McEWAN: RANNALLA

Ian McEwan: Rannalla. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2007. (Alkuteos: On Chesil Beach, 2007.)


Tarina on pieni – nuoren parin hääyö – ja kirja itsessään pienimuotoinen, mutta kerronnaltaan tämä pieni historiallis-yhteiskunnallinen parisuhderomaani on vahva ja vaikuttava. Ian McEwan – itselleni syystä tai toisesta tuntemattomaksi jäänyt brittiläinen romaanisuuruus – näyttää joka tapauksessa vakuuttavasti, mitä kaikkea pienoisromaanissa saa sanottua. Kirjallisessa vaikutusvallassa kyse ei tietenkään ole pelkästä määrästä, vaan myös laadusta: siitä miten asiat sanotaan, miten ne tehdään ymmärrettäväksi, ja mitä ja miten puheena olevat asiat ymmärretään ja vielä: ymmärretään uudella tavalla.

Rannalla –romaanissa on toisaalta kyse seksuaalisesta vapautumisesta, toisaalta kyse on paljon suuremmasta: yksilön tahdosta ja toimintamahdollisuuksista. Tarina sijoittuu 1960-luvun Englantiin ja kuvaa käännekohdaksi muodostuvan hääyön taustaksi kahden nuoren ihmisen elämäntilanteen, sen mitä mahdollisuuksia heillä kummallakin on kyetä vastaamaan oman aikansa ja käsillä olevan tilanteen tarjoamiin haasteisiin. Edward on kunnon brittinuorukainen, opiskellut historiaa, mutta myöntynyt yhtä kaikki morsiamensa pyyntöihin siirtyä töihin tämän isän perustamaan yritykseen. Florence on taas pumpulissa kasvatettu taiteellinen porvaristyttö, jonka elämä on viulussa ja musiikissa.

Romaanin alussa nämä kaksi odottavat hotellihuoneessaan Dorsetin rannikolla hääillallista ja jännittävät etenkin illallisen jälkeistä ennakoitavaa tapahtumakulkua. Edwardin suurin huolenaihe oli ylikiihottuminen, että hän tulee liian nopeasti. Florencelle taas koko seksuaalinen kanssakäyminen – penetraatio – merkitsee luihin ja ytimiin ulottuvaa kauhua. Hän on tutustunut termiin vain isoäitinsä opaskirjasta. Romaanissa on varsinaisesti kyse siitä, mitä he tässä jännittävässä tilanteessa tekevät ja jättävät tekemättä – ja miten se kaikki on historiallisesti sodanjälkeisen lapsuuden ja nuoruuden menneisyydessä muotoutunut. Lopulta on tietenkin kyse myös siitä, miten tämä tilanne vaikuttaa heidän tulevan elämänsä kulkuun.

Romaani on ulkopuolisen kertojan näkökulmasta kerrottu, joka tapauksessa sellaisen, joka näkee ylhäältä kaiken ja joka on nähnyt muutakin maailmaa, koska kykenee uskottavasti vertaamaan tuota kuvattua aikaa muihin aikoihin: ”Toistaiseksi elettiin vielä aikaa – se päättyisi ennen kuin vuosikymmen olisi ohi – jolloin nuoruus oli sosiaalinen rasite ja mitättömyyden merkki, nolostuttava tila, jota saattoi vähitellen alkaa korjata menemällä naimisiin” (s. 12). Tällaisia pieniä historiallisia oivalluksia McEwanin romaani on muuten täynnä!

Kertojalle ei ole mikään kiire Edwardin ja Florencen hääyön tarinalinjan edistymisen kanssa, vaan hän pysähtyy mielellään kuvaamaan yksityiskohtaisesti tapahtumien puitteita – hotellihuonetta tai sen ikkunasta avautuvaa näkymää Chesil Beachin silmänkantamattomalle somerikkorannalle – ja luo näin sekä todentuntua että uskottavuutta varsinaiselle tarinalleen, jossa hääyön tapahtumakulku on tosiaan vain lopputulos.

Aluksi tärkeintä on se, miten tuohon loppuun tultiin. Tätä pohjustetaan pitkissä takaumajaksoissa, jossa kerrotaan ja kuvataan päähenkilöparin tuleminen itsekseen, siis juuri niiksi nuoriksi ihmisiksi, jotka lukija tapaa romaanin alussa hotellihuoneesta. McEwanin kertojaa kiinnostaa myös näiden 1940-luvulla syntyneiden ihmisten sisäinen tunne-elämä: Mitä he odottavat? Mitä he pelkäävät? Mikä heille on itsestään selvää? Mitä he ihmettelevät? Mitä he tiedostavat? Mitä he eivät huomaa? Kertoja tiedostaa myös hyvin sukupuolten välisen eron, vaikka ei käytäkään tätä käsitettä.

Romaanin kolmannessa ja viimeisessä osassa SE sitten tapahtuu – en kuitenkaan sano mikä – ja kahdessa viimeisessä luvussa kertojan intressi on sitten jo siirtynyt siihen, mihin he ovat siitä pitäen menossa ja miten heistä tuli niitä joita tuli.

Pienten ja tavallisten ihmisten tarinoista on siis Rannalla -romaanissa kyse ja siitä, voimmeko loppujen lopuksi millään tavalla vaikuttaa oman elämämme kulkuun. Ja vasta jälkikäteen on tämäkin tarina voinut saada hallitun ja tyylitellyn - muttei lainkaan hengettömän! – brittiromaanin muotonsa.