BARTOL: ALAMUT

Vladimir Bartol
Alamut
Suomentanut Kari Klemelä.
Mansarda, 2008.
(Alkuteos: Alamut, 1938.)


[Maryam:] ”Muistan, ibn Sabbah. Olen sanonut jotenkin tällä tavalla: ’Jos joku on oivaltanut, että kaikki se, mitä ihmiset sanovat onneksi, rakkaudeksi ja iloksi, on pelkkää virheellisille olettamuksille perustuvaa laskelmointia, sellaisen ihmisen sydämessä täytyy olla hirvittävä tyhjyydentunne. Hänet voi herättää turtumuksesta vain se, että hän asettaa panokseksi joko oman kohtalonsa tai muiden kohtalon. Sille joka tähän kykenee, on kaikki sallittua.” (Alamut, 168.)

”Mitkään asiat tai tosiseikat eivät siis määrää onneamme tai epäonneamme, vaan olemme täydellisesti ja yksinomaan riippuvaisia omista käsityksistämme tai siitä, mitä me niistä tiedämme.” (Alamut, 293)

Äskettäin unohduksista nostetun slovenialaiskirjailijan Vladimir Bartolin (1903–1967) Alamut on vuoden 2008 häikäisevin ja hämmentävin, hienoin ja ehdottomasti vaikuttavin romaanisuomennos. Kuvaamalla pahuutta ja fanaattisuutta sisältäpäin se vertautuu ranskalaiskirjailija Jonathan Littelin romaaniin Hyväntahtoiset, mutta on rakenteeltaan keskitetympi – se on jännittävä ja romanttinen seikkailutarina – ja siksi vaikuttavampi. Näitä kahta teosta yhdistää sekin, että molemmat kuvaavat 1930–1940-lukujen eurooppalaista fasismia ja fanatismia, Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin aikaa. Littel kuvaa tätä ajankohtaa historiallisen romaanin keinoin suhteellisen suoraan, mutta Bartol kirjoittaa teoksensa allegoriaksi, joka sijoittuu 1000-luvun Persiaan ja kuvaa fanaattisen islamilaislahkon, ismaililaisten pelotonta taistelua turkkilaisia seldzukkeja vastaan. Molemmat romaanit ovat ajankohtaisia myös Osama bin Ladenin ja islamistien Yhdysvalloissa vuonna 2001 tekemien terrori-iskujen takia – ja molemmat herättävät kysymyksen sodan ja väkivallan käytön oikeutuksesta, ihmisen pahuudesta ja hyvyydestä, hyvien ja jalojen aatteiden kuolemisesta yksilöllisen kunnian ja maineen tavoittelun takia.

Bartolin teksti on eurooppalainen romaani, mikä tarkoittaa sitä, että lukija saa seurata Alamut-linnakkeen elämää vuoroin ”paratiisineitsyiden”, vuoroin marttyyriksi valmistautuvien nuorten miesten, ”elävien tikareiden”, näkökulmasta ja rakentaa romaanin myötä itse mielipiteensä ja näkemyksensä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Hienoimmat kohtaukset ja keskustelut romaanissa käydään linnakkeen johtajan Hasan ibn Sabbahin ja hänen rakastettunsa Maryamin välillä ja ne koskevat uskon ja uskonnon merkitystä ihmisten elämässä. Hasanin mukaan tavalliset ihmiset eivät halua eivätkä kykene elämään epävarmuudessa; he tarvitsevat elämänsä merkityspohjaksi jonkinlaisen konkreettisen tulevaisuuden lupauksen, jonkin sadun tai fiktion, uskon tai uskonnon, ajatuksen tuonpuoleisesta paratiisista. Tämän ajatuksen ja ideologian mukaisesti hän on rakentanut Kotkanpesä-linnakkeensa, jossa fedajit, valitut marttyyrikokelaat, saavat jo maistaa paratiisin esimakua nautittuaan hasis-pillereitä ja tultuaan huumaannuksen tilassa johdatetuiksi linnoituksen salaiseen puutarhaosastoon, jossa heitä palvelevat kauniit nuoret neitsyet, joita marttyyrikokelaat pitävät huureina, paratiisineitsyinä. Tämän kokemuksen jälkeen eliittijoukko uskoo paratiisiin ja on valmis tekemään mitä tahansa – vaikka kuolemaan – päästääkseen sinne takaisin. Vähitellen sana paratiisista leviää ja yhä uudet nuoret miehet ovat valmiita liittymään ismaililaisten joukkoihin. Romaanin lopussa ”vuoren vanhus” vetäytyy maailmasta, mutta hänen assasiini-lahkonsa jatkaa elämää.

Kummallisinta on, että romaanin myötä tulee johdatetuksi tilanteeseen, jossa linnakkeen nerokkaan johtajan Hasan ibn Sabbahin fanatistiset ideat alkavat tuntua paitsi uskottavilta ja ymmärrettäviltä myös jossain määrin hyväksyttäviltä. Joudun koko ajan puntaroimaan, onko Hasan nero vai hullu, ”kauhistuttava haaveilija helvetistä”, onko hän paha vai hyvä, onko hänen toimintansa oikeutettua vai pitäisikö se tuomita. Lopullista vastausta romaani ei anna – koska se on romaani. Vaikka tuomitsisikin erinäiset kuolemantapaukset täysin tarpeettomina ja järjettömän pahoina tekoina, monet Hasanin esittämät ajatukset tuntuvat perustelluilta ja joudun kysymään uhrien ja uhrausten merkitystä hyvien ajatusten ja jalojen aatteiden eteenpäin viemiseksi. Lukija on valmis sympatisoimaan Hasania siitäkin syystä, että hänen koko elämäntarinansa tulee romaanin myötä kerrotuksi: hänen taistelunsa, hänen mietiskelynsä, hänen pohdintansa, hänen seikkailunsa ja vaelluksensa, hänen virheensä ja erheensä, onnistumisensa ja vastoinkäymisensä. Eikä ole lainkaan vaikea ymmärtää, että hänellä on kaksi rakastettua linnakkeessa, kaksi naista, Maryam ja Apama, jotka ovat valmiita uhraamaan koko elämänsä hänelle ja hänen aatteelleen – ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Romaani on täynnä häkellyttävän hienoja yksityiskohtaisia kuvauksia marttyyreiden arkielämästä ja heidän koulutuksestaan, nuorten naisten elämästä paratiisipuutarhassa, piirityskuvauksia, hasis-kokemusten kuvauksia. Sen päähenkilöt ja sivuhenkilöt vaikuttavat eläviltä ja uskottavilta hahmoilta. Yksi heistä on Omar Khaijam, Hasanin nuoruuden ystävä ja toveri, jonka ajatuksista romaanissa keskustellaan ja jonka runoja romaanissa luetaan.