WATERS: YÖVARTIO

Sarah Waters: Yövartio.
Suomentanut Helene Bützow.
Tammi, Keltainen kirjasto, 2007.
(Alkuteos: The Night Watch, 2006.)


Englantilaisen Sarah Watersin ”Yövartio” sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Romaanissa kolme aikatasoa – vuodet 1947, 1944 ja 1941 – ja usean henkilöhahmon tarinalinjat leikkaavat toisiaan niin, että tuloksena on montaasimuotoinen retrospektio tai analyyttinen romaani, jossa henkilöhahmojen tarinoita puretaan hetki hetkeltä, kohtaus kohtaukselta taaksepäin niin, että romaanin lopussa lukija voi vasta ymmärtää, miksi henkilöhahmoista oli tullut sellaisia kuin he romaanin alussa olivat.

Pikemminkin kuin dickensiläinen, jollaiseksi Sarah Watersin romaanin tyyliä on luonnehdittu, minusta ”Yövartio” on läpeensä woolfilainen, mutta 2000-luvun kirjailijana Waters on voinut ottaa käyttöönsä koko modernistisen romaanin esitysrepertuaarin: näkökulmatekniikan, episoditekniikan, psykokerronnan ja vapaan epäsuoran kerronnan, sekä modernistiseen kirjallisuuteen kuuluvat pysäytetyt ja laajennetut hetket: kuvaukset henkilöhahmon mielessä syntyvistä ja ohikiitävistä hetken vaikutelmista. Lopputulos on harvinaisen ehyt ja upea nais- tai lesboromaani, jossa kerronnallisen kokeellisuuden tuntu on hävinnyt, ja historia, kuvatut asiat ja tapahtumat nousevat etualalle: naisten arkinen elämä sodan varjossa, elämän ja kuoleman jatkuva limittyminen toisiinsa, heidän suhteensa itseensä ja toisiinsa, lesbo- ja heterosuhteet.

Kirjassa kuljetaan neljän toisiinsa liittyvän nuoren henkilöhahmon elämänhistoriaa taaksepäin. Romaanin alkutilanne on vuosi 1947, jolloin Kay, naispuolinen ambulanssikuski elää yksin sen jälkeen kun hänen naisystävänsä ja lesborakkautensa Helen on jättänyt hänet toisen naisen, Julian, takia. Kay hakee nyt yhteyttä sodanaikaiseen ambulanssitoveriinsa Mickeyhyn, jonka kanssa he pelastivat ihmisiä pommitettujen talojen raunioista. Helen taas pitää sodan jälkeen Vivin kanssa deittipalveluyritystä ja on mustasukkainen naispuoliselle rakastetulleen Julialle, menestyvälle romaanikirjailijalle, joka on taas ihastumassa uuteen naiseen. Kaikki kolme naista on vetäneet elämänsä ja oman minuutensa eteen jonkinlaisen verhon, jota romaanissa sitten vähitellen avataan ja paljastetaan. Ja kaikkien tarinat muodostavat arvoituksen, jota lukija kutsutaan ratkaisemaan.

Naisten elämäntarinoiden lisäksi romaanissa kerrotaan kahden sisaruksen Vivin ja Duncanin tarina. Romaanin alussa Vivillä on suhde naimisissa olevaan mieheen, Reggieen, mutta eräs väkivaltainen tapahtumakulku ja sattumalta eräänä päivänä kadulla uudestaan nähty vanha tuttu kääntää hänen mielensä ympäri ja muuttaa hänen suhteensa tuohon mieheen, jonka hän on sodan alussa tavannut junassa. Hänen veljensä Duncan – joka on kieltäytynyt sotapalveluksesta – taas elää oudossa ystävyys- ja avunantosuhteessa eläkkeellä olevan vanginvartijan Herra Mundyn kanssa ja on myös hakeutunut uudestaan vanhan ystävänsä Robert Fraserin seuraan – journalistin ja vankila-aikojensa sellitoverin, jonka hänkin tapaa sattumalta uudestaan.

Modernistiseen kerrontaan kuuluva vapaa epäsuora kerronta – siis tapa kertoa yhtä aikaa kertojan suulla ja henkilöhahmon kannalta – mahdollistaa Watersin romaanissa vaikuttavat kuvausjaksot, joissa lukija voi tarkkailla toisen maailmansodan jälkeistä arkitodellisuutta realistisen romaanin tapaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti ja saman tien siirtyä luontevasti henkilöhahmon ajatteluun ja tämän mielessä syntyviin kuviin ja vaikutelmiin. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa Helen ja Julia pitävät puistopiknikkiä, ja juuri kerrontakeino mahdollistaa pääsyn yhtä aikaa uskottavasti ja kiinnostavasti Helenin näkökulmasta ja hänen kannaltaan esitettyyn ulkoiseen ja mielen sisäiseen todellisuuteen:

”Helen avasi silmänsä ja katsoi hohtavansinistä taivasta. Hän mietti, oliko hullua olla kiitollinen tällaisesta hetkestä maailmassa, jossa oli atomipommeja ja keskitysleirejä ja kaasukammioita? Ihmiset raatelivat yhä toisiaan riekaleiksi. Tappaminen, nälänhätä, levottomuudet jatkuivat yhä Puolassa, Palestiinassa, Intiassa – Luoja tiesi missä kaikkialla. Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää tai itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäivä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa? Sitä ajatellessaan Helen liikautti kättään – sipaisi rystysillään Julian reittä niin ettei kukaan nähnyt.” (s. 61)


En tiedä, voiko Sarah Watersin romaania kutsua lesboromaaniksi, mutta selvää on, että romaanin aiheena on yhtä aikaa poikkeuksellisten ja tavallisten naisten elämä ja heidän luonteensa kaikessa monipuolisuudessaan: heidän rohkeutensa ja heidän pelkonsa, heidän aktiivisuutensa ja heidän passiivisuutensa, heidän elämänsä päivällä ja heidän yöelämänsä – olipa se sitten vartio- tai partiotyötä, rakkautta tai valvomista ja odotusta. Ja myös tietoisten ja tiedostamattomien puolien kuvauksessaan ”Yövartio” on hyvin woolfilainen romaani – siis siinä mielessä kuin Virginia Woolf kuvasi omaelämäkerrassaan omia kirjallisia pyrkimyksiään esimerkiksi Night and Day –kirjassaan. Mutta Sarah Waters on onnistunut siinä, missä Woolf koki itse epäonnistuneensa.

Ja naisten välisten suhteiden kirjon on Waters myös osannut kuvata ennenkuulumattoman upeasti: naisten väliset ystävyyssuhteet, kollegiaaliset suhteet, rakkaussuhteet, hetero- ja lesbosuhteet, ja samoin on kuvattu myös uskottavasti ja luontevasti naisten välisiä negatiivisia tunteita: aggressioita, vihaa, mustasukkaisuutta, pelkoa, kateutta. Tuota elämän yöpuolta, joka Watersin romaanissa saa uskomattoman monia merkityksiä.