KUUKAUDEN KLASSIKKO ISOMÄKI: SARASVATIN HIEKKAA

Risto Isomäki
Sarasvatin hiekkaa.
Tammi, 2005.

Outo déjà-vu vaivasi minua Sarasvatin hiekkaa lukiessani. En ollut aiemmin lukenut yhtään ekologista jännitysromaania enkä myöskään ainuttakaan Isomäen romaania, joten tuttuuden tunne ei voinut olla peräisin sieltä. Mutta ei se tuntunut liittyvän ilmaston lämpenemiseenkään ja luonnon katastrofeihin, vaikka niitä onkin joka tuutti pullollaan – ja mitä ilmeisemmin aiheesta. Se oli jotain muuta: jotain joka liittyy ihanteelliseen ja hyveelliseen sankaripariin huikeissa seikkailuissa.

Sitten tuli mieleen, että Isomäen romaani vertautuu antiikin romaaniin. Molemmissa tämänpuoleinen maailma esitetään täysin arvaamattomana paikkana, josta hyveellisen sankariparin on selvittävä tiensä oikeaan eli todelliseen ja tulevaan elämään. Mutta se mikä Heliodoroksen Etiopialaisia lukiessa tuntuu kaukaisen kiehtovalta, saa Isomäen romaania lukiessa karvat nousemaan pystyyn: kasvava varmuus, ettei minulla olekaan paikkaa Isomäen ilmestyskirjassa ja hyveellisten ja puhtaiden joukossa, että minä kuulun niihin, jotka saavat tulevassa romahduksessa mennä.

Isomäki kuvaa romaanissaan modernia maailmaamme ja omaa aikaamme vastaavalla tavalla kuin hellenistisen romaanin tekijät aikoinaan omaansa: arvaamattomana ja enimmäkseen rappioituneena paikkana. Arvaamattomassa maailmassa on kuitenkin vielä jonkin verran ihanteita ja viattomuutta ja puhtautta jäljellä, ja vielä on jäljellä paikkoja ja henkilöhahmoja, joissa tieto ja ymmärrys voivat kohdata uudenlaisen tulevaisuuden ja maailmanjärjestyksen rakentamiseksi.

Samoin kuin antiikin romaanissa Isomäelläkin jotkut harvinaisuudet tai luonnonfriikit, kuten venäläinen Sergei Savelnikov ja intialainen Amitra, voivat muodostaa ihanteellisia ja hyveellisiä pareja, jotka asettavat kykynsä ja voimansa ja taitonsa uuden maailmanjärjestyksen etsimiseen ja löytämiseen. Isomäen romaanin vastenmielisimpiä jaksoja on loppukohtaus, jossa sankaripari seilaa veneellä tuhoutuneessa maailmassa ja siihen liittyvä varsinaisen romaanin loppukaneetti: ”He matkasivat määrätietoisina, koska olivat päättäneet rakentaa uudestaan kaiken sen mikä oli tuhoutunut, tai ainakin sen, mikä olisi uudelleen rakentamisen arvoista. / Sillä kun kaikki on menetetty, kaikki oli yhä jäljellä” (314).

Samalla tavalla kuin antiikin romanin kirjoittajat Isomäki asettaa tätä arvaamatonta ja pahaa maailmaan kokemaan hyveellisiä sankaripareja, joiden kulkua seikkailusta toiseen romaanin episodimainen rakenne seuraa. Kuvauksen realismi kohdistuu toisaalta tämän maailmaan pahuuteen ja nykyisen maailmanjärjestyksen romahtamiseen ja toisaalta uuden ja ihanteellisen järjestyksen etsimiseen. Hyveellinen sankaripari on siis matkalla tästä vanhasta pahasta maailmasta uuteen tuonpuoleiseen maailmaan – ainoa vain, että Isomäen romaanissa totaalinen maailman romahdus on tarpeen ennen kuin hyveellisen sankariparin onni voi toteutua.

Vastaavasti kuin Heliodoroksella Sarasvatin hiekkaa on globaali ja nomadinen romaani. Sankariparilla on oikea koti ja oma paikka, mutta se ei ole heidän syntymäkotinsa tai perheensä, kansallisvaltionsa tai sen kaltainen, vaan koti ja paikka muotoutuvat ideaalitasolla ja ideoiden ja ihanteiden tasolla. Toiseksi Sarasvatin hiekkaa kuljettaa romaanin henkilöt valtavalle hellenistiseen maailmaan vertautuvalle maantieteelliselle alueelle, jossa länsi ja itä kohtaavat. Tämän maailman keskuspaikka ei ole Bryssel eikä Pariisi eikä New York, vaan Pudasjärvi ja....

Romaanin hyveellinen rakkaustarinakin vertautuu hellenistiseen romaaniin. Romaanin pääparia luonnehtii nimittäin kauneus, nuoruus ja hyveellisyys. Intialaista Amitraa verrataankin jumalattareen. Pari rakastuu – mutta ilman seksiä – välittömästi, ja heitä yhdistää yhteinen uskonto: maailman tuhoutumisen välttämättömyys ja uuden maailman esiin nostamisen tärkeys.