WERNER: VYÖRY

Markus Werner: Vyöry.
Suomentanut Raija Nylander.
Atena Kustannus, 2007.
(Alkuteos: Am Hang, 2004.)


Kaksi miestä joutuu tekemisiin toistensa kanssa Sveitsissä ravintolan terassilla helluntain tienoilla, ja siellä he kertovat vähitellen toisilleen oman lähihistoriansa – kunnes tapahtumakulut ja tulkintaketjut alkavat vyöryä siinä määrin, että kertojan on tartuttava kynään ja alettava jäsentää tapahtunutta.

Thomas Clarin on kehystarinan minäkertoja, modernin elämän mukainen avoin ja sosiaalinen juristi, joka on kirjoittamassa artikkelia avioerolainsäädännön historiasta. Hänen keskustelukumppanikseen tarjoutuu sitten eräässä ravintolassa muuan Loos, joka esitellään Clarinin näkökulmasta varautuneeksi, ynseänpuoleiseksi ja vanhakantaisiin arvoihin uskovaksi opettajaksi. Clarin kuitenkin viehättyy Loosista, ja kahden illan aikana, illallispöydän ja viinilasin ääressä miehet alkavat avioeroaiheen inspiroimana kertoa toisilleen lähimenneisyytensä naissuhteista. Loos kertoo menettäneensä aviovaimonsa ja sanoo edelleen elävänsä tuon menetyksen synkkyydessä ja surussa. Clarin taas kertoo ammattinsa koulimana avioerojuristina vältelleensä avioliittoa ja elinikäistä sitoutumista kuin ruttoa:

”Ottaen huomioon jatkuvan kaksinkertaisen piinan minun on lähes ehdoton pakko pitää avioliittoa harhatienä tai liian suurena haasteena ihmisluonnolle, joka näyttää kerta kaikkiaan olevan liian ailahteleva, jotta antaisi kesyttää itsensä pitkän päälle ja pystyisi hyväksymään edes ne pari sääntöä, jotka saattaisivat noudatettuina tehdä avioliitosta mahdollisen” (s. 13).

Itse hän on keskittynyt irtosuhteisiin, joista pääsee nopeasti irti. Yksi tällainen suhde on ollut Valerie, jonka kanssa Clarin kertoo käyneensä tuossa samaisessa ravintolassa.


Kahtena iltana kerrottujen illallistarinoiden aikana miesten tarinat alkavat vähitellen muodostaa lukijallekin kysymyksen tai arvoituksen, ja lukija alkaa kehitellä erilaisia tulkinta- ja ratkaisuhypoteeseja.

Kerronnallisesti sveitsiläisen Markus Wernerin (s. 1944) pienoisromaani on omintakeinen tai outo. Kyse on kahden miehen tunnustusmonologista, lajityypistä joka tuo ranskalaisen récit-lajin: suhteellisen pitkän ja eeppisen, seksuaalisuuteen tai johonkin rikokseen liittyvän tunnustuspuheen. ”Vyöryssä” nämä tunnustukset ja lähimenneisyyden paljastukset tehdään kuitenkin dialogissa – miesten kertoessa tarinoita toisilleen – dialogin, joka kuitenkin usein tahtoo unohtua lukijan mielestä. Romaanissa on myös récit-tunnustuksille ja yksinpuheluille tyypillistä ahdistavuutta, raskasmielisyyttä ja synkkyyttä, ehkäpä jopa jonkinlaista kuolleen ja kivettyneisyyden tunnetta. Sanalla sanoen ”Vyöry” on kerrontaa joka ei hengitä, vaan on painostavaa ja ahdistavaa.

Tyylillisestikin kirja on raskassoutuinen, synkkä ja syvä – hyvässä ja pahassa. Tarina vie silti mukanaan, koska on ihan pakko tietää, miten miesten tarinat liittyvät toisiinsa ja sekin, mitä tuon mahdollisen yhteensattuman jälkeen tapahtuu. Tulkitseminen on romaanin kerronnassa asetettu erikseen näytteille:

”Mikä minulle olisi mieluisinta? En oikein tiennyt, kallistuin sitten kuitenkin viimeisen [toisen yhteisen illallisen] kannalle. Vähän niin kuin lukija, joka haluaisi laskea tylsän kirjan kädestään – joko toivoen tai aavistaen, että ratkaiseva tapahtuma on vielä edessäpäin tai koska puoleksi koettu, keskeytetty ja hoitamatta jätetty synnyttää hänessä kiusallisia tunteita.” (s. 53.)

Muita teemoja romaanissa ovat myöhäismodernin maailmamme markkinat ja ihmisen kohtalo näillä markkinoilla:

”Kaikkea markkinoidaan niin kuin tiedämme, ja keskellä kauppapaikan hälyä, missä melkein jokainen esiintyy merkkituotteena, jonka on päihitettävä muut ja lyötävä heidät laudalta – keskellä tätä taistelukenttää, niin väitän, yksilöllä on se tunne, mikäli hänellä on tunteita enää ensinkään, että hän on vähän tyhjä, että häneltä vaaditaan vähän liikaa ja että hän on aika kovasti yksin.” (s. 27.)

”Vyöry” on ilman muuta riski, sillä voi kysyä, kuinka moni lukija haluaa lopulta tuntea olevansa Clarinin roolissa – huomata siis olevansa sokea tai väärintulkitsija. Toisaalta Clarinin teosta on ylistetty ja sen käännösoikeuksia myyty lukuisiin maihin. Kokonaisuudessaan Wernerin romaani voi sittenkin siis olla piristävä poikkeus kevyiden ja helpostisulateltavien pika- ja viihderomaaneiden joukossa. Raija Nylanderin suomennos joka tapauksessa tavoittaa Markus Wernerin lauseen raskassoutuisen poljennon ja tuon painavuuden omintakeisen kauneuden.