BERNHARDIN HAASKIO & HUSTVEDTIN LUMOUS

Thomas Bernhard: Haaskio
Suomennos ja jälkisanat Tarja Roinila
Teos, 2009.
(Alkuteos: Der Untergeher, 1983).

Siri Hustvedt: Lumous
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava, 2009.
(Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996).


Thomas Bernhardin romanissa Haaskio kertoja on tullut entisen ystävänsä ja opiskelutoverinsa hautajaisista tämän metsätysmajalle etsiskelemään tämän jättämiä filosofisia mietelmiä ja papereita tai ehkäpä ennen kaikkea selvittääkseen omaa identiteettiään ja tunnekuohuaan suhteessa kahteen edesmenneeseen ystäväänsä, pianovirtuoosi Glenn Gouldiin joka on kuollut keski-iässä kesken mestarillista uraansa sekä toiseen epäonnekkaampaan pianovirtuoosiin Wertheimeriin, joka on äskettäin, 51 vuoden iässä tehnyt itsemurhan ja jonka hautajaisten jälkipuinnista romaanissa on kyse.

Romaanin alussa kertoja astuu parhaillaan Wertheimerin majan lähellä olevaan majataloon, keskikohdassa hän odottelee majatalon emännän saapumista ja loppuosassa pääsee vihdoin itse majalle. Ja koko ajan hän kertoo ja ajattelee ja puntaroi heidän kolmen piano-opiskelijan tarinaa. Tosin keskustelee myös majatalon emännän ja Wertheimerin majaa hoitavan metsärengin kanssa. Mutta itse kertominen, menneisyyden tilitys on romaanin juttu. Ja kuten loppupuolella paljastuu, kertojan tilityksen motiiviksi paljastuu myös hänen tekeillä oleva kirjoituksensa, elämäkerta Glenn Gouldista. Kyetäkseen kirjoittamaan Glenn Gouldista hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista ja itsestäänkin.

– Näin toimii itävaltalainen postmodernismi: ei mitään helppoa ja viihdyttävää leikkiä, vaan perusteellinen ja järjestelmällinen itsereflektio, joka ei kunnioita mitään. Näin sen voisi ilmaista yhdellä lauseella: “Minä yksinkertaisesti pakotin itseni siihen [pianonsoittoon], puhuin itseni ympäri, soitin itseni ympäri, ja sanonpa suoraan, että tein sen piittaamatta heistä [vanhemmista] paskan vertaa” (Haaskio, 22–23).

Ensimmäisen kerran elämässä tekikin mieli sanoa "Herranjumala" kirjan luettuaan. Romaani säikähdyttää, kylmää, kauhistaa. Kaikki siinä sanottu tuntuu todelta ja vilpittömältä. Ensinnäkin sisällöllisesti: Kertojan esittämään säälimättömään kritiikkiin voi useimmiten yhtyä, kuten Salzburgin ja Wienin ja Sveitsin ja Itävallan puunattuun tylsyyteen, joka on kuin tauti ja joka tuntuu leviävän omaan menneisyyteensä sairaalloisesti takertuvassa Euroopassa.

“Sveitsi on Euroopan tylsin maa, hän sanoi, minulla on Sveitsissä aina ollut sellainen tunne kuin olisin bordellissa, hän sanoi. Kaikki on huorattu piloille, oltiin sitten kaupungissa tai maalla, hän sanoi.” (Haaskio, 39).

Myös virtuoosin ja keskinkertaisuuden välinen vertailu romaanissa kylmää, samoin kuin koko taiteellis-kulttuurisen maailman keskinkertaisuuden ja olemattoman opettamiskulttuurin kuvaus. Jatkuva kilpailu, pätemisen tarpeen kuvaus, ihmisten itsekeskeisyys.

Kylmäävä toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy myös kirjan sävystä. Haaskio ei ole läheskään yhtä kyyninen, yhtä vimmainen ja vihainen kuin Hakkuu, toinen Tarja Roinilan suomentama Bernhardin teos (Teos, 2008). Haaskiossa on kyllä sama kirjallinen muoto kuin Hakkuussa – se on yhteen hengenvetoon lausuttu miehinen yksinpuhelu, jonka läheisen ihmisen kuolema panee liikkeelle – mutta samalla se on myös uskottavampi, vakavampi ja totisempi teos, surullisempi ja masentuneempi myös. Näin se muistuttaa enemmän Benrhardin romaania Betoni, jonka on puolestaan suomentanut Olli Sarravaara (Lurra Editions, 2008).

Ennen kaikkea kauhistuttava toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy kirjan muodosta, joka synnyttää vaikutelman tässä ja nyt tapahtuvasta ajattelemisen prosessista, meneillään olevasta mielenliikkeestä ja sielunkuohusta – joka voi olla hullua ja mieletöntä, mutta joka ei preesensmuotonsa takia voi olla valheellista ja vilpillistä. On aivan uskomatonta, että Bernhard kykenee muotoilemaan yksittäisen ihmisen ajatuksen tällaiseen katkeamattoman preesensin muotoon, joka vieläpä imaisee lukijan mukaansa ja pakottaa seuraamaan ajatuksen kulkua. Siksi kirja pelottaa.

Tarja Roinila suomentaa mestarillisesti romaanin lauseen, sen pitkän kehämäisen ajatusvirran, tavoittaa kertojan ajattelemisen rytmin, toiston, hänen tinkimättömän, täsmällisyyteen ja perfektioon, ääripisteeseen, rajakohtaan tähtäävän luonteensa ja perusteellisen ja pitkän lauseensa yhtymäkohdat: ajattelun ja lauseen sulut, lisäykset, jatkuvat varaukset. Ja kursiivit. Uudissanat.

Kun Bernhardin romaanin jälkeen aloin lukea Siri Hustvedtin uusinta romaania Lumous, tuntui kuin olisi piirtänyt kuvan Vanhasta ja Uudesta Maailmasta: Kuolemasta ja Elämästä: toinen ahdistava, raskas ja itsekeskeinen, väsynyt, säälimätön ja kyyninen, hengenelämää, ajattelemista, itsetilitystä ja vetäytymistä arvostava, toinen maailma jossa on helppo hengittää, kevyt ja dialoginen, aktiivinen ja myötäelävä, etsiskelevä ja tulevaisuuteen avautuva. Pidän molemmista.

Tosiaan: Nyt olen alkanut pitää Siri Hustvedtin romaaneista ja hänen tyylistään. Lumoavasta. Ja kevyestä. Eikä hän silti kirjoita viihdettä eikä kiiltokuvaromaania, vaan varteen otettavaa amerikkalaista proosaa, joka ehkä selvimmin vertautuu hänen miehensä Paul Austerin pienoisromaaneihin. Mutta Hustvedtin romaani hakee muotoaan myös naiskirjallisuuden historiasta, Virginia Woolfilta ja Marguerite Durasilta, kuvaa nuoren naisen elämää ja lumousta, mutta uudenlaisella realismilla. Hustvedt taitaa kuvaukset ja dialogit.

JAMES: YKSITYISPOTILAS

P. D. James
Yksityispotilas
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2009
(Alk. The Private Patient, 2008).


Tämä oli ensimmäinen P. D. James -dekkari, jonka koskaan olen lukenut. Yllätyksiä ei silti tullut. Ehkä siitä syystä monet pitävätkin Jamesin dekkareista, etteivät ne aiheuta turhaa hermojännitystä, vaan että kaikki kulkee tuttua ja turvallista rataansa alusta loppuun.

Tarina on tyypillinen psykologinen dekkaritarina. Kriittinen tutkiva toimittaja, joka mielellään penkoo brittiläisen yläluokan salaisuuksia, murhataan yllättäen. Murhatutkintaa, jota johtaa mietiskelevä ja kirjallisuutta harrastava älykäs ja rakastettava ylikomisario Delgliesh, setvii alaisineen menneisyyden taakkoja ja salaisuuksia: ihmisten kateutta, ahneutta, mustasukkaisuutta, häpeää ja pelkoa. Murha johtaa jatkomurhiin. Lopulta rikos selviää ja komisariot voivat palata omien rakkaittensa luokse.

Kerronta on peribrittiläistä realistista kerrontaa: yksityiskohtaisen kuvailevaa, paikoin pitkäpiimäistäkin. Tarina on kerrottu taidokkaasti, mutta ilman yllätyksiä – ellei sellaiseksi laske jonkinlaista epävarmuusmomenttia, joka murhien ratkaisuhetkellä kuitenkin nousee esiin: ajatus mahdottomuudesta koskaan tuntea täysin toisen, murhaajan, motiivia. Tapahtumat sijoittuvat Dorsetiin, vanhaan tudorilaiskartanoon, jonka yksi siipi on muutettu rikkaille tarkoitetuksi plastiikkakirurgian klinikaksi.

Kaikki on niin englantilaista. Onneksi mukana on sentään ripaus englantilaisen identiteetin pohdintaa, luokka- ja kansallisuuspohjaista pohdintaa – mutta Dalgliesh ei tätä suomennoksen takakannessa mainostettua ”eettistä pohdintaa” nähdäkseni kylläkään harrasta. Romaanin ansioksi laskettava luokkayhteiskunnan kritiikki on pantava pikemminkin romaanin kokonaisrakenteen varaan – sen varaan, jota kirjallisuudentutkijat kutsuvat ”implisiittiseksi tekijäksi” ja joka on ja ei ole P. D. James itse.

Yksi kysymys: mahtoiko Sarah Waters keksiä uusimman romaaninsa The Little Stranger arpi- ja luokkamotiivin juuri tästä kirjasta. Hän olisi kyllä ehtinyt lukea sen kirjoittaessaan omaansa.

GAO XINGJIAN: VAARIN ONKIVAPA

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa.
Suom. Riina Vuokko.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan)


NÄKYMIÄ VUOREN HUIPULTA

Vuoren huipun lähellä kasvaa vain piikkisiä pensaita, minkäänlaista polkua ei ole. Hän ajattelee kuitenkin, että hänen olisi pinnistettävä vielä vähän ja kiivettävä huipun alastomalle, harmaanruskealle kalliolle asti. Huipulta katsottuna taivas olisi varmasti vielä kirkkaampi, vielä tahrattomampi. (”Ystävä”, s. 20.)

Kiinalaissyntyisen, nykyisin Pariisissa asuvan nobelistikirjailijan Gao Xingjianin novellikokoelmaa, Vaarin onkivapaa, lukiessa tulee tunne kuin kiipeäisi vuorelle, pääsisi vaivatta huipulle ja näkisi sieltä kauemmaksi kuin ennen – ja selvemmin kuin ennen. Xingjianin kertomataide ei kuitenkaan ole vaivalloista, työlästä tai vaikeaselkoista, vaan päinvastoin yksinkertaista ja helppoa. Tyyliltään se on korutonta, olematta latteata. Ja kertomukset ovat arkisia olematta banaaleja.

Vuorenhuipun tuntu tulee 1980-luvulla kirjoitettujen novellien avaamasta näköalasta tavallisten ihmisten elämään ja olemiseen. Ne ovat kertomuksia, joissa ihmisen elämä tiivistetään arvokkaan tuntuiseksi laatukuvaksi, vaikka puheena olisi mitä arkisin tapahtumakulku: uimaretkellä saatu kramppi, kadunkulmassa tapahtunut auto-onnettomuus. Keskiössä on kahden ihmisen dialogi tai yhden ihmisen sisäinen ja muisteleva dialogi.

Puheena on usein Kulttuurivallankumouksen aiheuttamat elämänkäänteet ihmisen elämässä: pakkomuutto, työleiri, vankeus, viranomaisten mielistely, pelko epäsuosioon joutumisesta. Tai sitten modernisoituvan Kiinan elämä – ja sen mukanaan tuomat uudenlaiset elämäntavat: suurkaupungin, toimistot, kiireen, hälyn ja uudenlaisen melun tuntu. Kaikki kerrotaan läheltä ihmistä ja ihmisen mittakaavassa – ja kuitenkin kertomuksissa on tuo ylhäältä katsomisen tuntu, johonkin muuhun avautuva näköala joka eurooppalaisesta nykyproosasta tuntuu jostain syystä puuttuvan – tai jota minä en ainakaan ole siinä pitkään aikaan havainnut.

Yksi vaikuttavimmista kertomuksista on ”Joen tuolla puolen”, jossa kaupungissa asuva minä-kertoja vierailee maailmasta vetäytyneen vanhan ystävänsä luona. Tarinassa vuorien ja viisauksien vanha Kiina ja kaupunkien moderni Kiina kohtaavat hetkeksi. Kertoja ymmärtää pitkän kertomuksen myötä, että vanhaan aikaan ei voi enää palata. Kokonaisuudessaan novelli synnyttää uskon vanhan viisauden säilymiseen uuden Kiinan kaoottisuudesta huolimatta. Gao Xingjianin kaltaiset hahmot ovat avainasemassa muistin, vanhan tiedon ja ymmärryksen siirtämisessä.

Kokonaisuudessaan kokoelma luo tulevaisuuden uskoa, käsitystä, ettei saa luovuttaa, on jaksettava ja elettävä eteenpäin, katsottava mitä tapahtuu. ”Tiellä” –nimisessä novellissa toivottomuus, luovuttaminen tiivistetään irvokkaan humoristiseksi kuvaksi osastonjohtajan kuolemasta.

Hän oli jäätynyt kivikovaksi, oli ollut jo pitkän aikaa hengettömänä. Jossain vaiheessahan sitä meidän kaikkien on pakko kuolla, mutta aika älytöntä kääntyä takaisin ja kuolla kupsahtaa sitten keskelle tietä, vai mitä sanotte? (”Tiellä”, 99.)

Puhe Mikael Agricola –käännöspalkinnon jakotilaisuudessa

KÄÄNNÖSVUODEN 2008 SATOA

Millainen on vuoden 2008 käännöskirjallisuuden sato? –Vastaan kysymykseen Mikael Agricola-palkintoraadin Suomen Arvostelijain Liiton edustajana. Olen tässä satomaistelupestissä toista kertaa ja nauttinut pitkälle toista sataa viime vuoden aikana ilmestynyttä suomalaisen käännöskirjallisuuden teosta. Tässä pestissä pelkkä maistelu ei ollenkaan aina riitä, vaan hengen viljelysten ja yksittäisten lajikkeiden arviointia riittää koko vuodeksi ja yötyöksi asti. Emme arvioi pelkästään kustantajien valmiiksi pakattua ja tietyillä koodiväreillä merkittyä taideproosaa, vaan nautimme myös sekalaisia lajikkeita: dekkareita ja trillereitä, naisten lukuromaaneja sekä lasten- ja nuorten kirjallisuutta. Suomennettua esseekirjallisuutta sekä elämäkerta- ja muistelmakirjallisuutta tulee myös nautittua siinä toivossa, että niiden arvon saisi joskus julkisesti sanoa.

Vuoden 2008 käännöskirjallisuuden sato on vähintäänkin yhtä hyvä kuin viime vuonna.. En ole laskenut postista hakemieni suomennosnimikkeiden määrää – mutta voin vakuuttaa, että sato on runsas. Suurilta kustantajilta ja keskisuurilta kustantajilta ja pieniltä kustantajilta, jo tutuiksi tulleilta kustantajilta ja vasta hädin tuskin tiedostamiltani uusilta kustantajilta ilmestyi viime vuonna valtava määrä käännöksiä, joiden taso on korkealaatuinen. Tätä hedelmällistä nykytilaa ja sitä kautta tulevaisuuden satonäkymiä varjostaa kuitenkin muutama tosiseikka. Ensinnäkin: valitettavan suuri osa tämänkin vuoden sadosta jää huomiotta ja maistelematta. Virallisena esiintyvä Vuoden kirjat -julkaisu antaa tästä hengenviljelyn sarasta vain kalpean aavistuksen, koska puoliakaan kustantajista ja nimikkeistä ei mainita sen sivuilla. Osa sadosta löytää toki institutionaalisten esimaistelijoiden ja yksityisten amatööripuutarhureiden ansioista tiensä onnellisten kuluttajien käsiin, mutta suurta osaa yksittäisistä lajikkeista ei arvioida lainkaan. Kirjakaupoista viime vuoden lajikkeiden perään on enää tänä vuonna turha kysellä. Toiseksi: Käännöskirjallisuudeksi kutsuttavan hengenviljelyn kokonaisnäkymää ja tulevaisuuden näkymiä ei meidän palkintoraatilaisten lisäksi ehkä tämänkään vuoden sadon kohdalta ole todennäköisesti ajatellut kukaan. Liukuhihnatuotantoon ja tehoviljelyyn siirtyneiden yliopistojen kirjallisuuslaitosten suuntaan on turha katso. Kuka siis tietää mitä kaikkea tällä hetkellä idätetään ja viljellään. Tai mitä olisi hyvä viljellä? Saati minkä kaiken ja keiden kaikkien takia? Ja viimeiseksi muttei vähäisempänä: kirjallisuuden suomentajien työtä ja tulevaisuuden alanäkymiä koskeva keskustelu osoittaa, että vuosi 2008 saattaa olla kriittinen vuosi – jopa käänteentekevä.

Oli miten oli, sato on korkealaatuinen. Jos ja kun yliopistollinen kirjallisuudentutkimus on nykyisin valitettavan usein sivistysmaaperää köyhdyttävää tehoviljelyä, kuten ranskalainen kirjallisuudentutkija Tzvetan Todorov väittää, tekee suomalaista käännöskirjallisuutta mieli verrata monimuotoiseen luomuviljelyyn, jossa erilaiset lajikkeet, arvokkaat lajit ja arkisemmat keittiölajikkeet saavat kasvaa rinnatusten, rikastaa ja pölyttää toinen toistaan. Luomutuotannon ansiosta samana vuonna – samassa pellossa tai puutarhassa – voidaan tuottaa yhtä aikaa merkittäviä uusia käännöskirjallisuuden klassikkoja ja näiden rinnalla jalostaa vielä vanhoja kestolajikkeita: Shakespearea, Montaignea, Virginia Woolfia. Kukoistavan Shakespeare-sarjan uusien suomennosten ohella voi mainita esimerkiksi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, klassikon jonka Olli Kuukasjärvi on suomentanut uudelleen. Merkittävistä uusista kestolajikkeiden tuottajista tekee mieli mainita erikseen Teos, kustantamo joka ei ole tinkinyt laadussa, kuten osoittavat kaikki sen vuoden 2008 suomennokset: Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon A.S. Byatt-suomennos Riivaus. Romanttinen kertomus, Tarja Härkösen Clarice Lispectorin suomennos Lähellä villiä sydäntä sekä Jaana Kapari-Jatan meriklassikko, Poe-suomennos Arthur Gordon Pymin selonteko.

Vuoden 2008 käännöskirjallisuudessa uudet ja jalostetut lajikkeet, korkeat ja matalat lajit kasvavat vierekkäin ja tuottavat satoa nähdäkseni myös siitä syystä, että usein samat hyvät ja koetellut tekijät kääntävät sekä taideproosaa että viihdekirjallisuutta. Tällaisista monimuotoisista viljelijöistä tekee mieli mainita Laura Jänisniemi, jonka palstalla ovat saaneet kasvaa rinnakkain sekä Jay Parinin Tolstoin elämää käsittelevä romaanisuomennos (Viimeinen asema) että ruotsalaisen Henning Mankellin jännitysromaani Kiinalainen. Vaikea sanoa, kumpi niistä on merkittävämpi, kun kummallakin teoksella on arvonsa.

Muutama erityisen hedelmällinen ala tekee vielä mieli mainita. Esimerkiksi itä-eurooppalainen kirjallinen kulttuuri, jota Outi Hassin palkittu Dragoman-suomennoskin (Valkoinen kuningas) edustaa: Romaniaa ja Unkaria, samoin kuin hänen Imre Kertesz -suomennoksensa, Kaleeripäiväkirja, joka tarjoaa nobelistikirjailijan mietteitä. Erikseen haluan mainita Mansarda-kustannuksen ja Kari Klemelän, joka on tänä vuonnakin suomentanut ajankohtaiset ja vaikuttavat teokset: serbialaisen Danilo Kisin romaanitriptyykin toisen osan Puutarha, tuhka ja Vladimir Bartolin Alamutin. Kumpi on arvokkaampi, yhden ja yksittäisen ihmisen menneisyyden tarkastelu vai systeemiä, fasismia tai fundamentalismia kuvaava poliittinen allegoria. Olisi hienoa, jos suomalaiset lukijat pääsisivät laajemminkin osallistumaan tähän pohdintaan. Keskustelun edellytyksenä olisi tietenkin, että kirjoja löytyisi kirjakaupoista. Mainitaan itäisten lajikkeiden viljelijöistä vielä Tuula Kojo ja hänen turkki-suomennoksensa: nobelisti Orhan Pamukin omaelämäkerralliset esseet sekä Hasan Ali Toptasin surrealistinen romaani Varjottomat.

Ja sitten uuteen länteen. Nykyamerikkalainen proosa muodostaa aivan omanlaisensa lajivalikoiman, ja suomentajat ovat ottaneet sen viljelyn vakavasti. Tarjolla on erilaisia lajikkeita moneen makuun: arkista huumoria, elegiaa, nyky-yhteiskuntaa kuvaavaa uutta realismia, myyttien uudelleen kirjoittamista. Maistuvimmista mainittakoon: Erkki Jukaraisen Paul Auster -suomennos (Sattumuksia Brooklynissä), Kristina Rikmanin Siri Hustvedt -suomennos (Amerikkalainen elegia), Arto Schroderuksen Philip Roth -suomennos (Haamu poistuu), Markku Päkkilän Richard Powersin Laulut joita lauloimme, Richard Fordin Maan laulu (suom. Sirkka Aulanko), Helene Bützowin DeLillo -suomennos Putoava mies. Listaa voi jatkaa.

Erityisen herkullisia lajikkeita kasvaa Sammakon kasvattamalla brittiläisen nykyproosan palstalla. Vesa Suomisen jalostamat lajikkeet täytyy mainita erikseen. Vuoden 2008 sadosta mainittakoon puolalais-brittiläisen Marina Lewyckan siirtotyöläisten asemaa Britanniassa kuvaava romaani Muu maa mansikka, puhumattakaan David Mitchellin romaanista Pilvikartasto – kokonainen kielten ja kulttuurien Baabelin torni yksissä kansissa. Harvinaisen miellyttävä jälkimaku jää myös skottikirjailijan Dan Rhodesin teoksesta Kulta, jonka hilpeät ja traagiset sävyt on Elina Koskelin tavoittanut.

Lopuksi haluan omasta puolestani onnitella tämänvuotista Mikael Agricola -palkinnon saajaa Outi Hassia vaikuttavasta ja ansiokkaasta työstä romanialais-unkarilaisen György Dragomanin Valkoisen kuninkaan suomentamiseksi.

BARTOL: ALAMUT

Vladimir Bartol
Alamut
Suomentanut Kari Klemelä.
Mansarda, 2008.
(Alkuteos: Alamut, 1938.)


[Maryam:] ”Muistan, ibn Sabbah. Olen sanonut jotenkin tällä tavalla: ’Jos joku on oivaltanut, että kaikki se, mitä ihmiset sanovat onneksi, rakkaudeksi ja iloksi, on pelkkää virheellisille olettamuksille perustuvaa laskelmointia, sellaisen ihmisen sydämessä täytyy olla hirvittävä tyhjyydentunne. Hänet voi herättää turtumuksesta vain se, että hän asettaa panokseksi joko oman kohtalonsa tai muiden kohtalon. Sille joka tähän kykenee, on kaikki sallittua.” (Alamut, 168.)

”Mitkään asiat tai tosiseikat eivät siis määrää onneamme tai epäonneamme, vaan olemme täydellisesti ja yksinomaan riippuvaisia omista käsityksistämme tai siitä, mitä me niistä tiedämme.” (Alamut, 293)

Äskettäin unohduksista nostetun slovenialaiskirjailijan Vladimir Bartolin (1903–1967) Alamut on vuoden 2008 häikäisevin ja hämmentävin, hienoin ja ehdottomasti vaikuttavin romaanisuomennos. Kuvaamalla pahuutta ja fanaattisuutta sisältäpäin se vertautuu ranskalaiskirjailija Jonathan Littelin romaaniin Hyväntahtoiset, mutta on rakenteeltaan keskitetympi – se on jännittävä ja romanttinen seikkailutarina – ja siksi vaikuttavampi. Näitä kahta teosta yhdistää sekin, että molemmat kuvaavat 1930–1940-lukujen eurooppalaista fasismia ja fanatismia, Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin aikaa. Littel kuvaa tätä ajankohtaa historiallisen romaanin keinoin suhteellisen suoraan, mutta Bartol kirjoittaa teoksensa allegoriaksi, joka sijoittuu 1000-luvun Persiaan ja kuvaa fanaattisen islamilaislahkon, ismaililaisten pelotonta taistelua turkkilaisia seldzukkeja vastaan. Molemmat romaanit ovat ajankohtaisia myös Osama bin Ladenin ja islamistien Yhdysvalloissa vuonna 2001 tekemien terrori-iskujen takia – ja molemmat herättävät kysymyksen sodan ja väkivallan käytön oikeutuksesta, ihmisen pahuudesta ja hyvyydestä, hyvien ja jalojen aatteiden kuolemisesta yksilöllisen kunnian ja maineen tavoittelun takia.

Bartolin teksti on eurooppalainen romaani, mikä tarkoittaa sitä, että lukija saa seurata Alamut-linnakkeen elämää vuoroin ”paratiisineitsyiden”, vuoroin marttyyriksi valmistautuvien nuorten miesten, ”elävien tikareiden”, näkökulmasta ja rakentaa romaanin myötä itse mielipiteensä ja näkemyksensä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Hienoimmat kohtaukset ja keskustelut romaanissa käydään linnakkeen johtajan Hasan ibn Sabbahin ja hänen rakastettunsa Maryamin välillä ja ne koskevat uskon ja uskonnon merkitystä ihmisten elämässä. Hasanin mukaan tavalliset ihmiset eivät halua eivätkä kykene elämään epävarmuudessa; he tarvitsevat elämänsä merkityspohjaksi jonkinlaisen konkreettisen tulevaisuuden lupauksen, jonkin sadun tai fiktion, uskon tai uskonnon, ajatuksen tuonpuoleisesta paratiisista. Tämän ajatuksen ja ideologian mukaisesti hän on rakentanut Kotkanpesä-linnakkeensa, jossa fedajit, valitut marttyyrikokelaat, saavat jo maistaa paratiisin esimakua nautittuaan hasis-pillereitä ja tultuaan huumaannuksen tilassa johdatetuiksi linnoituksen salaiseen puutarhaosastoon, jossa heitä palvelevat kauniit nuoret neitsyet, joita marttyyrikokelaat pitävät huureina, paratiisineitsyinä. Tämän kokemuksen jälkeen eliittijoukko uskoo paratiisiin ja on valmis tekemään mitä tahansa – vaikka kuolemaan – päästääkseen sinne takaisin. Vähitellen sana paratiisista leviää ja yhä uudet nuoret miehet ovat valmiita liittymään ismaililaisten joukkoihin. Romaanin lopussa ”vuoren vanhus” vetäytyy maailmasta, mutta hänen assasiini-lahkonsa jatkaa elämää.

Kummallisinta on, että romaanin myötä tulee johdatetuksi tilanteeseen, jossa linnakkeen nerokkaan johtajan Hasan ibn Sabbahin fanatistiset ideat alkavat tuntua paitsi uskottavilta ja ymmärrettäviltä myös jossain määrin hyväksyttäviltä. Joudun koko ajan puntaroimaan, onko Hasan nero vai hullu, ”kauhistuttava haaveilija helvetistä”, onko hän paha vai hyvä, onko hänen toimintansa oikeutettua vai pitäisikö se tuomita. Lopullista vastausta romaani ei anna – koska se on romaani. Vaikka tuomitsisikin erinäiset kuolemantapaukset täysin tarpeettomina ja järjettömän pahoina tekoina, monet Hasanin esittämät ajatukset tuntuvat perustelluilta ja joudun kysymään uhrien ja uhrausten merkitystä hyvien ajatusten ja jalojen aatteiden eteenpäin viemiseksi. Lukija on valmis sympatisoimaan Hasania siitäkin syystä, että hänen koko elämäntarinansa tulee romaanin myötä kerrotuksi: hänen taistelunsa, hänen mietiskelynsä, hänen pohdintansa, hänen seikkailunsa ja vaelluksensa, hänen virheensä ja erheensä, onnistumisensa ja vastoinkäymisensä. Eikä ole lainkaan vaikea ymmärtää, että hänellä on kaksi rakastettua linnakkeessa, kaksi naista, Maryam ja Apama, jotka ovat valmiita uhraamaan koko elämänsä hänelle ja hänen aatteelleen – ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Romaani on täynnä häkellyttävän hienoja yksityiskohtaisia kuvauksia marttyyreiden arkielämästä ja heidän koulutuksestaan, nuorten naisten elämästä paratiisipuutarhassa, piirityskuvauksia, hasis-kokemusten kuvauksia. Sen päähenkilöt ja sivuhenkilöt vaikuttavat eläviltä ja uskottavilta hahmoilta. Yksi heistä on Omar Khaijam, Hasanin nuoruuden ystävä ja toveri, jonka ajatuksista romaanissa keskustellaan ja jonka runoja romaanissa luetaan.

DURAS: SODAN VIHKOT JA MUITA

Marguerite Duras
Sodan vihkot ja muita kirjoituksia
Suomentanut Matti Brotherus
Like, 2008.
Alkuteos: Cahiers de la guerre et autres textes. Ed. par Sophie Bogaert et Oliver Corpet, 2006.


DURASIN ARKISTOISTA

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten Pariisissa väitöskirjaani myöhäismodernista omaelämäkerrallisuudesta. Aineistoon olin valinnut myös Marguerite Durasin Rakastajan (L’amant, 1983) ja yritin päästä nykykirjallisuuden instituutissa, Imecissä, käsiksi tekijän päiväkirjoihin saadakseni näkökulmaa omaelämäkerrallisen aineiston kaunokirjalliseen käsittelyyn, siihen miten omasta elämästä kirjoitetaan bestseller-kertomus. Turhaan. Laure Adlerin Duras-elämäkerran ilmestymisen jälkeen perikunta oli päättänyt harkita uudestaan arkistomateriaalin käyttöä koskevat käytännöt. Oli turhauttavaa nähdä luettelo Durasin julkaisemattomista teksteistä, päiväkirjoista ja muista kirjoituksista ja keskittyä pelkkään julkaistuun tekstiin.

Nyt kymmenen vuotta jälkeenpäin olen siis voinut lukea osan tuosta materiaalista – ja suomeksi, Matti Brotheruksen suomentamana. Suomennoksesta minulla ei ole mitään huomautettavaa, se vaikuttaa aivan toimivalta, mutta yksi asia minua kyllä vaivaa. En ole lukenut Sophie Bogaertin ja Oliver Corpet’n toimittamaa kokoelmaa ranskaksi enkä siis tiedä, millainen laitos se täsmällisesti ottaen on – vallankaan kun suomentaja on jostain syystä päättänyt kirjoittaa omat alkusanansa ranskankielisen esipuheen pohjalta. Miksi ihmeessä? Minusta tällaisessa kirjassa, joka palvelee ennen kaikkea Duras-faneja olisi pitänyt olla ranskalainen esipuhe sellaisenaan ja sen lisäksi vielä suomentajan esipuhe. Nyt on lopputuloksena vähän puolivillainen julkaisemattomien tekstien kokoelma, jonka identiteetistä on vaikea saada selkoa.

No, tekstit itsessään ovat tietenkin kiinnostavia ainakin niille lukijoille, jotka jo tuntevat Durasia. Kaikki sisältyy tietenkin tavallaan jo näihin ja tämäntapaisiin yksityisiin ja julkaisemattomiin teksteihin: rakastaja, lapsuuden perhekuviot, vastarintaliike ja fasismi. Mutta samalla tällaiset julkaisemattomat tekstit havainnollistavat sen valtavan luomiseksi kutsuttavan kirjoittamisen työn, jonka Durasin kaltaiset kirjailijat ovat tehneet.

Durasin päiväkirjakirjoittaminen on perinteistä kirjoitusta, ei mitenkään tyylitöntä kieltä, mutta samalla hyvin erilaatuista kuin hänen julkaistujen tekstiensä huokoinen tai aukkoinen kieli. Rytmikin on teksteissä aivan toinen. Julkinen Duras ja julkaisematon Duras ovat yhtä aikaa aivan erilaisia ja aivan samanlaisia. Ja hänenkin tekijäkuvansa muuttuu koko ajan ja epäilemättä vielä pitkään, kun tällaisia julkaisemattomia muistelmakokoelmia julkaistaan lisää – niin kuin Virginia Woolfin kohdallakin on käynyt.

KERTÉSZ: KALEERIPÄIVÄKIRJA

Imre Kertész
Kaleeripäiväkirja
Suomentanut Outi Hassi
Otava, 2008.
Alkuteos: Gályanapló

Elämässä koittaa hetki, jolloin ihminen yhtäkkiä havahtuu tajuamaan itsensä ja saa siitä voimaa; tuosta hetkestä lähtien voimme laskea olleemme olemassa, sillä hetkellä olemme syntyneet. (Kaleeripäiväkirja, 14)

Valitsenko Totuuden vai oman totuuteni? Oman totuuteni. Entä jos se ei olekaan Totuus? Sitten valitsen erehdyksen, mutta omani. (K, 38)

Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja on kirjailijan päiväkirja. Mutta samalla se on unkarinjuutalaisen keskitysleirit kokeneen ihmisen eksistenssipäiväkirja. Eikä näitä kahta – kirjailijaa ja ihmistä voi Kertészin kohdalla erottaakaan, toisin kuin vaikkapa uuden romaanin edustajien kohdalla, vaikka hekin olivatkin kaikki, kukin omalla tavallaan, kokeneet toisen maailmansodan. (Miten pikkusievää ja hurskastelevaa onkaan minun puoleltani puhua Auschwitzin ja muiden leirien ”kokemisesta”, mutta miten sen sitten sanoisin.) Kertészilläkin sitä paitsi on sanasensa sanottavana uuden proosan ”suuresta oivalluksesta” (ja se vertautuu ilman muuta Perecin tapaan kritisoida Sarrautea ja Robbe-Grillet’tä ihmisen jäädyttämisestä). Mutta näin siis Kertész:

Uuden proosan suuri oivallus: ihmisen työntäminen syrjemmäksi. Tämä laadullinen uudistus, joka muuttaa romaanin – mutta myös runon – tekstiksi, pelkäksi tekstiksi, josta subjekti on poistettu, samalla tavalla kuin maailman materiaali- ja valtarakenteet ovat purkaneet persoonallisuuden ja redusoineet sen pelkiksi impulsseiksi. (Kaleeripäiväkirja, 62.)

Mutta ei pidä luulla, että Kertész jäisi Kaleeripäiväkirjassaan tämän kirjallisen liikkeen naljailuun. Kirjailijapäiväkirjassa on tosin paljon lukupäiväkirjan tuntua: K:n pohdintoja ja kritiikkiä siitä ja siitä lukemastaan romaanista tai filosofisesta teoksesta tai historiallisesta teoksesta. Mutta hän on lukenut paljon ja monipuolisesti (Kafkaa, Nietzscheä, Proustia, Mannia, Goetheä, Kierkegaardia, Camus’tä, Sartrea, Pascalia). Tuntui niin hävyttömältä hänen tekstinsä jälkeen (esim. Goethen omaelämäkerran analyysin jälkeen) lukea tänään Helsingin Sanomista sen yhden ranskalaisen proffan kirjoittaman kirjan (Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut) kritiikki, joka aikoinaan ilmestyessään kyllä tuntui hauskalta ja nasevalta kirjalta, mutta joka tänään, kun luin sen arvostelun (se on suomennettu), tuntui jotenkin tympeältä teokselta – etenkin kun Hesarin jutusta tuli tunne, että suorastaan kerskailtiin – ja peräti kulttuuritoimituksen johdon suulla – mitä teoksia ei olla luettu eikä ilmeisesti tulla lukemaankaan. Tässä maassa! Mutta Kertész, entinen itäeurooppalainen (mitä hän kyllä koko ajan irvailee) jolle vanhanmallinen sivistys on Auschwitzinkin jälkeen kyseenalaistamaton, ei kuulu tähän uusbarbaarien joukkoon, vaan on tosiaan lukenut. Tietenkin hän tekee kirjassaan muistiinpanoja omiin tarpeisiinsa, ei mitenkään systemaattisesti, ja jää sitten pohtimaan lukemansa pohjalta perimmäisiä eksistentiaalisia kysymyksiä: elämää, kuolemaa, kohtaloa, vapautta, etc. Kirja on siis aforistinen ja reflektoiva, eikä sitä voi lukea yhdeltä istumalta – vaan on niitä kirjoja, joita on mahdotonta imuroida kerralla, mutta joihin tulee ilman muuta tartuttua hätätilanteessa, seuraavana kuivuuskautena ja lama-aikana.

Enimmäkseen K. pohtii omaa kirjallista prosessiaan, mutta koska hän on eksistentialisti, jolle Camus on vihan ja rakkauden kohde, ei tämä prosessi ole mitenkään ulkokohtaista tai teoreettisen oloista, vaan läpäisee välttämättä koko kirjailijan elämän – arjen, menneisyyden, nykyisyyden, kaiken. Kirjailijuutta ei siis K:lla voi erottaa hänen ihmisenä olemisestaan ja elämisestään, ja kriisiytyessään elämä vaikuttaa tietenkin myös hänen romaanikirjoittamiseensa, Kohtalottomuuden ja kaikkien muidenkin teosten syntyyn. Hän ei siis elä kriisiä yhtäällä ja jätä sitä taakseen lähtiessään aamulla kirjailijaliiton työhuoneeseensa, vaan kantaa työhuoneeseensakin mukanaan koko elämänsä – ja kriisinsä, menneisyytensä ja kipunsa ja tuskansa. Mutta hänpä elikin vähillä rahoilla ennen kirjallista läpimurtoaan ja Nobelia – eikä hän siis ole luopunut todellisuudesta, eksistenssistä, kuten funktionaaliset ihmiset. Onko Kertész siis viimeisiä todellisia taitelijoita? – Toivottavasti ei.