AHMATOVAN VALITUT RUNOT

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi, 2008.

Hieno kokoelma, josta avautuu Ahmatovan poeettinen universumi kokonaisuudessaan, ennen kaikkea muistin ja muistamisen tärkeys – ja kohtalokkuus. Suomentaja, Marja-Leena Mikkola, on kääntänyt kokoelmaan uusia ja aiemmin suomentamattomia runoja, mutta mukana on runoja myös edellisestä Ahmatovan suomennoskokoelmasta ”Runoja” (Orient Express, 1992), joita Mikkola on suomentanut osin uudestaan, kuten seuraavan, hienonhienon, muistamisen eri vaiheita kuvaavan runon ”Pohjoisista elegioista”:

Kuudes

Muistoilla on kolme vaihetta.
Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan,
vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta –
ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
ja karistavat karkaavan kyyneleen
väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti...
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei enää ole tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
me emme enää kutsu niitä takaisin,
niiden paluu pelottaisi meitä.
Ja jonakin aamuna näemme, että tie
tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
ja vihasta ja häpeästä huohottaen
juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
Ja silloin seuraa se katkerin:
me tajuamme, että tuo menneisyys
ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
jopa paremminkin ilman meitä...

(Pohjoiset elegiat, ”Kuudes”, suom. Marja-Leena Mikkola, 2008)