohdintaa. Miksi kulttuurimme ei vieläkään kasvata tyttöjä itsetuntemukseen, Tirkkonen kysyy. Miksi tytöistämme kasvatetaan täydellisiä ja järkeviä suorittajia, vakavia puurtajia, joita ei enää teini-iässä naurata?
Thursday, May 19, 2011
UUTTA SARAH WATERSIA SUOMEKSI
Itse ihastuin Sarah Watersiin samalla tavalla kuin aikoinaan Margaret Atwoodiin. Molempien romaanien keskellä on naistekijä, maailman ihmeellisin naiskirjailija, johon olen koskaan tutustunut: älykäs, sielukas, sensuelli.
Watersin romaaneihin liittyy nykyproosaan yleisemminkin liittyvä tutkimuksellinen ja reflektiivinen asenne. Hänen kirjansa ovat kuin romaanimuodossa tehtyjä tutkimuksia tai teatteriesityksiä. Luomansa maailmat kirjailija lavastaa yhtä aikaa huolellisesti ja viitteellisesti. Niihin hän sijoittaa henkilöhahmonsa, joiden asusteisiin ja pukemiseen hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa. Sitten hän lähettää hahmot matkaan. Jossain vaiheessa ne alkavat elää.
Romaaneiden jännite muodostuu päähenkilöparin - joka on usein naisrakastavaisten pari - vapautumisesta tuosta varta vasten rakennetusta suljetusta teatterista ja toisensa löytämisestä omana sielunkumppaninaan, sielun nimen etsimisestä ja löytämisestä. Niiden jännitys on siinä, ettei vapautuminen ja sielun nimen tiedostaminen automaattisesti merkitse onnellista loppuratkaisua.
Onnellinen loppu voi olla mahdollista romaaneissa, joiden päähenkilöt ryhtyvät toimeen ja lähtevät liikkeelle. Watersin sankarittarille haaveilu, odottaminen ja lepo eivät riitä. Tämän osoittaa omalla järkyttävällä tavallaan myös Watersin tuorein romaani, vuonna 2009 ilmestynyt psykologinen kummitustarina The Little Stranger. Se on nyt ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana nimellä Vieras kartanossa.
Pitempi esseeni Sarah Watersin tuotannosta ja tyylistä on julkaistu Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan toisessa osassa Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Kosonen, Mäkirinta ja Rantonen).
Watersin romaaneihin liittyy nykyproosaan yleisemminkin liittyvä tutkimuksellinen ja reflektiivinen asenne. Hänen kirjansa ovat kuin romaanimuodossa tehtyjä tutkimuksia tai teatteriesityksiä. Luomansa maailmat kirjailija lavastaa yhtä aikaa huolellisesti ja viitteellisesti. Niihin hän sijoittaa henkilöhahmonsa, joiden asusteisiin ja pukemiseen hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa. Sitten hän lähettää hahmot matkaan. Jossain vaiheessa ne alkavat elää.
Romaaneiden jännite muodostuu päähenkilöparin - joka on usein naisrakastavaisten pari - vapautumisesta tuosta varta vasten rakennetusta suljetusta teatterista ja toisensa löytämisestä omana sielunkumppaninaan, sielun nimen etsimisestä ja löytämisestä. Niiden jännitys on siinä, ettei vapautuminen ja sielun nimen tiedostaminen automaattisesti merkitse onnellista loppuratkaisua.
Onnellinen loppu voi olla mahdollista romaaneissa, joiden päähenkilöt ryhtyvät toimeen ja lähtevät liikkeelle. Watersin sankarittarille haaveilu, odottaminen ja lepo eivät riitä. Tämän osoittaa omalla järkyttävällä tavallaan myös Watersin tuorein romaani, vuonna 2009 ilmestynyt psykologinen kummitustarina The Little Stranger. Se on nyt ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana nimellä Vieras kartanossa.
Pitempi esseeni Sarah Watersin tuotannosta ja tyylistä on julkaistu Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan toisessa osassa Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Kosonen, Mäkirinta ja Rantonen).
Subscribe to:
Posts (Atom)