BERNHARD: SYY

Thomas Bernhard
Syy.
Suomentanut Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2011.
(Alkuteos: Die Ursache, 1975.)

Syytä pidetään Thomas Bernhardin (1931–1989) omaelämäkerrallisen teossarjan alkuna ja sellaisena sen voi hyvin lukea, itävaltalaisen kirjailijan kirjoittamana kuvauksena omista kouluvuosistaan Salzburgissa. Modernille omaelämäkerralliselle kerronnalle tyypillisesti Bernhard keskittyy kokemukselliseen totuuteen, siihen miltä Salzburg ja kouluvuodet tuntuivat: ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta – ja aina siihen mittaan, että koulupoika mietti tämän tästä itsemurhaa hylätyssä komerossa viululäksyjä harjoitellessaan.

Bernhard ei kuvaa uskollisesti ja kronologisesti kouluvuosiensa elämäntarinaa, vaan menee suoraan persoonallisuutensa ja käyttäytymisensä juurille tai sen alkusyyhyn. Hän keskittää tarinansa kahteen jaksoon ja elämänvaiheeseen, joista ensimmäinen keskittyy sodan loppuvuosiin 1943–44, jolloin Thomasin internaattia johti luonnollisesti kansallissosialistinen johtaja, Grüngranz, ja toinen keskittyy sodan jälkeiseen internaattiin, jossa kansallissosialistisesta komennosta on siirrytty katoliseen johtoon ja järjestykseen, joka jos mahdollista on kaksinaismoraalissaan vieläkin valheellisempi ja petollisempi kuin natsikuri.

Bernhard onnistuu luomaan kuvan näiden kahden näennäisen erilaisen aikakauden (ennen sotaa-sodan jälkeen) ja järjestelmän (kansallissosialistinen-katolinen) perimmäisestä samankaltaisuudesta. Rekvisiitat vaihtuvat, Hitlerin kuva vaihtuu Ristin Jeesukseen, mutta internaatissa vallitsee sama autoritaarinen kuri, sama alistamisen ja nöyryyttämisen järjestelmä, joka tukahduttaa kaiken yksilöllisen luovuuden ja inhimillisyyden. Bernhard tiivistää tyylilleen uskollisesti muutamaan laatukuvaan internaatin elämäntavan: heräämisen, peseytymisen, opiskelun ja sodan lopussa yhä tiheämmäksi käyvän pakenemisen pommisuojaan.

Bernhardin omaelämäkerrallisuuden juttu on myös tyylissä – hänen tavassaan luoda omaa elämäntarinaansa varten yksilöllinen ja oma kielensä – niin kuin modernin omaelämäkerran vaatimuksena on Rousseausta saakka ollut. Tästä oman tyylin ja oman äänen vinkkelistä Syy (ja sen jatko-osat) eivät kuitenkaan poikkea paljon Bernhardin muusta tuotannosta, vaan tuntuvat pikemminkin asettuvan sen osaksi. Tästä näkökulmasta myös Syy on omaelämäkerrallinen romaani – eikä se oikeastaan poikkea kovinkaan paljon Hakkuusta tai Haaskiosta tai Betonista, joissa myös on paljon kirjailijan omaan elämään liittyvää tapahtumaa ja merkitystä.

Syyhyn liittyy siis arvoitus joka panee lukijan pohtimaan omaelämäkerrallisuuden merkitystä. Kirjoittaako Bernhard omasta elämästään ja omista kokemuksistaan omalla äänellään, vai onko hän kirjoittamalla etsimässä omaa ääntään ja tarinaansa? Vai onko hän myöhäismodernin kirjailijan tapaan leikittelemässä faktalla ja fiktiolla ja sitä kautta koko omaelämäkerrallisuuden ja tunnustuksellisuuden merkityksellä, uskollamme tässä ja nyt puhuvan äänen läsnäoloon ja autenttisuuteen ja vilpittömyyteen? Jatkaako Bernhard Goethen omaelämäkerrallista kehitysprojektia vai kirjoittaako hän piruuttaan sen kääntöpuolelle tai nurjalle puolelle keskittymällä hyveellisyyden ja kehityksen sijasta sisäisyyden tunkiopuolelle, ihmisen ja inhimillisen kulttuurin paheellisuuteen ja rumuuteen ja kehittymättömyyteen, jopa tuhoon ja turmioon ja sodan jättämiin jälkiin ja raunioihin.

Onko kyse jonkinlaisesta naturalistisesta omaelämäkerrasta – sisäisyyden tunkiokulttuurista – ja olisiko tämä tulkittava kritisoinniksi, paljastukseksi vai missä mielessä? Huumoriakin vaikka melkoisen mustaa Bernhardilla on yllin kyllin. Jonkinlaiseen leikittelevän ironis-dekonstruktiiviseen omaelämäkerrallisuuteen käsitykseen tuntuisi liittyvän ainakin Salzburgin kaupungin kuvaus, jolla Syy alkaa. Bernhardhan kuvaa Salzburgin (vähän samaan tapaan kuin Hakkuussa Wienin ja jossain muussa romaanissa Sveitsin) suorastaan helvetilliseksi kaupungiksi, jonka kauneus, luonto ja arkkitehtuuri yhdessä, ja sen vaaliminen tuottaa kaiken elävän ja inhimillisen systemaattista nujertamista:

Tuon paikan ja maiseman kauneus, josta koko maailma puhuu, ja tekee sitä vieläpä lakkaamatta ja aina ainoastaan täysin ajattelemattomalla tavalla ja itse asiassa luvattomaan sävyyn, on juuri tuon tappavan maaperän tappava elementti, tuohon kaupunkiin ja maisemaan syntymän tai jonkin muun radikaalin heistä itsestään riippumattoman seikan vuoksi sidoksissa olevat ja luonnonvoimien kahlehtimat ihmiset tukahtuvat jatkuvasti tuohon maailmankuuluun kauneuteen. Tuollainen maailmankuulu kauneus yhdistettynä tuollaiseen ihmisvihamieliseen ilmastoon on tappavaa. (Syy, 51.)

Ainoastaan hetkittäin – kun jostain tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki hengittää elävänä kaupunkiruumiina. Salzburgin pommitusten jälkeen pakolaiset, jotka vyöryvät raunioituneeseen ja rumaan kaupunkiin paljastavat kaupungista yllättäen inhimillisiä piirteitä (S, 59). Ehkä Bernhard itsekin on tuollainen eloon jäänyt poikkeus? Tai ehkä hän tarvitsee kirjoittamista vaaliakseen omaa eloonjäämistään ja selviämistään Salzburgista ja tukahduttavasta kasvatuksestaan? Tällaista ”kirjoitan- ainakin-olen-olemassa”-tulkintaa saattaisivat tukea tekstin Montaigne-viittaukset.