A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus.
Suomennos Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
Jälkisanat Sanna Nyqvist & Merja Polvinen.
Teos, 2008.
(Alkuteos: Possession. A Romance, 1990)
Tämä on niitä teoksia, joiden haltuun ottoon – mieluisaan haltuun ottoon – menee hyvinkin koko elämä. Mahdotonta siitä on siis kirjoittaa tällaiseen lukukokemusblogiin mitään muuta kuin joitain satunnaisia huomiota, jotain jota sitten voi myöhemmin halutessaan täydentää ja syventää.
Tarina itsessään on kyllä helppo tiivistää: kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa jäljittää kahden viktoriaanisen ajan runoilijan salaista kirjeenvaihtoa ja sitä kautta tietenkin näiden kahden runoilijan teosten todellista merkitystä. Tässä kaikki. Entä miten se on kerrottu? Aivan uskottavan oloisena salapoliisitarinana – kaikkine käänteineen, hankaluuksineen, salaisuuden paljastumisineen, konnineen ja auttajineen. Ja kun kyse on romanttisesta kertomuksesta kaikki liittyy tietenkin rakkauteen. Viktoriaanisen ajan runoilijoilla olikin salainen suhde – joka oli myös kantanut niin sanotusti hedelmää, ja kaksi nuorta nykymaailmaan kuuluvaa englantilaista kirjallisuudentutkijaa taipuvat ja avautuvat tutkimusprosessin myötä vähitellen myös elämän ja rakastamisen suuntaan. Mutta kun kyse on kuitenkin myöhäismodernista romanttisesta kertomuksesta, kaikki kerrotaan postmoderniin kerrontaan kuuluvalla hybridisellä tavalla: rinnastusten, upotusten kautta, limittämällä ja sekoittamalla erilaisia muotoja, puherekisterejä ja moduksia: lyriikkaa, proosaa, kirjeitä ja niin edelleen.
Lukijan rooli on myös mielenkiintoinen: on jännittävä kesken romaanin lukemisen havaitakin olevansa avaamassa ja tulkitsemassa viktoriaanista kirjeproosaa tai runoutta – purkamassa pienenpieniä merkkejä ja salaisiksi muuttuneita koodeja. Nais- ja feministilukijat palkitaan, samoin kuin kaikki kirjallisuudentutkimuksen maailmassa liikkuneet. Tulee tunne, että tämä kirja kertoo meistä.
Radikaaleinta ja innovatiivisinta tässä romaanissa on Byattin kyky asettua oikeastaan jo postmodernin (ehkei sentään myöhäismodernin?) tuolle puolen kysymään ”rikotun ruukun” tai ”kylvettyjen siementen” arvoitusta jälleen kerran saksalaisromantikkojen ja Derridan ja dekonstruktion jälkeen. Olisiko niin, teos kysyy, että postmodernin fragmentaarisuuden ja monisäikeisten pienten kertomusten takaa häilyy ja kuultaa sittenkin jokin uusi synteesi? Tällaisen toivon momentin teos herättää, ajatuksen jonkun uuden, eheän ja merkityksellisen ja mielekkään etsimisestä ja löytymisestä kaiken tämän nykyisen jälkeen. Ehkä ainakin sen etsimisen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä?
Riittäköön tämä ensikokemuksen kirjaamisesta. Marja Alopaeuksen suomennos vaikuttaa erinomaiselta – kaikkine uudisilmauksineen.
No comments:
Post a Comment