VARTIAINEN: HYSTERIA

Pekka Vartiainen: Hysteria. Romaani.
Books on Demand, [2010].

Silmiini osui sattumoisin Turun kaupungin kirjaston alahyllyn uumenista Pekka Vartiaisen esikoisromaani Hysteria. Viime vuosina hän on kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsitteleviä oppikirjoja. Nyt Vartiainen on vaihtanut asiallisesta yleiskielestä päinvastaiseen tyyliin: hysteeriseen ja epäasialliseen. Omakustanteena painettu romaani on tietokantojen mukaan ilmestynyt viime vuonna.

Teos on tyyliltään hysteerinen. Se on siis postmoderni, muodoton, hankalasti avautuva, lähes ei-luettava teos, joka on kirjoitettu jossain James Joycen, Malcolm Bradburyn, David Lodgen, Julia Kristevan, Jacques Derridan ja Anna Makkosen tyylien välimaastossa, erilaisten diskurssien ja tyylien hölpötinpölpötin-sekoituksena, jota tekijä selittää romaanin alku- ja loppusanoissa. Vaikea sellaista on nykyään enää suositella kenellekään muulle kuin yleisen kirjallisuustieteen opettajille ja tutkijoille, joiden kaoottisesta maailmasta romaanissa on puhe. Ymmärtääkseni. Kirjallisuudentutkimuksen nykymaailmasta Vartiaisen kertoja ainakin tuntuu tarjoavan paikka paikoin sangen oivallisia laatukuvia – ei kuitenkaan opettavaisessa, ei nostalgisessa, eikä liioin kriittisessä sävyssä, vaan puhtaassa absurdin hysterian so-fucking-what -hengessä.

Elämäkertaromaanin päähenkilö on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen lehtori Kari-Tapio Mäkinen (1957–2007). Mäkisen hahmo on fiktiivinen, mutta samalla hän on jonkinlainen yleisen kirjallisuustieteen lehtorin karikatyyri, joka on kerännyt itseensä kaikki mahdolliset negatiiviset piirteet olemassa olevista ja eläneistä kirjallisuustieteen opettajista. Piirteistä ei ole pulaa: kyvyttömyyttä ja hengettömyyttä, lukemattomuutta ja lahjattomuutta, omahyväistä tietämättömyyttä, pöyhkeää ylimielisyyttä, tympäisevää töykeyttä, käsittämättömyyttä, suoranaista naurettavuutta. Listaa voi jatkaa. Erityisen pyöreää henkilöhahmoa Mäkisestä ei kuitenkaan kasva, vaan hän jää litteäksi, paperihahmoksi.

Nyt kun yleisen kirjallisuustieteen oppiainetta ajetaan Tampereella ja Turussa alas ilman että kukaan vaivautuu kommentoimaan asiaa mitenkään, tarjoaa Vartiaisen romaani yleisen kirjallisuustieteen entisille ystäville hiljaisen hetken ennen viimeistä tuomiota. Se siitä. Aika jo tämäkin puhdistus tehdä.

Entä mitä meille maailmankirjallisuuden onnellisille amatööreille jää? Toive paremmista ajoista – puhdistuksen jälkeisistä. Ne koittavat varmasti meidän jälkeemme, paljon myöhemmin. Niitä ennen voi tehdä jotain muuta, miksei myös odotella Vartiaisen seuraavaa, toivottavasti sielukkaampaa romaania: selkeämpää tarinalinjaa ja terävämpää tyyliä tai vaihtoehtoisesti rohkeampia paljastuksia ja omakohtaisempaa otetta. Huumori ja itseironia kävisivät myös laatuun.