Itse ihastuin Sarah Watersiin samalla tavalla kuin aikoinaan Margaret Atwoodiin. Molempien romaanien keskellä on naistekijä, maailman ihmeellisin naiskirjailija, johon olen koskaan tutustunut: älykäs, sielukas, sensuelli.
Watersin romaaneihin liittyy nykyproosaan yleisemminkin liittyvä tutkimuksellinen ja reflektiivinen asenne. Hänen kirjansa ovat kuin romaanimuodossa tehtyjä tutkimuksia tai teatteriesityksiä. Luomansa maailmat kirjailija lavastaa yhtä aikaa huolellisesti ja viitteellisesti. Niihin hän sijoittaa henkilöhahmonsa, joiden asusteisiin ja pukemiseen hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa. Sitten hän lähettää hahmot matkaan. Jossain vaiheessa ne alkavat elää.
Romaaneiden jännite muodostuu päähenkilöparin - joka on usein naisrakastavaisten pari - vapautumisesta tuosta varta vasten rakennetusta suljetusta teatterista ja toisensa löytämisestä omana sielunkumppaninaan, sielun nimen etsimisestä ja löytämisestä. Niiden jännitys on siinä, ettei vapautuminen ja sielun nimen tiedostaminen automaattisesti merkitse onnellista loppuratkaisua.
Onnellinen loppu voi olla mahdollista romaaneissa, joiden päähenkilöt ryhtyvät toimeen ja lähtevät liikkeelle. Watersin sankarittarille haaveilu, odottaminen ja lepo eivät riitä. Tämän osoittaa omalla järkyttävällä tavallaan myös Watersin tuorein romaani, vuonna 2009 ilmestynyt psykologinen kummitustarina The Little Stranger. Se on nyt ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana nimellä Vieras kartanossa.
Pitempi esseeni Sarah Watersin tuotannosta ja tyylistä on julkaistu Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan toisessa osassa Imperiumin perilliset. Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (toim. Kosonen, Mäkirinta ja Rantonen).
No comments:
Post a Comment