KERTÉSZ: KALEERIPÄIVÄKIRJA

Imre Kertész
Kaleeripäiväkirja
Suomentanut Outi Hassi
Otava, 2008.
Alkuteos: Gályanapló

Elämässä koittaa hetki, jolloin ihminen yhtäkkiä havahtuu tajuamaan itsensä ja saa siitä voimaa; tuosta hetkestä lähtien voimme laskea olleemme olemassa, sillä hetkellä olemme syntyneet. (Kaleeripäiväkirja, 14)

Valitsenko Totuuden vai oman totuuteni? Oman totuuteni. Entä jos se ei olekaan Totuus? Sitten valitsen erehdyksen, mutta omani. (K, 38)

Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin Kaleeripäiväkirja on kirjailijan päiväkirja. Mutta samalla se on unkarinjuutalaisen keskitysleirit kokeneen ihmisen eksistenssipäiväkirja. Eikä näitä kahta – kirjailijaa ja ihmistä voi Kertészin kohdalla erottaakaan, toisin kuin vaikkapa uuden romaanin edustajien kohdalla, vaikka hekin olivatkin kaikki, kukin omalla tavallaan, kokeneet toisen maailmansodan. (Miten pikkusievää ja hurskastelevaa onkaan minun puoleltani puhua Auschwitzin ja muiden leirien ”kokemisesta”, mutta miten sen sitten sanoisin.) Kertészilläkin sitä paitsi on sanasensa sanottavana uuden proosan ”suuresta oivalluksesta” (ja se vertautuu ilman muuta Perecin tapaan kritisoida Sarrautea ja Robbe-Grillet’tä ihmisen jäädyttämisestä). Mutta näin siis Kertész:

Uuden proosan suuri oivallus: ihmisen työntäminen syrjemmäksi. Tämä laadullinen uudistus, joka muuttaa romaanin – mutta myös runon – tekstiksi, pelkäksi tekstiksi, josta subjekti on poistettu, samalla tavalla kuin maailman materiaali- ja valtarakenteet ovat purkaneet persoonallisuuden ja redusoineet sen pelkiksi impulsseiksi. (Kaleeripäiväkirja, 62.)

Mutta ei pidä luulla, että Kertész jäisi Kaleeripäiväkirjassaan tämän kirjallisen liikkeen naljailuun. Kirjailijapäiväkirjassa on tosin paljon lukupäiväkirjan tuntua: K:n pohdintoja ja kritiikkiä siitä ja siitä lukemastaan romaanista tai filosofisesta teoksesta tai historiallisesta teoksesta. Mutta hän on lukenut paljon ja monipuolisesti (Kafkaa, Nietzscheä, Proustia, Mannia, Goetheä, Kierkegaardia, Camus’tä, Sartrea, Pascalia). Tuntui niin hävyttömältä hänen tekstinsä jälkeen (esim. Goethen omaelämäkerran analyysin jälkeen) lukea tänään Helsingin Sanomista sen yhden ranskalaisen proffan kirjoittaman kirjan (Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut) kritiikki, joka aikoinaan ilmestyessään kyllä tuntui hauskalta ja nasevalta kirjalta, mutta joka tänään, kun luin sen arvostelun (se on suomennettu), tuntui jotenkin tympeältä teokselta – etenkin kun Hesarin jutusta tuli tunne, että suorastaan kerskailtiin – ja peräti kulttuuritoimituksen johdon suulla – mitä teoksia ei olla luettu eikä ilmeisesti tulla lukemaankaan. Tässä maassa! Mutta Kertész, entinen itäeurooppalainen (mitä hän kyllä koko ajan irvailee) jolle vanhanmallinen sivistys on Auschwitzinkin jälkeen kyseenalaistamaton, ei kuulu tähän uusbarbaarien joukkoon, vaan on tosiaan lukenut. Tietenkin hän tekee kirjassaan muistiinpanoja omiin tarpeisiinsa, ei mitenkään systemaattisesti, ja jää sitten pohtimaan lukemansa pohjalta perimmäisiä eksistentiaalisia kysymyksiä: elämää, kuolemaa, kohtaloa, vapautta, etc. Kirja on siis aforistinen ja reflektoiva, eikä sitä voi lukea yhdeltä istumalta – vaan on niitä kirjoja, joita on mahdotonta imuroida kerralla, mutta joihin tulee ilman muuta tartuttua hätätilanteessa, seuraavana kuivuuskautena ja lama-aikana.

Enimmäkseen K. pohtii omaa kirjallista prosessiaan, mutta koska hän on eksistentialisti, jolle Camus on vihan ja rakkauden kohde, ei tämä prosessi ole mitenkään ulkokohtaista tai teoreettisen oloista, vaan läpäisee välttämättä koko kirjailijan elämän – arjen, menneisyyden, nykyisyyden, kaiken. Kirjailijuutta ei siis K:lla voi erottaa hänen ihmisenä olemisestaan ja elämisestään, ja kriisiytyessään elämä vaikuttaa tietenkin myös hänen romaanikirjoittamiseensa, Kohtalottomuuden ja kaikkien muidenkin teosten syntyyn. Hän ei siis elä kriisiä yhtäällä ja jätä sitä taakseen lähtiessään aamulla kirjailijaliiton työhuoneeseensa, vaan kantaa työhuoneeseensakin mukanaan koko elämänsä – ja kriisinsä, menneisyytensä ja kipunsa ja tuskansa. Mutta hänpä elikin vähillä rahoilla ennen kirjallista läpimurtoaan ja Nobelia – eikä hän siis ole luopunut todellisuudesta, eksistenssistä, kuten funktionaaliset ihmiset. Onko Kertész siis viimeisiä todellisia taitelijoita? – Toivottavasti ei.