Irène Némirovsky
Veren polte
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Gummerus, 2008
Alkuteos: Chaleur du sang
Tämä on hyvin eurooppalaisen oloista pienoisproosaa. Alussa ollaan pienessä kylässä – ei etelä-italialaisessa pikkukylässä, vaan ranskalaisessa kylässä, jossain Keski-Ranskassa. Mies, pienoisromaanin päähenkilö ja kertoja, Silvio nimeltään, on saapunut takaisin kotiseudulleen pitkän poissaolon jälkeen. Kaikki on tietenkin muuttunut, hän itsekin.
Päähenkilömiehen näkökulmasta ja hänen päiväkirjamerkinnöistään lukija saa seurata pikkukylän elämää – vaurasta ja vaiteliasta ja pienimuotoista maanomistajayhteisön elämää – ja etenkin kolmea Silvion lähipiirin ihmistä: vanhaa onnellista avioparia ja heidän tytärtään, joka tarinan aikana menee naimisiin ja menettää aviomiehensä.
Tunnelmaltaan kertomus on myös jotenkin eurooppalainen tai pirandellomainen: kylän arkisen vähäeleisyyden ja rutiinien takana kuohuu ja kirja avautuu antiikin draaman kaltaiseksi kohtalonomaiseksi tunnekuohuksi, johon romaanin otsikkokin, Veren polte, viittaa. Ihminen tahtoo mitä tahtoo, mutta hän on suurempien voimien armoilla. Tässä ne suuremmat voimat ovat ihmisen luontainen veto – rakkaus, intohimo, vetovoima – toiseen ihmiseen. Sitä minäkertoja päiväkirjamerkinnöissään pohtii ja sitä hän tarkastelee ympäristössään – aluksi suhteellisen neutraalin oloisesti, lopussa myös toisessa rekisterissä. Kyse on moninkertaisesta ja monikerroksisesta mustasukkaisuus- ja kolmiodraamasta ja sen jälkipuinnista. Tarinan purkautuessa tulee esiin yhä uusia paljastuksia, joissa lopulta minäkertojakin huomaa olevansa osallisena. Näin Némirovskyn romaanissa on lopulta kyse päähenkilömiehenkin itsetuntemuksesta ja kasvutarinasta.
Kaikki on Némirovskyllä kerrottu hienosti, tasapainoisesti, eeppisesti. Tukahdetut tunteet pulpahtavat ennemmin tai myöhemmin pintaan, vaativat osansa. Tanssiaisissa, Némirovskyn toisessa suomennetussa pienoisromaanissa, tunteet kuohuivat äiti-tytär-suhteessa. Verenpoltteessa kyse on miehen ja naisen välisistä suhteista, mutta niidenkin alta merkityksellisempänä suhteena nousee eräs äiti-tytär-suhde, tämän pienoisromaanin avainsuhde. Tunteiden kuvaajana Némirovsky on joka tapauksessa vertaamaton. Ja suomentaja, Anna-Maija Viitanen, hallitsee hienosti tämän tunnepaletin.
Sunday, September 14, 2008
Sunday, September 7, 2008
LISPECTOR: LÄHELLÄ VILLIÄ SYDÄNTÄ
Clarice Lispector
Lähellä villiä sydäntä
Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen
Baabel
Teos, 2008.
(Alkuteos: Perto do Coracao Selvagem)
Sain viimein tilaisuuden tutustua Clarice Lispectoriin, brasilialaiseen naiskirjailijaan, josta olen jo monta vuotta sitten lukenut ranskalaisen naistutkijan, Hélène Cixousin, teksteistä. En ihmettele ollenkaan tämän écriture féminine-ihmisen intohimoista suhdetta Lispectoriin – niin järisyttävän feminiinisestä tekstistä romaanissa on kyse. Ja sitten: heti kun sanoo feminiininen, tuntee tekevänsä vääryyttä kirjalle, joka puhuttelee itsessäni olevaa naista mutta yhtä hyvin myös minussa olevaa ihmistä ja lisäksi vielä kaikkein syvempiä inhimillisiä kudelmia itsessäni – niitä joista on vaikea sanoa, mitä perua ne edes ovat, sukupuolettomiako ja mistä sfääreistä lie tulleita. Tällaista tekstiä inspiroi näköjään minussa Clarice Lispector, naiskirjailija, joka on nyt jo kuollut – ja johon tulen nyt vasta tutustumaan. Muitakin suomennoksia on, en ymmärrä miksi ne ovat väistäneet minut – tai ehkä minä olen vain väistänyt ne. Ja niinhän se on.
Lähellä villiä sydäntä on modernin naisen kehitystarina eli se on kehitystarina, joka ei noudata ulkoisen kehityksen tai kehitystarinan mallia, vaan rakentuu ja muotoutuu omannäköisekseen, ehkä joksikin sellaiseksi mitä ei oikeastaan voi kehitykseksi sanoakaan, vaan jota tulisi kutsua jollakin toisella nimellä: jatkuvaksi virtaavaksi tai nestemäiseksi tai aaltomaiseksi muodonmuutokseksi – ehkä. Sellaisesta romaanissa on ainakin puhe: muodonmuutoksista. Päähenkilö on nimeltään Joana ja hänen muodonmuutoksensa esitellään romaanissa modernistiseen tyyliin, episodittain, kohtaus kohtaukselta. Alussa Joanaan tutustutaan isänsä talossa pienenä tyttönä, hän on silloin jo hyvin totinen tyttö ja pohdiskelee asioita. Sitten hän on isän kuoltua sukulaistensa hoteissa ja sisäoppilaitoksessa. Toisessa osassa Joana on naimisissa Otavio-nimisen porvarillisen miehen kanssa, jolla on toinenkin nainen, Lidia. Mitään tavanomaista kolmiodraamaa ja loppuratkaisua ei ole odotettavissa.
Olennaisempaa kuin ulkomaailma ja ulkoiset tapahtumat – koko romaanissa on etäisesti jonkinlaista salonkidraaman tai kamarinäytelmän tuntua, joka minulle ainakin toi mielen Vaalinheimolaiset, Goethen erikoisen parisuhdetekstin – on Lispectorille ja hänen kertojalleen päähenkilönaisen sisäiset mielenliikkeet tai mielen liikkumiset, ajattelemisen ja kuvittelemisen prosessi. Välillä kyllä seurataan myös Lidian ja Otavion mielen liikkumista, mutta ei ehkä niin onnistuneesti kuin Joanan tapauksessa. Enkä voinut välttyä ajatukselta, että kirjailijan ääni kuului selvästi kaikissa kolmessa päähenkilössä – ja läheisin suhde hänellä kuitenkin sitten oli Joanaan.
Joana on moderni nainen, jolle elämä orpolapsena ei ole antanut selvää vastapainoa tai suuntaa, selvää lakia ja määräystä, auktoriteettia jota vastaan hänen elämänsä hakeutuisi omaan uomaansa joko uhman tai kiellon kautta. Päin vastoin Joana on elänyt koko elämänsä – omituisesti – tässä hetkessä ja alituisessa sisäisessä reflektiossa ja itsetarkkailussa, omaa mieltään ja mieltymystään alituiseen kuunnellen, ja joutilaana hän on voinut päätyä vähitellen luontevasti johonkin ratkaisuun tai päätökseen, tekoon tai sanaan, joutumatta pakottamaan omaa mieltään. Hänellä on ollut lapsena maksimaalinen vapaus eikä hänen ole tarvinnut pakottaa mieltään. Tragedia on siinä, että vanhempana ja toisten ihmisten kanssa hänen on enää vaikea saavuttaa sitä vapautta, jonka hänen isänsä hänelle pystyi tarjoamaan. Hän kuitenkin haluaa ja kaihoaa vapautta ja sanoutuu vähitellen aviomiehestäänkin irti, jää loppukohtauksessa jonkinlaiseen mielettömään tilaan, jossa hakeutuu uudestaan takaisin itseensä ja omaan vapauteensa. Tämä tapahtuu syvän meditaation ja rukouksen kautta. Ja tässä ollaan romaanin ytimen ääressä: De profundis.
Kirjassa on virtuoosimaisia kuvauksia naisen ja ihmisen mielestä ja sisäisyydestä. Esimerkiksi kuvaus, jossa Joana lähestyy miehensä kertakaikkista toiseutta ja erilaisuutta tämän nukkuessa, on ainutlaatuinen ja vertaamaton. Ja hienoja pysähtymisen hetkiä sanojen ja sanomisen, itsensä ilmaisemisen äärelle. Siitä minusta Lispectorilla on kyse: ihmisen itsen ilmaisemisesta, sen ainutlaatuisen ja toisille aina käsittämättömäksi jäävän sisäisen ihmisen ilmaisemisesta. Siinä mielessä hän on moderni, Virginia Woolfin ja Marguerite Durasin sukulainen. Nämä minulle tulivat mieleen pikemminkin kuin Kafka ja Joyce. Lispectorilla on kuitenkin niin paljon feminiinis-arkkityyppistä eroottista kuvastoa: naisrunoilijoille tyypilliset tulivuoret ja laavat, kosteat metsät virtoineen, kuivat autiomaat joiden kätköissä kosteat keitaat, kaikki tällainen – ei sitä ainakaan Kafkalta löydy, Joycesta en tiedä.
Tarja Härkosen suomennos tuntuu tavoittavan hienosti Lispectorin virtaavan lauseen.
Lähellä villiä sydäntä
Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen
Baabel
Teos, 2008.
(Alkuteos: Perto do Coracao Selvagem)
Sain viimein tilaisuuden tutustua Clarice Lispectoriin, brasilialaiseen naiskirjailijaan, josta olen jo monta vuotta sitten lukenut ranskalaisen naistutkijan, Hélène Cixousin, teksteistä. En ihmettele ollenkaan tämän écriture féminine-ihmisen intohimoista suhdetta Lispectoriin – niin järisyttävän feminiinisestä tekstistä romaanissa on kyse. Ja sitten: heti kun sanoo feminiininen, tuntee tekevänsä vääryyttä kirjalle, joka puhuttelee itsessäni olevaa naista mutta yhtä hyvin myös minussa olevaa ihmistä ja lisäksi vielä kaikkein syvempiä inhimillisiä kudelmia itsessäni – niitä joista on vaikea sanoa, mitä perua ne edes ovat, sukupuolettomiako ja mistä sfääreistä lie tulleita. Tällaista tekstiä inspiroi näköjään minussa Clarice Lispector, naiskirjailija, joka on nyt jo kuollut – ja johon tulen nyt vasta tutustumaan. Muitakin suomennoksia on, en ymmärrä miksi ne ovat väistäneet minut – tai ehkä minä olen vain väistänyt ne. Ja niinhän se on.
Lähellä villiä sydäntä on modernin naisen kehitystarina eli se on kehitystarina, joka ei noudata ulkoisen kehityksen tai kehitystarinan mallia, vaan rakentuu ja muotoutuu omannäköisekseen, ehkä joksikin sellaiseksi mitä ei oikeastaan voi kehitykseksi sanoakaan, vaan jota tulisi kutsua jollakin toisella nimellä: jatkuvaksi virtaavaksi tai nestemäiseksi tai aaltomaiseksi muodonmuutokseksi – ehkä. Sellaisesta romaanissa on ainakin puhe: muodonmuutoksista. Päähenkilö on nimeltään Joana ja hänen muodonmuutoksensa esitellään romaanissa modernistiseen tyyliin, episodittain, kohtaus kohtaukselta. Alussa Joanaan tutustutaan isänsä talossa pienenä tyttönä, hän on silloin jo hyvin totinen tyttö ja pohdiskelee asioita. Sitten hän on isän kuoltua sukulaistensa hoteissa ja sisäoppilaitoksessa. Toisessa osassa Joana on naimisissa Otavio-nimisen porvarillisen miehen kanssa, jolla on toinenkin nainen, Lidia. Mitään tavanomaista kolmiodraamaa ja loppuratkaisua ei ole odotettavissa.
Olennaisempaa kuin ulkomaailma ja ulkoiset tapahtumat – koko romaanissa on etäisesti jonkinlaista salonkidraaman tai kamarinäytelmän tuntua, joka minulle ainakin toi mielen Vaalinheimolaiset, Goethen erikoisen parisuhdetekstin – on Lispectorille ja hänen kertojalleen päähenkilönaisen sisäiset mielenliikkeet tai mielen liikkumiset, ajattelemisen ja kuvittelemisen prosessi. Välillä kyllä seurataan myös Lidian ja Otavion mielen liikkumista, mutta ei ehkä niin onnistuneesti kuin Joanan tapauksessa. Enkä voinut välttyä ajatukselta, että kirjailijan ääni kuului selvästi kaikissa kolmessa päähenkilössä – ja läheisin suhde hänellä kuitenkin sitten oli Joanaan.
Joana on moderni nainen, jolle elämä orpolapsena ei ole antanut selvää vastapainoa tai suuntaa, selvää lakia ja määräystä, auktoriteettia jota vastaan hänen elämänsä hakeutuisi omaan uomaansa joko uhman tai kiellon kautta. Päin vastoin Joana on elänyt koko elämänsä – omituisesti – tässä hetkessä ja alituisessa sisäisessä reflektiossa ja itsetarkkailussa, omaa mieltään ja mieltymystään alituiseen kuunnellen, ja joutilaana hän on voinut päätyä vähitellen luontevasti johonkin ratkaisuun tai päätökseen, tekoon tai sanaan, joutumatta pakottamaan omaa mieltään. Hänellä on ollut lapsena maksimaalinen vapaus eikä hänen ole tarvinnut pakottaa mieltään. Tragedia on siinä, että vanhempana ja toisten ihmisten kanssa hänen on enää vaikea saavuttaa sitä vapautta, jonka hänen isänsä hänelle pystyi tarjoamaan. Hän kuitenkin haluaa ja kaihoaa vapautta ja sanoutuu vähitellen aviomiehestäänkin irti, jää loppukohtauksessa jonkinlaiseen mielettömään tilaan, jossa hakeutuu uudestaan takaisin itseensä ja omaan vapauteensa. Tämä tapahtuu syvän meditaation ja rukouksen kautta. Ja tässä ollaan romaanin ytimen ääressä: De profundis.
Kirjassa on virtuoosimaisia kuvauksia naisen ja ihmisen mielestä ja sisäisyydestä. Esimerkiksi kuvaus, jossa Joana lähestyy miehensä kertakaikkista toiseutta ja erilaisuutta tämän nukkuessa, on ainutlaatuinen ja vertaamaton. Ja hienoja pysähtymisen hetkiä sanojen ja sanomisen, itsensä ilmaisemisen äärelle. Siitä minusta Lispectorilla on kyse: ihmisen itsen ilmaisemisesta, sen ainutlaatuisen ja toisille aina käsittämättömäksi jäävän sisäisen ihmisen ilmaisemisesta. Siinä mielessä hän on moderni, Virginia Woolfin ja Marguerite Durasin sukulainen. Nämä minulle tulivat mieleen pikemminkin kuin Kafka ja Joyce. Lispectorilla on kuitenkin niin paljon feminiinis-arkkityyppistä eroottista kuvastoa: naisrunoilijoille tyypilliset tulivuoret ja laavat, kosteat metsät virtoineen, kuivat autiomaat joiden kätköissä kosteat keitaat, kaikki tällainen – ei sitä ainakaan Kafkalta löydy, Joycesta en tiedä.
Tarja Härkosen suomennos tuntuu tavoittavan hienosti Lispectorin virtaavan lauseen.
Wednesday, September 3, 2008
SARESMA: OMAELÄMÄKERRAN RAJAPINNOILLA
POSTMODERNIN NAISTAPAISESTI OMAELÄMÄKERRAN RAJAPINNOILLA
Tuija Saresma, Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus.
Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 92.
Jyväskylän yliopisto, 2007. (255 s.)
Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus on Tuija Saresman artikkeliväitöskirjansa pohjalta kirjoittama yhteenveto. Kirja ansaitsee tulla noteeratuksi – eikä vähiten siitä syystä, että sen luettuaan pääsee hyvin perille akateemisen omaelämäkertatutkimuksen nykytilasta, siitä mitä omaelämäkerrasta tällä haavaa ajatellaan, mistä nyt kirjoitetaan ja miten ja siitäkin, mitkä käsitteet ja lähestymistavat ovat tällä hetkellä muodissa. Niin perusteellisesti ja tarkkaan Saresma on siis oman tutkimuksensa paikantanut – ennen kaikkea kuitenkin suhteessa 1900–2000-lukujen vaihteen humanistis-yhteiskuntatieteelliseen omaelämäkertatutkimukseen. Kaksi kolmasosaa kirjasta on tätä tutkijan itsensä paikantamista: teoreettista johdatusta ja kirjoittajan yritystä suhteuttaa oma tutkimusongelma mitä erilaisimpiin olemassa oleviin teoreettisiin malleihin ja käsitteisiin.
Aivan selväksi tuo tutkimusongelma ei kylläkään lukijalle tämän kirjan perusteella tule. Kirjan luettuani tuli itse asiassa tunne, että väitöskirjan alkuperäinen nimi ”Omaelämäkerran rajapinnoilla. Tekstuaalisuus, subjektius ja sukupuoli taideomaelämäkerroissa” olisi saattanut kuvata tätäkin kirjaa paremmin, vaikka eihän se tietenkään mikään iskevän seksikäs ja myyvä nimi ole, vaan juuri tuollainen akateemiseen väitöskirjaan sopiva teoreettisen kuivakka, mutta kuitenkin täsmällinen otsikko. Alaotsikkoon nostettu kuolema ohjaa kuitenkin tämän kirjan lukijaa odottamaan kuolema-aiheen käsittelyä, ja siitä onkin puhetta, aihetta ennakoidaan koko ajan, mutta varsinaisesti asiaan – kuoleman ja kirjoituksen suhteeseen – päästään vasta sivulla 151 eli viidennessä luvussa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä lukuja ei olekaan numeroitu eikä pantu mihinkään hierarkkiseen järjestykseen, mikä aiheuttaa joskus leipätekstiä lukevan päässä harmittavaa hämmennystä, kun ei tiedä, onko lukemassa pää- vai alalukua.
Eipä silti, Saresma selvittää sangen ansiokkaasti humanistis-yhteiskuntatieteellisen omaelämäkertutkimuksen teoriaviidakon. Omaelämäkertahan nousi länsimaissa jälleen kerran 1970–1980-luvuilla varteen otettavaksi tutkimuskohteeksi (oltuaan suhteellisen pitkään väheksytty laji ja kirjoittamisen muoto), ja jo jonkin aikaa on voitu puhua jopa erityisestä omaelämäkertatutkimuksen buumista. Samaten omaelämäkerta on tarjonnut jo pitkään mielenkiintoisen tutkimuslaboratorion erilaisille lähestymistavoille, ja sen kautta on voitu tutkia monia myöhäismodernille kulttuurille ominaisia ajatusmalleja ja käsitteitä: subjektiutta, yksityisyyttä, yksilöllisyyttä, intiimiyttä, performatiivisuutta eli kirjoittamista toimintana tai tekemisenä – listaa voi jatkaa. Saresman kirjan ansio tällä saralla on siinä, että hän osaa kirjoittaa ja osaa myös tiivistää monia hankalan ja joskus aivan käsittämättömänkin tuntuisia teoreettisia malleja ja käsitteitä suhteellisen yksinkertaisen tuntuisiksi ja naseviksi huomioiksi. Omaelämäkerran rajapinnoilla synnyttää vaikutelman, että kirjoittaja on ajatellut ja pohtinut asioita, että hänelle on syntynyt asioista omakohtainen käsitys – eikä hän kuitenkaan tunne halua julistaa tai saarnata totuutta. Jonkinmoista historiallista perspektiiviä jäin kuitenkin omaelämäkertateoriankin suhteen kaipaamaan – vallankin kun valtaosa modernin omaelämäkertatutkimuksen pioneereista on itse asiassa juuri Saresman kaltaisia kulttuurintutkijoita eikä ollenkaan muodon tai kauneuden perään haikailevia kirjallisuusteoreetikkoja.
Samalla on kuitenkin sanottava, että itse olisin mieluummin lukenut paljon enemmän siitä, mitä kirjoittajalla itsellään on tutkimiensa ja lukemiensa omaelämäkerrallisten aineistojen pohjalta sanottavanaan tästä tutkimuskentästä ja erityisesti omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikasta. On vaikea käsittää, miksi kuoleman ja omaelämäkerrallisen kirjoituksen suhteen käsittely on tässä kirjassa jätetty aivan loppumetreille ja lopultakin niin vähälle huomiolle. Ja miksi väitöskirjassa käytetyt omaelämäkerralliset aineistot on päätetty tässä kirjassa jättää marginaaliin? Innokas ja ponteva lukija epäilemättä tarttuu tämän kirjan luettuaan myös itse väitöskirjan artikkeleihin – se on ehkä tarkoituskin – mutta vastaväitteenä tekee mieli esittää, että tämän tapaisia teoreettisia johdatuksia omaelämäkertaan ja omaelämäkertatutkimukseen on tehty jo useita – Suomessakin, saati Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa tai Saksassa – mutta sen sijaan omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikan suhdetta pohtivia esityksiä ei ole ollenkaan pilvin pimein, kuten kirjoittaja itsekin kirjassaan toteaa. Kirjan alussa esitetty kysymys, ”Miten kuolema kirjoittuu omaelämäkertaan?” (s. 30) jää siis oikeastaan täysin auki vielä tämän kirjan lukemisen jälkeenkin.
Yritin lukea erityisen tarkkaan tuota kirjan viimeistä lukua ”Kirjoittaminen rajatyönä”, jossa omaelämäkerrallisuuden, kuoleman ja rajalla olemisen problematiikat piti lopulta yhdistämän. Vaikea oli siitäkään löytää selvää teesiä tai punaista lankaa, ellei sellaisiksi sitten lasketa sen kaltaisia väitteitä, että kuolemasta kirjoittaminen on ”naistapaista” tai että se edustaa ”pientä toimijuutta”, jota Saresma luonnehtii mm. seuraavalla tavalla: ”Surusta kirjoittaminen onkin esimerkki omaelämäkerrallisen kirjoittamisen performatiivisuudesta. Se osoittaa, että kirjoittamalla ’minästä’ surun kokijana tuo minä tulee olevaksi, saa jälleen rajat ja kykenee muodostamaan suhteita toisiin kuoleman katkaiseman suhteen tilalle, kurottautuu kirjoittamalla kohti toisia. Kirjoittaminen on siten pientä toimijuutta”. (Saresma, 193.) Mikäpä siinä. Ei minulle ole tähän mitään vastaan sanomista, se vain, että olisipa ollut hienoa lukea enemmän tuon ”naistapaisuuden” tai ”pienen toimijuuden” ilmenemisestä itse puheena olleissa taideomaelämäkerroissa ja siitäkin, miten niitä analysoidaan ja millä välineillä.
Nykyisen taideomaelämäkerran yhteyttä itkuvirsiin käsitellään kirjassa lyhyesti, mutta mitä olisi sitten ajateltava länsimaisen omaelämäkerrallisuuden valtavirrasta ja koko valtavan pitkästä ”miestapaisuuden historiasta”: hautamonumenteista, testamenttikirjeistä tai kuuluisien miesten elämäkerroista ja omaelämäkerrallisista teksteistä, joihin kuoleman problematiikka tutkitustikin liittyy monin tavoin. Entä kuolema omaelämäkertakirjallisuudessa, sen pohtiminen ja ennakoiminen, sitä vastaan kirjoittaminen, sen kieltäminen tai myöntäminen? Onko perusteltua lakaista syrjään antiikista asti alkanut kuoleman tematisoinnin omaelämäkerrallinen traditio – ja ajattelen nyt vaikkapa Augustinusta? Tai koko myöhempi omaelämäkertakirjallisuus: Chateaubriandit ja Goethet, Tolstoit ja Toivo Pekkaset, joiden omaelämäkerroissa kuolema kutoutuu erottamattomaksi osaksi minän tarinaa ja kerrontaa – ja sitä paitsi osaksi myös taiteeseen liittyvää ja sitä tematisoivaa pohdintaa? Vailla laajempaa historiallista kehystä ja historiallisen esimerkkiaineiston suomaa pohjaa Saresman teesit jäävät heitoiksi ilmaan, vähän samantapaisiksi hurskaan oloisiksi ”ehdotuksiksi”, joita hän kirjassaan mielellään viljelee – postmodernin tutkimusperinteen hengessä.
Mutta juuri valtavirran postmoderni naistapainen tutkimusretoriikka tuo Saresman muutoin hienoon tekstiin monia ärsyttäviä piirteitä. Ärsyttävää on esimerkiksi tuo ylenpalttinen paikallistamisen ja paikallistumisen tarve, samoin kuin kaikki nuo ehdotuksetkin (”Ehdotan, että...”) sekä hurskasteleva (muka) kaiken mahdollisen tiedostaminen ja monien mutkikkaiden asioiden esittäminen ilmoitusasioina. Yhtä ärsyttävää on nykytutkimukseen levinnyt tapa analysoida tekstejä tunnustelemalla ja koskettelemalla, kuulostelemalla niitä – kun näkemisestä on tullut niin maskuliinista. Sinänsähän tämä tunnusteluyritys on ymmärrettävä. Se liittyy naistutkimuksen ja kulttuuritutkimuksen kaltaisten oppialojen emansipatorisiin ja holistisiin pyrkimyksiin, yritykseen ottaa mukaan inhimillisestä kulttuurista muitakin merkityksellisiä tekijöitä kuin perinteiset henki ja sielu. Ongelma on vain siinä, että tuo pyrkimys jää puolitiehen tai ainakin jotenkin hämärään, kun inhimillisiä tekijöitä ei kuitenkaan kuulostella, vaan nimenomaan tekstejä: ”Omaelämäkerran lukija kohtaa kirjoittajan tekstuaalisella rajapinnalla, jolla tunnustellaan kirjoituksen ja kokemuksen suhdetta” (Saresma, 15). Tällainen postmoderni retoriikka hämärtää kokonaan sen, kuka tässä nyt tunnustelee ja mitä – ja mitä tarkoitusta varten.
Tuija Saresma, Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus.
Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 92.
Jyväskylän yliopisto, 2007. (255 s.)
Omaelämäkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus on Tuija Saresman artikkeliväitöskirjansa pohjalta kirjoittama yhteenveto. Kirja ansaitsee tulla noteeratuksi – eikä vähiten siitä syystä, että sen luettuaan pääsee hyvin perille akateemisen omaelämäkertatutkimuksen nykytilasta, siitä mitä omaelämäkerrasta tällä haavaa ajatellaan, mistä nyt kirjoitetaan ja miten ja siitäkin, mitkä käsitteet ja lähestymistavat ovat tällä hetkellä muodissa. Niin perusteellisesti ja tarkkaan Saresma on siis oman tutkimuksensa paikantanut – ennen kaikkea kuitenkin suhteessa 1900–2000-lukujen vaihteen humanistis-yhteiskuntatieteelliseen omaelämäkertatutkimukseen. Kaksi kolmasosaa kirjasta on tätä tutkijan itsensä paikantamista: teoreettista johdatusta ja kirjoittajan yritystä suhteuttaa oma tutkimusongelma mitä erilaisimpiin olemassa oleviin teoreettisiin malleihin ja käsitteisiin.
Aivan selväksi tuo tutkimusongelma ei kylläkään lukijalle tämän kirjan perusteella tule. Kirjan luettuani tuli itse asiassa tunne, että väitöskirjan alkuperäinen nimi ”Omaelämäkerran rajapinnoilla. Tekstuaalisuus, subjektius ja sukupuoli taideomaelämäkerroissa” olisi saattanut kuvata tätäkin kirjaa paremmin, vaikka eihän se tietenkään mikään iskevän seksikäs ja myyvä nimi ole, vaan juuri tuollainen akateemiseen väitöskirjaan sopiva teoreettisen kuivakka, mutta kuitenkin täsmällinen otsikko. Alaotsikkoon nostettu kuolema ohjaa kuitenkin tämän kirjan lukijaa odottamaan kuolema-aiheen käsittelyä, ja siitä onkin puhetta, aihetta ennakoidaan koko ajan, mutta varsinaisesti asiaan – kuoleman ja kirjoituksen suhteeseen – päästään vasta sivulla 151 eli viidennessä luvussa, vaikka jostain käsittämättömästä syystä lukuja ei olekaan numeroitu eikä pantu mihinkään hierarkkiseen järjestykseen, mikä aiheuttaa joskus leipätekstiä lukevan päässä harmittavaa hämmennystä, kun ei tiedä, onko lukemassa pää- vai alalukua.
Eipä silti, Saresma selvittää sangen ansiokkaasti humanistis-yhteiskuntatieteellisen omaelämäkertutkimuksen teoriaviidakon. Omaelämäkertahan nousi länsimaissa jälleen kerran 1970–1980-luvuilla varteen otettavaksi tutkimuskohteeksi (oltuaan suhteellisen pitkään väheksytty laji ja kirjoittamisen muoto), ja jo jonkin aikaa on voitu puhua jopa erityisestä omaelämäkertatutkimuksen buumista. Samaten omaelämäkerta on tarjonnut jo pitkään mielenkiintoisen tutkimuslaboratorion erilaisille lähestymistavoille, ja sen kautta on voitu tutkia monia myöhäismodernille kulttuurille ominaisia ajatusmalleja ja käsitteitä: subjektiutta, yksityisyyttä, yksilöllisyyttä, intiimiyttä, performatiivisuutta eli kirjoittamista toimintana tai tekemisenä – listaa voi jatkaa. Saresman kirjan ansio tällä saralla on siinä, että hän osaa kirjoittaa ja osaa myös tiivistää monia hankalan ja joskus aivan käsittämättömänkin tuntuisia teoreettisia malleja ja käsitteitä suhteellisen yksinkertaisen tuntuisiksi ja naseviksi huomioiksi. Omaelämäkerran rajapinnoilla synnyttää vaikutelman, että kirjoittaja on ajatellut ja pohtinut asioita, että hänelle on syntynyt asioista omakohtainen käsitys – eikä hän kuitenkaan tunne halua julistaa tai saarnata totuutta. Jonkinmoista historiallista perspektiiviä jäin kuitenkin omaelämäkertateoriankin suhteen kaipaamaan – vallankin kun valtaosa modernin omaelämäkertatutkimuksen pioneereista on itse asiassa juuri Saresman kaltaisia kulttuurintutkijoita eikä ollenkaan muodon tai kauneuden perään haikailevia kirjallisuusteoreetikkoja.
Samalla on kuitenkin sanottava, että itse olisin mieluummin lukenut paljon enemmän siitä, mitä kirjoittajalla itsellään on tutkimiensa ja lukemiensa omaelämäkerrallisten aineistojen pohjalta sanottavanaan tästä tutkimuskentästä ja erityisesti omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikasta. On vaikea käsittää, miksi kuoleman ja omaelämäkerrallisen kirjoituksen suhteen käsittely on tässä kirjassa jätetty aivan loppumetreille ja lopultakin niin vähälle huomiolle. Ja miksi väitöskirjassa käytetyt omaelämäkerralliset aineistot on päätetty tässä kirjassa jättää marginaaliin? Innokas ja ponteva lukija epäilemättä tarttuu tämän kirjan luettuaan myös itse väitöskirjan artikkeleihin – se on ehkä tarkoituskin – mutta vastaväitteenä tekee mieli esittää, että tämän tapaisia teoreettisia johdatuksia omaelämäkertaan ja omaelämäkertatutkimukseen on tehty jo useita – Suomessakin, saati Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa tai Saksassa – mutta sen sijaan omaelämäkerrallisen kirjoituksen ja kuoleman problematiikan suhdetta pohtivia esityksiä ei ole ollenkaan pilvin pimein, kuten kirjoittaja itsekin kirjassaan toteaa. Kirjan alussa esitetty kysymys, ”Miten kuolema kirjoittuu omaelämäkertaan?” (s. 30) jää siis oikeastaan täysin auki vielä tämän kirjan lukemisen jälkeenkin.
Yritin lukea erityisen tarkkaan tuota kirjan viimeistä lukua ”Kirjoittaminen rajatyönä”, jossa omaelämäkerrallisuuden, kuoleman ja rajalla olemisen problematiikat piti lopulta yhdistämän. Vaikea oli siitäkään löytää selvää teesiä tai punaista lankaa, ellei sellaisiksi sitten lasketa sen kaltaisia väitteitä, että kuolemasta kirjoittaminen on ”naistapaista” tai että se edustaa ”pientä toimijuutta”, jota Saresma luonnehtii mm. seuraavalla tavalla: ”Surusta kirjoittaminen onkin esimerkki omaelämäkerrallisen kirjoittamisen performatiivisuudesta. Se osoittaa, että kirjoittamalla ’minästä’ surun kokijana tuo minä tulee olevaksi, saa jälleen rajat ja kykenee muodostamaan suhteita toisiin kuoleman katkaiseman suhteen tilalle, kurottautuu kirjoittamalla kohti toisia. Kirjoittaminen on siten pientä toimijuutta”. (Saresma, 193.) Mikäpä siinä. Ei minulle ole tähän mitään vastaan sanomista, se vain, että olisipa ollut hienoa lukea enemmän tuon ”naistapaisuuden” tai ”pienen toimijuuden” ilmenemisestä itse puheena olleissa taideomaelämäkerroissa ja siitäkin, miten niitä analysoidaan ja millä välineillä.
Nykyisen taideomaelämäkerran yhteyttä itkuvirsiin käsitellään kirjassa lyhyesti, mutta mitä olisi sitten ajateltava länsimaisen omaelämäkerrallisuuden valtavirrasta ja koko valtavan pitkästä ”miestapaisuuden historiasta”: hautamonumenteista, testamenttikirjeistä tai kuuluisien miesten elämäkerroista ja omaelämäkerrallisista teksteistä, joihin kuoleman problematiikka tutkitustikin liittyy monin tavoin. Entä kuolema omaelämäkertakirjallisuudessa, sen pohtiminen ja ennakoiminen, sitä vastaan kirjoittaminen, sen kieltäminen tai myöntäminen? Onko perusteltua lakaista syrjään antiikista asti alkanut kuoleman tematisoinnin omaelämäkerrallinen traditio – ja ajattelen nyt vaikkapa Augustinusta? Tai koko myöhempi omaelämäkertakirjallisuus: Chateaubriandit ja Goethet, Tolstoit ja Toivo Pekkaset, joiden omaelämäkerroissa kuolema kutoutuu erottamattomaksi osaksi minän tarinaa ja kerrontaa – ja sitä paitsi osaksi myös taiteeseen liittyvää ja sitä tematisoivaa pohdintaa? Vailla laajempaa historiallista kehystä ja historiallisen esimerkkiaineiston suomaa pohjaa Saresman teesit jäävät heitoiksi ilmaan, vähän samantapaisiksi hurskaan oloisiksi ”ehdotuksiksi”, joita hän kirjassaan mielellään viljelee – postmodernin tutkimusperinteen hengessä.
Mutta juuri valtavirran postmoderni naistapainen tutkimusretoriikka tuo Saresman muutoin hienoon tekstiin monia ärsyttäviä piirteitä. Ärsyttävää on esimerkiksi tuo ylenpalttinen paikallistamisen ja paikallistumisen tarve, samoin kuin kaikki nuo ehdotuksetkin (”Ehdotan, että...”) sekä hurskasteleva (muka) kaiken mahdollisen tiedostaminen ja monien mutkikkaiden asioiden esittäminen ilmoitusasioina. Yhtä ärsyttävää on nykytutkimukseen levinnyt tapa analysoida tekstejä tunnustelemalla ja koskettelemalla, kuulostelemalla niitä – kun näkemisestä on tullut niin maskuliinista. Sinänsähän tämä tunnusteluyritys on ymmärrettävä. Se liittyy naistutkimuksen ja kulttuuritutkimuksen kaltaisten oppialojen emansipatorisiin ja holistisiin pyrkimyksiin, yritykseen ottaa mukaan inhimillisestä kulttuurista muitakin merkityksellisiä tekijöitä kuin perinteiset henki ja sielu. Ongelma on vain siinä, että tuo pyrkimys jää puolitiehen tai ainakin jotenkin hämärään, kun inhimillisiä tekijöitä ei kuitenkaan kuulostella, vaan nimenomaan tekstejä: ”Omaelämäkerran lukija kohtaa kirjoittajan tekstuaalisella rajapinnalla, jolla tunnustellaan kirjoituksen ja kokemuksen suhdetta” (Saresma, 15). Tällainen postmoderni retoriikka hämärtää kokonaan sen, kuka tässä nyt tunnustelee ja mitä – ja mitä tarkoitusta varten.
Sunday, July 13, 2008
AHMATOVAN VALITUT RUNOT
Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi, 2008.
Hieno kokoelma, josta avautuu Ahmatovan poeettinen universumi kokonaisuudessaan, ennen kaikkea muistin ja muistamisen tärkeys – ja kohtalokkuus. Suomentaja, Marja-Leena Mikkola, on kääntänyt kokoelmaan uusia ja aiemmin suomentamattomia runoja, mutta mukana on runoja myös edellisestä Ahmatovan suomennoskokoelmasta ”Runoja” (Orient Express, 1992), joita Mikkola on suomentanut osin uudestaan, kuten seuraavan, hienonhienon, muistamisen eri vaiheita kuvaavan runon ”Pohjoisista elegioista”:
Kuudes
Muistoilla on kolme vaihetta.
Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan,
vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta –
ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
ja karistavat karkaavan kyyneleen
väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti...
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei enää ole tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
me emme enää kutsu niitä takaisin,
niiden paluu pelottaisi meitä.
Ja jonakin aamuna näemme, että tie
tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
ja vihasta ja häpeästä huohottaen
juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
Ja silloin seuraa se katkerin:
me tajuamme, että tuo menneisyys
ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
jopa paremminkin ilman meitä...
(Pohjoiset elegiat, ”Kuudes”, suom. Marja-Leena Mikkola, 2008)
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi, 2008.
Hieno kokoelma, josta avautuu Ahmatovan poeettinen universumi kokonaisuudessaan, ennen kaikkea muistin ja muistamisen tärkeys – ja kohtalokkuus. Suomentaja, Marja-Leena Mikkola, on kääntänyt kokoelmaan uusia ja aiemmin suomentamattomia runoja, mutta mukana on runoja myös edellisestä Ahmatovan suomennoskokoelmasta ”Runoja” (Orient Express, 1992), joita Mikkola on suomentanut osin uudestaan, kuten seuraavan, hienonhienon, muistamisen eri vaiheita kuvaavan runon ”Pohjoisista elegioista”:
Kuudes
Muistoilla on kolme vaihetta.
Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan,
vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta –
ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
ja karistavat karkaavan kyyneleen
väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti...
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei enää ole tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
me emme enää kutsu niitä takaisin,
niiden paluu pelottaisi meitä.
Ja jonakin aamuna näemme, että tie
tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
ja vihasta ja häpeästä huohottaen
juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
Ja silloin seuraa se katkerin:
me tajuamme, että tuo menneisyys
ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
jopa paremminkin ilman meitä...
(Pohjoiset elegiat, ”Kuudes”, suom. Marja-Leena Mikkola, 2008)
Tuesday, June 24, 2008
KING KONG –TYTTÖ
Virginie Despentes: King Kong –tyttö
Suomentanut Lotta Toivanen
Like, 2008.
Alkuteos: King Kong Théorie, 2006
Jos prostitutionaalinen sopimus arkistuu, avioliittosopimus näyttäytyy selvemmin oikeassa valossa: se on sopimus jossa nainen sitoutuu polkuhinnoin hoitamaan tietyt miehen lokoisat olot takaavat työtehtävät. Muun muassa seksuaaliset palvelut. (King Kong –tyttö, 61.)
Niille naisille, joita naidaan ilmaiseksi, täytyy edelleen uskotella, että heidän valintansa on se ainoa mahdollinen. (KK, 88)
Ryhdyin miettimään, mitkä feministiset teokset ovat minua aikojen saatossa puhutelleet ja ravistelleet: ilman muuta Virginia Woolfin ”Oma huone” (A Room of One’s Own, 1929), Simone de Beauvoirin ”Toinen sukupuoli” (Le deuxième sexe, 1949) ja Kate Milletin ”Sexual Politics” (1969). Tämän peruskolmikon jälkeen tulee mieleen yhtä ja toista 1980-luvulta, muttei mitään ravistelevaa eikä yhtään mitään sellaista, mitä haluaisin lukea uudestaan tai mitä pitäisi lukea uudestaan. 90-luvulta ei yhtään mitään. En siis tarkoita kaunokirjallisuutta, vaan feministis-poliittisia teoksia, julistuksia, manifesteja. Niiden osalta pelkkää tyhjää. Nyt sitten kolahti ranskalaisen Virginie Despentesin ”King Kong” –tyttö, viileän raikas tuulahdus akateemisten feministien sisäänlämpiävään ja ummehtuneeseen kirjoitteluun, jossa johtotähtenä 1980-1990-luvuilta asti on ollut moraalinen hurskastelu, oikeaoppisuuden vaatimus, teoreettisten käsiteaseiden hiominen ja tyhjä kalskuttelu.
Virginie Despentes kohdistaa vihaiset sanansa akateemisille ortodoksifeministeille naisellisen mustissa minihameissaan sekä hurskasteleville porvarisrouville vaaleanpunaisissa jakkupuvuissaan, jotka kyllä myyvät itseään mennen tullen eniten tarjoavalle, mutta heristelevät kuitenkin paheksuvasti etusormeaan niille, jotka kieltäytyvät perinteisestä naisellisuuden myyntinaamiosta: miehen – esi- tai aviomiehen – miellyttämisestä. Prostituoidulle, joiden tehtävänä ei ole miellyttää, vaan myydä tavaraansa avoimilla markkinoilla ja saada siitä vastineeksi elanto, jota muulta ei saa tai jota muualta ei saa läheskään niin helposti. Pornotähdille, joiden työtä ei ole naisellisuus tai miellyttäminen, vaan pillunsa esitteleminen avoimilla markkinoilla – ja mistä kaikesta he voisivat myös netota paljon paremmin, jos ala ei olisi pelkästään miesten käsissä niin kuin se nyt on.
Despentes provosoi, mutta kyllä moni asia panee Suomessakin mietityttämään. Esimerkiksi juuri tämä suomalainenkin pyhä avioliittoinstituutio, joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä seksinnälkäisiä miehiä, jotka häpeillen sublimoivat tarpeitaan kuka mitenkin tai etsivät teeseitsepikatyydytystä muualta: puhelinseksin tarjoajilta, televisiosarjoista, pornolehtistä, pornoelokuvista, elleivät sitten lähde seksimatkoille Thaimaahan tai muualle. Ja joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia seksinnälkäisiä naisia, jotka erilaisilla kesäkursseilla etsivät sisäistä naisellisuuttaan, haaveilevat romansseista ja täyttävät huolellisesti Anna-lehden ”Löydä sisäinen kuningattaresi” –tyyppiset testit. Näillä tarpeilla sitten Ilta-lehdet myyvät salarakas-juttujaan ja tekstiviestikohujaan. Ja kaikki me hurskaat pääsemme näitä onnettomia hairahtuneita sitten yhdessä hartaasti paheksumaan. Kun puhdas seksi on meistä kaikista niin kauheaa, niin selvähän se, että vielä kauheampaa on sillä rahastaminen – vaikka kaikki kaikki muu on koko ajan pelkkää osto- ja myyntiliikettä – oltiinpa sitten akatemioissa tai niiden ulkopuolella.
Mitä tilalle? Proletaariaatin vallankumous ehdottaa Despentes. Kaatolistalla: kapitalismi ja sitä tukeva vallitseva heteroseksuaalinen sukupuolijärjestelmä, joka hyödyttää vain pientä eliittiä ja alistaa kaikki muut: sekä mies- että naisenemmistön.
Suomentanut Lotta Toivanen
Like, 2008.
Alkuteos: King Kong Théorie, 2006
Jos prostitutionaalinen sopimus arkistuu, avioliittosopimus näyttäytyy selvemmin oikeassa valossa: se on sopimus jossa nainen sitoutuu polkuhinnoin hoitamaan tietyt miehen lokoisat olot takaavat työtehtävät. Muun muassa seksuaaliset palvelut. (King Kong –tyttö, 61.)
Niille naisille, joita naidaan ilmaiseksi, täytyy edelleen uskotella, että heidän valintansa on se ainoa mahdollinen. (KK, 88)
Ryhdyin miettimään, mitkä feministiset teokset ovat minua aikojen saatossa puhutelleet ja ravistelleet: ilman muuta Virginia Woolfin ”Oma huone” (A Room of One’s Own, 1929), Simone de Beauvoirin ”Toinen sukupuoli” (Le deuxième sexe, 1949) ja Kate Milletin ”Sexual Politics” (1969). Tämän peruskolmikon jälkeen tulee mieleen yhtä ja toista 1980-luvulta, muttei mitään ravistelevaa eikä yhtään mitään sellaista, mitä haluaisin lukea uudestaan tai mitä pitäisi lukea uudestaan. 90-luvulta ei yhtään mitään. En siis tarkoita kaunokirjallisuutta, vaan feministis-poliittisia teoksia, julistuksia, manifesteja. Niiden osalta pelkkää tyhjää. Nyt sitten kolahti ranskalaisen Virginie Despentesin ”King Kong” –tyttö, viileän raikas tuulahdus akateemisten feministien sisäänlämpiävään ja ummehtuneeseen kirjoitteluun, jossa johtotähtenä 1980-1990-luvuilta asti on ollut moraalinen hurskastelu, oikeaoppisuuden vaatimus, teoreettisten käsiteaseiden hiominen ja tyhjä kalskuttelu.
Virginie Despentes kohdistaa vihaiset sanansa akateemisille ortodoksifeministeille naisellisen mustissa minihameissaan sekä hurskasteleville porvarisrouville vaaleanpunaisissa jakkupuvuissaan, jotka kyllä myyvät itseään mennen tullen eniten tarjoavalle, mutta heristelevät kuitenkin paheksuvasti etusormeaan niille, jotka kieltäytyvät perinteisestä naisellisuuden myyntinaamiosta: miehen – esi- tai aviomiehen – miellyttämisestä. Prostituoidulle, joiden tehtävänä ei ole miellyttää, vaan myydä tavaraansa avoimilla markkinoilla ja saada siitä vastineeksi elanto, jota muulta ei saa tai jota muualta ei saa läheskään niin helposti. Pornotähdille, joiden työtä ei ole naisellisuus tai miellyttäminen, vaan pillunsa esitteleminen avoimilla markkinoilla – ja mistä kaikesta he voisivat myös netota paljon paremmin, jos ala ei olisi pelkästään miesten käsissä niin kuin se nyt on.
Despentes provosoi, mutta kyllä moni asia panee Suomessakin mietityttämään. Esimerkiksi juuri tämä suomalainenkin pyhä avioliittoinstituutio, joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä seksinnälkäisiä miehiä, jotka häpeillen sublimoivat tarpeitaan kuka mitenkin tai etsivät teeseitsepikatyydytystä muualta: puhelinseksin tarjoajilta, televisiosarjoista, pornolehtistä, pornoelokuvista, elleivät sitten lähde seksimatkoille Thaimaahan tai muualle. Ja joka tuottaa pilvin pimein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia seksinnälkäisiä naisia, jotka erilaisilla kesäkursseilla etsivät sisäistä naisellisuuttaan, haaveilevat romansseista ja täyttävät huolellisesti Anna-lehden ”Löydä sisäinen kuningattaresi” –tyyppiset testit. Näillä tarpeilla sitten Ilta-lehdet myyvät salarakas-juttujaan ja tekstiviestikohujaan. Ja kaikki me hurskaat pääsemme näitä onnettomia hairahtuneita sitten yhdessä hartaasti paheksumaan. Kun puhdas seksi on meistä kaikista niin kauheaa, niin selvähän se, että vielä kauheampaa on sillä rahastaminen – vaikka kaikki kaikki muu on koko ajan pelkkää osto- ja myyntiliikettä – oltiinpa sitten akatemioissa tai niiden ulkopuolella.
Mitä tilalle? Proletaariaatin vallankumous ehdottaa Despentes. Kaatolistalla: kapitalismi ja sitä tukeva vallitseva heteroseksuaalinen sukupuolijärjestelmä, joka hyödyttää vain pientä eliittiä ja alistaa kaikki muut: sekä mies- että naisenemmistön.
Monday, May 12, 2008
PIENI PUNAINEN SANAKIRJA RAKASTAVAISILLE
Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille.
Suomentanut Ulla Lempinen.
Atena, 2008.
Alkuteos: A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007.
Meillä kiinalaisilla aina ensin ajan tai paikan käsite. – Eli meillä aika ja paikka aina suurempi kuin ihminen. Järjestys ei yhtään niin kuin englantilaisen lauseen, jossa ’minä’ tai ’Jack’ tai ’Mary’ aina etunenässä kuin se muka tärkein asia lauseessa (Pieni punainen, s. 35).
Kirja on pieni ja tarina simppeli: nuori kiinalaistyttö lähtee Lontooseen opiskelemaan englantia voidakseen auttaa Kiinassa asuvia vanhempiaan, jotka tekevät kenkiä länsimaalaisten tarpeisiin. Tyttö tuntee olonsa Lontoossa yksinäiseksi ja muukalaiseksi ja alkaa kirjoitella muistikirjaansa sanoja ja ilmiöitä, joihin hän arkipäivässään törmää ja joita hän ihmettelee: ”muukalainen”, ”hämmennys”, ”väärinkäsitys”, ”vapaa maailma”,”identiteetti”, ja niin edelleen. Nämä sanat ja käsitteet tuovat kirjan kronologiseen, kuukausi kuukaudelta yhden vuoden ajan etenevään rakenteeseen oman mausteensa. Objektiivisen kalenteriajan rinnalla kulkee siis Z.:n sisäinen aika- ja kehityskalenteri, jossa sisäisyys ja kehitys nimenomaan kuitenkin muodostavat päähenkilön jatkuvan ihmettelyn ja pohdinnan kohteen. Z. rakastuu keski-ikäiseen englantilaismieheen, ihmettelee tämän minä- ja vapauskeskeistä elämäntapaa, samoin kuin Englantia ylipäätään, matkustelee Euroopassa ja palaa kirjan lopussa takaisin Kiinaan.
Kirjassa on keskeistä siis länsimaisen elämäntavan tarkastelu ja ihmettely kiinalaisin silmin – tavalla jota länsimaisessa kirjeromaanissa viljeltiin etenkin 1700-luvulla. Kirja on viehättävä sekoitus huumoria ja elämän tragikoomisuutta, ja oman mausteensa kaikkeen tuo kieli, joka jäljittelee kiinalaisten huonosti puhumaa englantia. Mieleen tulee monta viime vuonna käännettyä romaania (esim. Marjaneh Bakhtiarin ”Mistään kotoisin”), joissa vastaavanlaisella puolikielisyydellä uudistetaan myös suomen kieltä. Kaikkineen kokonaisuus on raikas tuulahdus länsimaisen myöhäismodernin kirjallisuuden kyyniseen ja ironiseen ummehtuneeseen maailmaan. Suomennos vaikuttaa toimivalta.
Kiinassa intellektuelli on kaikki mikä on jalo. Se on kunnia, arvokkuus, vastuu, kunnioitus, ymmärrys. (s. 159)
Suomentanut Ulla Lempinen.
Atena, 2008.
Alkuteos: A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers, 2007.
Meillä kiinalaisilla aina ensin ajan tai paikan käsite. – Eli meillä aika ja paikka aina suurempi kuin ihminen. Järjestys ei yhtään niin kuin englantilaisen lauseen, jossa ’minä’ tai ’Jack’ tai ’Mary’ aina etunenässä kuin se muka tärkein asia lauseessa (Pieni punainen, s. 35).
Kirja on pieni ja tarina simppeli: nuori kiinalaistyttö lähtee Lontooseen opiskelemaan englantia voidakseen auttaa Kiinassa asuvia vanhempiaan, jotka tekevät kenkiä länsimaalaisten tarpeisiin. Tyttö tuntee olonsa Lontoossa yksinäiseksi ja muukalaiseksi ja alkaa kirjoitella muistikirjaansa sanoja ja ilmiöitä, joihin hän arkipäivässään törmää ja joita hän ihmettelee: ”muukalainen”, ”hämmennys”, ”väärinkäsitys”, ”vapaa maailma”,”identiteetti”, ja niin edelleen. Nämä sanat ja käsitteet tuovat kirjan kronologiseen, kuukausi kuukaudelta yhden vuoden ajan etenevään rakenteeseen oman mausteensa. Objektiivisen kalenteriajan rinnalla kulkee siis Z.:n sisäinen aika- ja kehityskalenteri, jossa sisäisyys ja kehitys nimenomaan kuitenkin muodostavat päähenkilön jatkuvan ihmettelyn ja pohdinnan kohteen. Z. rakastuu keski-ikäiseen englantilaismieheen, ihmettelee tämän minä- ja vapauskeskeistä elämäntapaa, samoin kuin Englantia ylipäätään, matkustelee Euroopassa ja palaa kirjan lopussa takaisin Kiinaan.
Kirjassa on keskeistä siis länsimaisen elämäntavan tarkastelu ja ihmettely kiinalaisin silmin – tavalla jota länsimaisessa kirjeromaanissa viljeltiin etenkin 1700-luvulla. Kirja on viehättävä sekoitus huumoria ja elämän tragikoomisuutta, ja oman mausteensa kaikkeen tuo kieli, joka jäljittelee kiinalaisten huonosti puhumaa englantia. Mieleen tulee monta viime vuonna käännettyä romaania (esim. Marjaneh Bakhtiarin ”Mistään kotoisin”), joissa vastaavanlaisella puolikielisyydellä uudistetaan myös suomen kieltä. Kaikkineen kokonaisuus on raikas tuulahdus länsimaisen myöhäismodernin kirjallisuuden kyyniseen ja ironiseen ummehtuneeseen maailmaan. Suomennos vaikuttaa toimivalta.
Kiinassa intellektuelli on kaikki mikä on jalo. Se on kunnia, arvokkuus, vastuu, kunnioitus, ymmärrys. (s. 159)
Saturday, May 10, 2008
BYATT: RIIVAUS
A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)
Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.
Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.
Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.
Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?
Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)
Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.
Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.
Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.
Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?
Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.
Subscribe to:
Posts (Atom)