MAZZARELLA JA MARY SHELLEY

Mazzarella, Merete
Sielun pimeä puoli. Mary Shelley ja Frankenstein.
Suomentanut Raija Rintamäki.
Tammi, 2014. (245 s.)
(Teos on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta ”Själens nattsida. Om Mary Shelley och hennes Frankenstein”.)


Teki mieleni vain vilkaista, miten Merete Mazzarella käsittelee Mary Shelleyn romaania Frankenstein. Uusi prometheus, tuttua teosta, kun itsekin olen siitä kirjoittanut. Pian kuitenkin upposin Mazzarellan huokoiseen tekstiverkkoon ja luin yhdeltä istumalta Sielun pimeää puolta puoliväliin. Silloin pysähdyin miettimään, mistä Mazzarella oikein kirjoittaa. Miksi Frankenstein?

Juuri mikään toinen moderni myytti ei ole ollut niin hedelmällinen kuin juuri Frankenstein. Frankensteinia on tulkittu modernina versiona Prometheuksesta, titaanista joka varasti tulen jumalilta lahjoittaakseen sen ihmisille. Tähänhän romaanin alaotsikkokin, Uusi Prometheus, viittaa. Aikojen myötä kirjasta on tehty yhä uusia versioita, elokuvia, oheistuotteita, nettisivustoja. Myös kirjallisuudentutkijat ovat aina olleet innostuneet romaanista, luokitelleet teoksen milloin minkäkin lajikategorian alle, tulkinneet sitä goottifantasiana, science fictionina, jopa vaivoin verhottuna autofiktiona. Romaanin on ymmärretty kertovan yhtä hyvin yli-ihmisen, hullun tiedemiehen kuin naiskirjailijan ristiriitaisista tunnoista, jopa Mary Shelleyn masennuksen tunnoista, kuten feministitutkija Ellen Moers 1980-luvulla kirjaa luki, vasten Shelleyn lukuisista keskenmenoista ja vauvojen kuolemista kertovia päiväkirjaotteita.

Mitä lisättävää Mazzarellalla voi ylipäätään olla tähän valtaisaan Frankenstein-kirjallisuuteen? Ja mitä se voisi ollakaan? Shelleyn kirjeet ja salaiset päiväkirjat on julkaistu aikapäiviä sitten. Kyse onkin yleistajuisesta tietokirjasta, jossa Mazzarella jäsentää olemassa olevaa elämäkerrallista materiaalia ja tutkimustietoa, liittää sitä ajankohtaisiin nykykeskusteluihin, yleistajuistaa tehtyä ja sanottua. Mazzarellalla on taito käännellä paljon tutkittua aihetta eri näkökulmista, esitellä se tuoreesti omalle lukijakunnalleen, luottaa pohjoismaisiin naislukijoihin, joille Frankenstein ja Mary Shelley eivät ehkä olekaan niin tuttuja.


Frankenstein ja inhimillisyyden rajat

Ihan alkajaisiksi Mazzarella pitää esimerkiksi tärkeänä muistuttaa lukijoilleen, että Shelleyn romaanissa Frankenstein ei ollut hirviö. Frankenstein on romaanissa nimeltään se keksijä ja tutkija, joka onnistuu pitkällisen ponnistelun tuloksena luomaan elävän olion, tosin niin ruman ja rujon, että kaikki hylkäävät hänet, jopa hänen luojansa Frankenstein. Vasta tämän jälkeen hänestä tulee hirviö. Miksi, Mazzarella kysyy, nuori fiksu nainen loi romaanissaan tällaisen hirviöasetelman.

Teoksen alkusanoissa Mazzarella kertoo pohjanneensa kirjan Uppsalan yliopistossa lääketieteen opiskelijoille pitämiinsä luovan kirjoittamisen kursseihin, joissa hän on käyttänyt esimerkkinä Frankensteinia tarkoituksenaan johdattaa lääkäriopiskelijat tarkastelemaan ihmisyyden tai oikeastaan inhimillisyyden rajoja. Frankenstein on siten ajankohtainen ja kysymys mitä akuutein: Kuinka pitkälle lääkäri voi mennä palvellessaan elämää? Masennuspillereistä on syntynyt kohua, mutta varsinainen kauhukuva ja lääketieteellisen edistyksen varjopuoli on nimenomaan Frankenstein, tunteeton spesialisti, jolle mikään ei ole pyhää.

Millaista tietoa saamme tavoitella? Mihin sikiödiagnostiikan kehitys voi johtaa. Mazzarella ei tietenkään lähde vastaamaan näihin kysymyksiin, sen sijaan Sielun pimeässä puolessa lähdetään luomaan tämäntapaisille kysymyksille arvopohjaa. Arvopohjaa lähdetään hakemaan historiasta: yhden aikakauden kulttuurihistoriasta, siihen syntyneen yhden elämänhistorian kautta ja kaikkien siihen liittyvien elämänhistorioiden verkosta, yhden kirjan synty- ja vastaanoton historiasta. Näin 1800-luvun alkupuoli alkaa elää omassa ajassamme, ja keskustelut ja eettiset kysymykset joita silloin pohdittiin tuntuvat tuoreilta ja vaikuttavilta tässä hetkessä.


Kirjailijanaisen elämäntarina

Eletään 1800-luvun taitetta, kun feministipioneeri Mary Wollstonecraft ja yhteiskuntafilosofi William Godwin saavat lapsen, tytön josta tuli Mary Shelley. Mary Wollstonecraft menehtyi lapsivuoteeseen eikä rationaalishenkisellä isällä ollut erityistä halua olla emotionaalisesti läsnä tyttärensä elämässä. Tyttö pakenikin 17-vuotiaana runoilija Percy Shelleyn matkaan. Lopulta he päätyivät Maryn sisarpuolen Clairen ja Lordi Byronin kanssa Genevejärven rannalle huvilalle, jossa päättivät ryhtyä kirjoittamaan kummitusjuttuja. Marykin otti haasteen vastaan ja lähti etsimään tarinaa, joka saisi lukijan tuntemaan värisyttävää kauhua, kuten hän kertoo romaaninsa esipuheessa.

Mary Shelleyn tarina olisi liian yksinkertainen, jos kaikki olisi tässä. Tietenkin on paljon muuta: keskenmenoja, menetyksiä, kuolemantapauksia, joista kipein oli varmaan Maryn sisaren Fannyn itsemurha tai Shelleyn ensimmäisen puolison Harrietin itsemurha. Frankenstein valmistui samaan aikaan kun Mary Shelley valmistautui synnytykseen. Samoihin aikoihin Percy Shelley julkaisee teoksensa Prometheus Unbound, Vapautettu Prometheus – suurenmoisen runoelman yksilön suoranaisesta velvollisuudesta nousta arkipäivän yläpuolelle ja taistella ihanteidensa puolesta.

Mary Shelleyn tarinasta päästään romaaniin ja sen monimutkaiseen juoneen, mikään yksilinjainen tarinahan romaani ei ole vaan koostuu erilaisista paloista ja katkelmista, joista lukijan on itse rakennettava tarina.

Oman tulkintani kirjoitin aikanaan esseeksi ”Yksinäisyyden yöpuoli”. Esseessäni nostan esiin Hirviön inhimillisen kärsimyksen ja sen valtavan tuskan paatoksen jota hän ilmaisee omalla äänellään:

Shelleyn keksintö on antaa Hirviölle persoonallinen ääni, joka mahdollistaa lukijan samastumisen. Modernin tunnustusretoriikan mukaisesti hän antaa Hirviön vapaasti omassa puheessaan luoda vaikutelmaa oman hirviömäisyytensä alati vaihtuvien tuntojen autenttisesta ilmaisemisesta. Ilman objektiivisen kertojan tarjoamaa tulkintaa lukija kallistuu vuoroin Frankensteinin, vuoroin inhimillisen Hirviön puoleen, tuntee myötätuntoa välillä Frankensteinia, välillä Hirviötä kohtaan, hylätäkseen taas seuraavassa hetkessä toisen tai toisen tunteettomana julmurina. Juuri tähän epävakauteen perustuu kirjassa vähitellen syntyvä kauhun tuntu: lukijassa syntyneeseen ahdistukseen, avuttomuuteen ja yksinäisyyteen näiden kahden yhteensopimattoman tarinan edessä. Mutta kauhu oli armottoman nuoren naiskirjailijan tahto: lukijan on itse kuljettava ahdistava matka ja kohdattava kauhu yksin, vailla kaikentietävän kertojan suomaa turvaa. (Kosonen 2004, 30–31.)

Entä millaiseen johtopäätökseen Merete Mazzarella tulee kirjassaan? Hänen kantansa on se, että Mary Shelley, samoin kuin hänen sisarpuolensa Claire, joutui elämässään maksamaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti kovan hinnan miesten, Percy Shelleyn ja Lordi Byronin, ihanteellisista elämänkokeiluista ja poliittisista reformipuheista. Suuria sanoja näiltä 1800-luvun romantikkorunoilijoilta kyllä riitti, mutta kovin vähän tukea elämän arkitodellisuudessa. Tämä tulkinta tulee ilmi jo alkuperäisen ruotsalaisen käsikirjoituksen alaotsikosta "Mary Shelley och hennes Frankenstein", mutta suomalainen pelkistetty otsikko kätkee tämän lukutavan mahdollisuuden.


Lisälukemista:

Kosonen, Päivi 2004: Yksinäisyyden yöpuoli. – Elämisen taidosta. Esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista. Tampere University Press.

MONTAIGNEN ESSEET: VANHAA KOKEMUKSELLISTA TIETOA

TÄMÄ ARVOSTELU ON JULKAISTU ALUNPERIN 24.8.2004 Agricola-arvosteluissa:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=761



Michel de Montaigne: Esseitä. Osa I.
Suomennos, esipuhe ja selitykset Renja Salminen.
Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2003. (453 s.)


Michel de Montaignen (1533–92) Esseet merkitsevät epäilemättä keskeistä omaa eurooppalaisena-olemisemme kulmakiveä, sillä jos tämä Ranskan renessanssin sokraattinen skeptikko Suomessa aina välillä unohdetaankin, niin kohta taas esseet pintautuvat ”edelleen tuoreina ja ajankohtaisina” ja ”taas meitä puhuttelevina” teksteinä. Ainakin suomalaista kulttuuriväkeä Montaignen ihanteet – epäily ja jatkuva kysely – ovat puhutelleet säännöllisin väliajoin. Edwin Hagforsin Tutkielmien ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1922, Marketta Enegrenin Esseitä vuonna 1955, mutta nyt vasta voimme Renja Salmisen suomennoksen ensimmäisen osan (2003) ilmestymisen myötä saada tuntumaa Montaignen esseiden kokonaisuuteen.

Ilmestynyt ensimmäinen osa (Osa I) käsittää suomentajan esipuheen ja Montaignen kuuluisan alkupuheen – Niinpä, lukijani, olen itse kirjani sisältö, eikä sinun kannata tuhlata aikaasi niin turhanpäiväiseen ja arvottomaan aiheeseen. Hyvästi siis! – lisäksi kokonaista 57 esseetä (!), joista ainoastaan murto-osaan on aiemmin voinut suomen kielellä tutustua. Nyt on nähtävillä Montaignen esseet kokonaisuudessaan ja sen myötä aiheiden koko kirjo. Yksinäisyyden, ystävyyden ja pelon kaltaisten tunnettujen aiheiden lisäksi Montaigne näet kirjoitti sellaisistakin mielenkiintoisista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä kuin ”Tuleeko piiritetyn linnoituksen päällikön poistua linnoituksesta neuvottelemaan” (I:5) tai ”Linnoituksen puolustaminen vastoin järkisyitä on rangaistava teko” (I:15). Turha luulla, etteivät mainitut esseet olisi nykynäkökulmasta kiinnostavia; stooalainen, elämisen taiteiluun liittyvä kohtuullisen käytännöllisyyden ihanne läpäisee nekin.

Tulkitsen uuden suomennoksen ja suuntautumisen Montaigneen kertovan myös omasta tämänhetkisestä halustamme luoda juuremme syvemmälle eurooppalaiseen kulttuuriin. Montaigne, joka esseissään käyttää lähteenään ja kommentoi kreikkalaisia ja roomalaisia ajattelijoita ja heidän lausahduksiaan, saa toimia siltanamme antiikin kulttuuriin. Voiko mukavampaa opasta ollakaan kuin Montaigne? Omalla, luontevan oloisella tavallaan hän tutustuttaa meidät Senecan ja Plutarkhoksen kaltaisten kirjoittajien ajatuksiin ja arvomaailmaan, käyttää systemaattisesti heidän ajatuksiaan tukipisteenään ja mittatikkunaan.

Tässä suhteessa Montaigne ei ole moderni: tietyt ajattelijat, joku Seneca tai Plutarkhos, muodostavat lähtökohdan tai paikan, josta käsin Montaigne kirjoittaa ja johon hän oman ajattelunsa ja kirjoittamisensa muutokset suhteuttaa. Se tarkoittaa: pitkäaikaisen kirjoitusurakkansa myötä Montaigne muuttuu, hänen ajatuksensa ja esseensä voivat joskus olla hyvinkin ristiriitaisia, mutta me voimme Montaignen itsensä tavoin seurata tätä muutosta kirjoituksessa: synnynnäisen epäilijän jatkuvaa uudelleen ajattelemisen prosessia.


Montaigne ranskalaisessa kirjallisuudessa

Ranskassa Montaignen asema on tietenkin yleensä ollut kiistämättömän klassikon, mutta on niitäkin ajattelijoita ja aikoja, jotka eivät ole suhtautuneet häneen suotuisasti. Pascalin lisäksi yksi nihkeimmistä on ehkä ollut Jean-Jacques Rousseau, joka omien Tunnustuksiensa (Confessions 1782-89) yhdessä esipuheversiossa, nk. Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa (1764) nosti nimenomaan Montaignen ”mukavilpittömien” omaelämäkertojien keulakuvaksi, ihmiseksi joka väittäessään kertovansa totuuden haluaakin vain peittää sen. Kuka tietää, ekshibitionistinen romantikkotunnustaja spekuloi esipuheessaan, mikä vastenmielinen vika tai virhe Montaignen profiilista maalatun omakuvan piiloon jäävällä puolella on.

Rousseaun närkästys on ymmärrettävä hänen omasta arvomaailmastaan ja jonkinlaisesta veresnahalla ja sydänverellä (intus et in cute) kirjoitetusta tunnustuksen ihanteestaan käsin, mutta Montaignen arvoa ei voi supistaa romantiikan tunnustuksellisuuteen ja sisäisyyteen, siitäkään huolimatta, että hänen esseittensä lähtökohtana ja aiheena on hän itse, kuten hän lukijalle kirjoittamassaan alkupuheessa toteaa. Hän on enemmän omakohtainen moraalifilosofi kuin omaelämäkertoja ja paljastuu tosiaan esseissään vain tietyiltä, ehkäpä sittenkin enemmän ihanteellisilta puoliltaan. Ja vaikka ranskalaiset nykytutkijatkin usein mielellään aloittavat kansallisen omaelämäkertalajin historiansa Montaignen Esseistä, voi kysyä, kuinka mielekästä on riistää hänen itse ”esseiksi” (essais) kutsumansa omakohtaiset tutkielmansa modernin omaelämäkertalajin piiriin. Montaigne on pikemminkin moderni väljemmässä omaelämäkerrallisuudessaan, jatkuvassa omakohtaisuuden ja kokemusperäisen tiedon korostamisessaan.

Vaikka Montaignen arvomaailma on epäilemättä vapaamielisimmistä päästä – hänhän korostaa esseissään suhteellisuutta, moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta – ei hänkään voinut välttää oman aikansa patriarkaalisuutta. Esseitä lukiessaan ei naisnäkökulmasta voi olla hämmästelemättä, miten itsestään selvästi niiden maailman kansoittavat kuuluisat miehet, sotapäälliköt ja hallitsijat – luonnollisesti Plutarkhoksen kaltaisten esikuvien mukaisesti. Ja se ”takahuone” (tai Hagforsin ”peräkamari” tai Enegrenin ”takamaa”) joka meidän on otettava oman vapautemme ja oman itsetuntemisemme kulmakiveksi ja takeeksi (I:39, Yksinäisyydestä, s. 333) koskee enemmänkin miehiä ja poikalapsia; tyttölasten ja naisten ”omien huoneiden” aika ei ole Montaignen Euroopassa yleisesti kuviteltavissa. Mutta ehkä ne olivat Montaignen kuviteltavissa; hän ainakin testamenttasi esseensä adoptiotyttärelleen ja kirjalliselle tyttärelleen, Marie de Gournaylle, joka Pierre de Brachin avustamana julkaisi esseiden postuumin edition vuonna 1595. Uusin tutkimus on kuitenkin palannut alkuperäisenä ja Montaignen omakätisesti laatimana pidettyyn Bordeaux’n tekstiin (1588), jota Renja Salminenkin käyttää suomennoksensa pohjatekstinä.

TIRKKONEN: HIMOITSE, LEIKI, RAKASTA

RAATAJANAINEN HELLITTÄÄ HETKEKSI

Suvi Tirkkonen
Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina.
Gummerus, 2011.


Joskus elokuussa luin Helsingin Sanomista jutun kuopiolaisesta historianopettajasta, Suvi Tirkkosesta, joka oli pelastanut pystyyn kuolleen avioliittonsa ja masentuneet lapsensa hellittämällä ja hymyilemällä. Jutun lopussa kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Kun sitten näin kirjan mainoksen, päätin katsoa, miltä näyttää tällainen 2000-luvun itseapukirja.

Kirja onkin hyvin kirjoitettu käyttökirja. Se sisältää monia koskettavia tarinoita. Nimensä mukaisesti se on yhden avioliiton pelastustarina. Tirkkonen lähtee omasta kokemuksestaan, oman avioliittonsa pattitilanteesta ja sen taustoista, siirtyy sitten uudenlaisen elämänmallin etsintään ja etenee lopulta onnellisen liiton ja tasapainoisten lasten kuvaukseen. Kaikki on kirjoitettu uskottavasti.

Ehkä kirja on Gummeruksella editoitu vähän liiankin siistiksi ja täydelliseksi pelastusmatkan kuvaukseksi. Siihen ei nimittäin ole jätetty ainuttakaan todelliseen matkaan liittyvää sisäisen epäilyn hetkeä, pienintäkään epävarmuuden tunnetta. Siinä mielessä se ei täytä tavallisen ihmisen kirjoittaman itseapukirjan tunnusmerkkejä.

Hienointa ja koskettavinta kirjassa on kuitenkin naisen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta, arvoistamme ja ihanteistamme. Tirkkonen on samanikäinen kuin itse olen. Hän on opettanut historiaa koulussa, itse olen opettanut kirjallisuutta yliopistossa. Ja vaikka olen asunut eri puolella Suomea kuin hän, olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme samanlaisessa 60–70-lukujen Suomessa. Meidät on Tirkkosen kanssa kasvatettu suorittajiksi, yhtä aikaa tehokkaiksi uranaisiksi ja käteviksi emänniksi, jotka tekevät ja suorittavat, raatavat ja uhrautuvat, eivätkä koskaan ehdi kysyä miksi ja ketä varten. Nyt keski-iässä kysymys alkaa huutaa polttavana: ketä varten tässä on raadettu? Nyt on alettava elää enemmän itselle. Mutta kenelle itselle – huhuu, onko siellä vielä joku paikalla?

Kirjassa on myönteistä huumorin ja naurun, ilon ja flirtin kuvaus. Samoin siinä on paljon arvokasta tyttöjen kasvattamiseen liittyvää pohdintaa. Miksi kulttuurimme ei vieläkään kasvata tyttöjä itsetuntemukseen, Tirkkonen kysyy. Miksi tytöistämme kasvatetaan täydellisiä ja järkeviä suorittajia, vakavia puurtajia, joita ei enää teini-iässä naurata?