Sunday, September 7, 2008

LISPECTOR: LÄHELLÄ VILLIÄ SYDÄNTÄ

Clarice Lispector
Lähellä villiä sydäntä
Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen
Baabel
Teos, 2008.
(Alkuteos: Perto do Coracao Selvagem)


Sain viimein tilaisuuden tutustua Clarice Lispectoriin, brasilialaiseen naiskirjailijaan, josta olen jo monta vuotta sitten lukenut ranskalaisen naistutkijan, Hélène Cixousin, teksteistä. En ihmettele ollenkaan tämän écriture féminine-ihmisen intohimoista suhdetta Lispectoriin – niin järisyttävän feminiinisestä tekstistä romaanissa on kyse. Ja sitten: heti kun sanoo feminiininen, tuntee tekevänsä vääryyttä kirjalle, joka puhuttelee itsessäni olevaa naista mutta yhtä hyvin myös minussa olevaa ihmistä ja lisäksi vielä kaikkein syvempiä inhimillisiä kudelmia itsessäni – niitä joista on vaikea sanoa, mitä perua ne edes ovat, sukupuolettomiako ja mistä sfääreistä lie tulleita. Tällaista tekstiä inspiroi näköjään minussa Clarice Lispector, naiskirjailija, joka on nyt jo kuollut – ja johon tulen nyt vasta tutustumaan. Muitakin suomennoksia on, en ymmärrä miksi ne ovat väistäneet minut – tai ehkä minä olen vain väistänyt ne. Ja niinhän se on.

Lähellä villiä sydäntä on modernin naisen kehitystarina eli se on kehitystarina, joka ei noudata ulkoisen kehityksen tai kehitystarinan mallia, vaan rakentuu ja muotoutuu omannäköisekseen, ehkä joksikin sellaiseksi mitä ei oikeastaan voi kehitykseksi sanoakaan, vaan jota tulisi kutsua jollakin toisella nimellä: jatkuvaksi virtaavaksi tai nestemäiseksi tai aaltomaiseksi muodonmuutokseksi – ehkä. Sellaisesta romaanissa on ainakin puhe: muodonmuutoksista. Päähenkilö on nimeltään Joana ja hänen muodonmuutoksensa esitellään romaanissa modernistiseen tyyliin, episodittain, kohtaus kohtaukselta. Alussa Joanaan tutustutaan isänsä talossa pienenä tyttönä, hän on silloin jo hyvin totinen tyttö ja pohdiskelee asioita. Sitten hän on isän kuoltua sukulaistensa hoteissa ja sisäoppilaitoksessa. Toisessa osassa Joana on naimisissa Otavio-nimisen porvarillisen miehen kanssa, jolla on toinenkin nainen, Lidia. Mitään tavanomaista kolmiodraamaa ja loppuratkaisua ei ole odotettavissa.

Olennaisempaa kuin ulkomaailma ja ulkoiset tapahtumat – koko romaanissa on etäisesti jonkinlaista salonkidraaman tai kamarinäytelmän tuntua, joka minulle ainakin toi mielen Vaalinheimolaiset, Goethen erikoisen parisuhdetekstin – on Lispectorille ja hänen kertojalleen päähenkilönaisen sisäiset mielenliikkeet tai mielen liikkumiset, ajattelemisen ja kuvittelemisen prosessi. Välillä kyllä seurataan myös Lidian ja Otavion mielen liikkumista, mutta ei ehkä niin onnistuneesti kuin Joanan tapauksessa. Enkä voinut välttyä ajatukselta, että kirjailijan ääni kuului selvästi kaikissa kolmessa päähenkilössä – ja läheisin suhde hänellä kuitenkin sitten oli Joanaan.

Joana on moderni nainen, jolle elämä orpolapsena ei ole antanut selvää vastapainoa tai suuntaa, selvää lakia ja määräystä, auktoriteettia jota vastaan hänen elämänsä hakeutuisi omaan uomaansa joko uhman tai kiellon kautta. Päin vastoin Joana on elänyt koko elämänsä – omituisesti – tässä hetkessä ja alituisessa sisäisessä reflektiossa ja itsetarkkailussa, omaa mieltään ja mieltymystään alituiseen kuunnellen, ja joutilaana hän on voinut päätyä vähitellen luontevasti johonkin ratkaisuun tai päätökseen, tekoon tai sanaan, joutumatta pakottamaan omaa mieltään. Hänellä on ollut lapsena maksimaalinen vapaus eikä hänen ole tarvinnut pakottaa mieltään. Tragedia on siinä, että vanhempana ja toisten ihmisten kanssa hänen on enää vaikea saavuttaa sitä vapautta, jonka hänen isänsä hänelle pystyi tarjoamaan. Hän kuitenkin haluaa ja kaihoaa vapautta ja sanoutuu vähitellen aviomiehestäänkin irti, jää loppukohtauksessa jonkinlaiseen mielettömään tilaan, jossa hakeutuu uudestaan takaisin itseensä ja omaan vapauteensa. Tämä tapahtuu syvän meditaation ja rukouksen kautta. Ja tässä ollaan romaanin ytimen ääressä: De profundis.

Kirjassa on virtuoosimaisia kuvauksia naisen ja ihmisen mielestä ja sisäisyydestä. Esimerkiksi kuvaus, jossa Joana lähestyy miehensä kertakaikkista toiseutta ja erilaisuutta tämän nukkuessa, on ainutlaatuinen ja vertaamaton. Ja hienoja pysähtymisen hetkiä sanojen ja sanomisen, itsensä ilmaisemisen äärelle. Siitä minusta Lispectorilla on kyse: ihmisen itsen ilmaisemisesta, sen ainutlaatuisen ja toisille aina käsittämättömäksi jäävän sisäisen ihmisen ilmaisemisesta. Siinä mielessä hän on moderni, Virginia Woolfin ja Marguerite Durasin sukulainen. Nämä minulle tulivat mieleen pikemminkin kuin Kafka ja Joyce. Lispectorilla on kuitenkin niin paljon feminiinis-arkkityyppistä eroottista kuvastoa: naisrunoilijoille tyypilliset tulivuoret ja laavat, kosteat metsät virtoineen, kuivat autiomaat joiden kätköissä kosteat keitaat, kaikki tällainen – ei sitä ainakaan Kafkalta löydy, Joycesta en tiedä.

Tarja Härkosen suomennos tuntuu tavoittavan hienosti Lispectorin virtaavan lauseen.

1 comment:

Askelnopsa said...

Ahaa, se on ilmestynyt.
Kirjoituksesi pohjalta on pakko heittää pari kommenttia Lispectoriin ja naiskirjoitukseen liittyen.

Itseäni nimittäin harmittaa ecriture femininen yhteydessä keskustelun alituinen siirtyminen lukijan sukupuoleen.
Kaikki tuntuvat tarkastelevan sitä oman sukupuolensa (ja oman sukupuolisen kokemuksensa) kautta. Tyyliin "koskettaako tämä minua koska olen nainen"?
"Onko tämä siis kirjoitettu naisille?" "Voiko mies pitää tästä?" jne.

Sinäkin haluat erotella, ainakin käsitteellisesti, naisena lukemisen ja ihmisenä lukemisen, vaikka ne olisivatkin kokemuksena päällekkäisiä.

Lukisiko mies sitten Lispectorin tekstiä osittain miehenä ja osittain ihmisenä? Vai osittain naisena, miehenä ja ihmisenä?
En minä huomaa Lispectorin tai Woolfin tai Wolfin tai Atwoodin tai kenenkään muunkaan naiskirjoittajan tekstejä lukiessani erilaista toiseuden tai vierauden tunnetta kuin Proustin tai Pessoan tai Marquezin parissa. Tällä en toki tarkoita etten huomaisia mitään eroa...

Uskon, että nais- ja mieskirjailijoilla on ollut ja ehkä edelleen on erilaisia kirjoitustyylejä ja arkkityyppisiä tarinarakenteita (yhteiskunnallisten ja psykososiaalisten tekijöiden vuoksi, akatemiajargoniin turvautuakseni).

Mutta onko Lispectorin tapaisen kirjailijan kohdalla hyödyllistä pohtia lukijan sukupuolta? Hänen kirjoituksensa, väitän, puhuttelee paisti ryhmää nimeltä 'miehet' myös "miestä"...vaikka sitä, joka on lähestynyt rakastetun palauttamatonta erilaisuutta tämän nukkuessa.

Naiskirjoituksen kohdalla tuntuu usein käynnistyvän jokin sukupuolisen mystifioinnin koneisto, joka palauttaa naiset naisiksi ja miehet miehiksi. Eikö ecriture femininen vapauttava potentiaali ole juuri biologisen sukupuolen rajojen ylittämisessä? (Vaikka Cixous'n metaforat ovatkin ruumiillisia).

Hassua sikälikin, että Cixous kirjoitti niin paljon miesmodernistien teksteistä.
Olen kuitenkin samanmielinen että Lispector on lähempänä Woolfia ja Durasia kuin mainitsemiasi äijiä.


Lispector-käännöksistä vielä: ei niitä paljon ole. "Tähden hetki" oli ainoa suomeksi käännetty romaani ennen tätä. "Aqua viva" taitaa olla enemmän filosofisten esseitten kokoelma...
Lehdissäkin on ilmestynyt joitain lyhyitä proosatekstejä (esim. viimeisin Parnasso).