ROUSSEAU: YKSINÄISEN KULKIJAN MIETTEITÄ

Rousseau, Jean-Jacques: Yksinäisen kulkijan mietteitä.
Suomentanut Erkki Salo. Alkusanat Lauri Mehtonen.
Vastapaino, 2010.
(Alk. Les rêveries du promeneur solitaire, 1782.)


Rousseau kirjoitti Yksinäisen kulkijan mietteitä elämänsä viimeisinä vuosina 1776–1778. Hän asui tuolloin Pariisissa, jonne oli moneen kertaan vannonut olevansa koskaan palaamatta. Etsittyään Émilen herättämän skandaalin jälkeen turhaan kotia ja turvapaikkaa Sveitsistä, Genevestä ja Englannista hän joutui lopulta palaamaan inhoamaansa suurkaupunkiin. Siellä hän kuitenkin pyrki jatkamaan omaa elämäntapaansa: teki päivittäisiä kävelyretkiä jonnekin maaseudulle Pariisin liepeille, kuljeskeli ja mietiskeli, tutki ja keräili kasveja, kirjoitti mietteitään ylös ja laati mietteitään, elämänsä viimeisiä puolustuspuheita.




Tunnustuksissa Rousseau kertoo kävelleensä paljon ja mielellään jo nuorena miehenä, mutta vasta vähitellen kävelemisestä tuli hänelle elintärkeä tapa ja itsetuntemisen harjoitus. Yhdellä viimeisistä kävelyretkistään vuonna 1776 Pariisin liepeillä hän joutui tanskandoggin tönäisemäksi ja loukkaantui pahoin. Onnettomuustapauksessa, josta hän kertoo yksityiskohtaisesti Yksinäisen kulkijan mietteiden ”Toisessa kävelyssä”, on symbolisen käännekohdan tuntua. Hän kertoo näet kokeneensa sen lopulliseksi niitiksi omassa kurjuuden historiassaan. Tämän onnettoman tapauksen jälkeen hänen sydämeensä palautui rauha, hän alkoi elää rauhallista ja pelotonta elämää, alistui kohtaloonsa eikä toivonut enää mitään. Tähän hän siis pyrki – oman tilanteensa ja kohtalonsa hyväksymiseen – niin kuin Marcus Aurelius, Montaigne ja monet muut ennen häntä.

Kurjuuden historian alkupiste on toisessa onnettomassa kävelyssä vuonna 1749, jolloin Rousseau oli matkalla Diderot’n luokse ja loi sattumoisin silmänsä Mercure de France -lehdessä julkaistuun Dijonin Akatemian kilpakirjoituskutsuun: ”Onko tieteiden ja taiteiden edistyminen ollut omiaan turmelemaan vai puhdistamaan tapoja?”. Välittömästi hän koki Paavalin ja Augustinuksen kääntymyskokemukseen vertautuvan valaistuksen ja sisäisen myllerryksen: sai oitis vastauksen esitettyyn kysymykseen ja tunsi sen myötä muuttuneensa kokonaan toiseksi ihmiseksi, ajattelevansa toisin kuin ennen.

Kiihkontunteissaan ja Diderot’n kannustamana Rousseau päätti osallistua kirjoituskilpailuun, jonka hän sitten voitti ja jonka myötä hän tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi kirjailijaksi ja ajattelijaksi – ja vähitellen myös vainotuksi julkisuuden henkilöksi: ”Koko senjälkeinen elämäni ja kaikki sen jälkeiset onnettomuuteni olivat välttämättömänä seurauksena tuosta hetkellisestä hairahduksesta” (Tunnustuksia, 168; suom. Hagfors). Rousseau kirosi kirjat ja kirjallisuuden elämässään moneen kertaan, mutta ei koskaan päässyt niistä eroon. Julistuksistaan huolimatta hän kirjoitti viimeiseen asti. Viimeinen eli kymmenes kävelyteksti jäi kesken, kun Rousseau kuoli heinäkuussa 1778, reilun vuoden päästä koiraonnettomuudesta.




Aion kohdistaa itseeni tietyssä mielessä samoja toimenpiteitä, joilla luonnontutkijat selvittävät ilman päivittäistä tilaa. Tutkin kuin barometrillä omaa sieluni [--] (1, 27.)
Tyydyn kirjaamaan mittaustulokset pyrkimättä muokkaamaan niitä järjestämäksi (1, 27).

Kävelyt muodostavat keskeisen motiivin ja kuvaston kaikissa Rousseaun kirjoituksissa. Vasta vähitellen kävelyt ja niihin liittyvien mietteiden kirjoittaminen muodostuvat Rousseaulle itsensä tuntemisen harjoitukseksi – samaan tapaan kuin Montaigne käytti omia esseitään itsensä tuntemisen välineenä ja alustana. Rousseaun omaelämäkerrallinen projekti, erityisesti Yksinäisen kulkijan mietteiden osalta muistuttaa monessa suhteessa Montaignen elämänprojektia – sekä muodoltaan että sisällöltään. Mahtoiko Montaigne harrastaa kävelyä, en muista.

Rousseaun oma suhde 1500-luvun ajattelijaan oli ambivalentti. Toisaalta hän siteeraa lähes kaikissa kirjoituksissaan Montaignen ajatuksia ja käyttää niitä oman ajatuksensa muodostamisen tukipisteinä – samaan tapaan kuin Montaigne tutki ja muovasi itseään antiikin moraalifilosofien mietteistä käsin. Toisaalta Rousseau taas asettaa itsensä ja omat kantansa mielellään hivenen erilleen Montaignesta. Tunnustuksien Neuchâtelin käsikirjoituksen esipuheessa Rousseau esimerkiksi kirjoittaa Montaignen kuvaavan itseään vain kauniilta puoleltaan, kun taas hän näki oman hankkeensa ainutlaatuisuuden juuri siinä, että hän kuvasi itsensä koko profiililtaan ja ilman puuteria, mukaan lukien myös huonot ja rumat piirteensä. Yksinäisen kulkijan mietteiden alussa Rousseau puolestaan hahmottelee heidän välistään eroa siinä, että Montaigne olisi kuvannut itseään muita varten, kun taas hän olisi kuvannut itseään vain itselleen (YKM, 1:27).

Montaignen ja Rousseau omaelämäkerralliset projektit ovat kummankin osalta liian pitkiä ja monimuotoisia tullakseen oikeudenmukaisesti palautetuksi mihinkään staattiseen asetelmaan – eikä Rousseau ehkä tarkoittanutkaan asetelmaa lopullisen mustavalkoiseksi. Montaignesta muodostui Rousseaulle elinikäinen kumppani ja tuki, johon hän saattoi hio ja testata ajattelunsa ja kirjoittamisensa peistä. Erityisesti Émilen kohun jälkeen Rousseau hakeutui Montaignen seuraan. Kummatkin olivat yksinäisiä toisinajattelijoita. Molemmat rakensivat itselleen ajatuksissaan ja kirjoituksessaan kuviteltuja ystäviä ja keskustelukumppaneita, joiden kanssa he voivat puolueettomasti, luontevasti ja lempeästi – stoalaisittain, kiihtymättä ja menettämättä arvostelukykyään – tutkia itseään ja sitä kautta maailman tilaa ja tulevaisuutta.

Montaignen omaelämäkertaprojekti sisältyy Esseisiin (1580–88), joita hän hioi ja editoi koko elämänsä. Montaigne saattoi osoittaa kirjoituksensa sukulaisilleen ja ystävilleen, mutta toki niillä oli arvoa ja merkitystä myös hänelle itselleen. Kirjoitukset ja esseet muodostivat hänelle itselleen tukikohdan, josta käsin hän saattoi tarkastella asioita ja tietää niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista tietää – siis suhteessa jatkuvasti muuttuvaan itseensä. Montaignelle esseet olivat itsetutkiskeluharjoitus ja itsetuntemisen muoto, jota hän viljeli voidakseen ymmärtää maailmaa. Rousseau puolestaan käytti kirjallisiin itsetutkiskeluharjoituksiinsa laveampaa lajipalettia. Koko hänen kirjallinen tuotantonsa – filosofiset tutkielmat, romaanit, kirjeet, tunnustukset, omaelämäkerralliset kirjoitukset – palvelee tavalla tai toisella hänen itsetuntemisen projektiaan.

Yksinäisen kulkijan mietteissä Rousseau on kaikkein lähimpänä Montaignea ja hänen esseitään. Muodoltaankin Rousseaun mietteet muistuttavat Montaignen esseitä – pakotonta ja luontevaa ajattelua ja sitä vastaavaa kirjoitusta: ”Vapautan mieleni kaikesta ja annan ajatusteni kulkea omia teitään, vailla vastuksia tai esteitä” (YKM, 2: 29). Tyylillisesti hän pyrkii olemaan tyrkyttämättä oppeja ja ideologioita ja ottamaan oppia esikuvaltaan ja vaikuttamaan lukijaan sanontansa osuuvuudella, suoruudella ja koruttomuudella, sillä luontevuuden taidolla joka Montaignelle oli niin ominainen.

* Nämä sivut eivät oikeastaan ole muuta kuin muotoaan vailla oleva päiväkirja (YKM, 1: 26).
* Sanon sen mitä olen ajatellut juuri sellaisena kuin se on tullut mieleeni [--] (YKM, 1: 26).
* [S]aan uutta tietoa luonteestani ja mielenlaadustani tutuessani niihin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka nykyisessä oudossa tilanteessa ruokkivat henkeäni päivittäin (YKM, 1: 26).




Nyt siis olen yksin maailmassa, vailla muuta veljeä, lähimmäistä, ystävää tai seuraa kuin itseni. Ihmiset ovat yksissä tuumin karkottaneet joukostaan seurallisimman ja rakastavimman toverinsa. [--] Nyt he siis ovat minulle muukalaisia ja tuntemattomia; sanalla sanoen, minulle he eivät enää ole olemassa, koska ovat näin itse halunneet. Sen sijaan minä itse, joka olen irtirevitty heistä ja kaikesta muusta, mikä minä olen? Se minun on vielä selvitettävä. (YKM, 1:19.)

Näin dramaattisesti alkaa Jean-Jacques Rousseaun viimeinen teos Yksinäisen kävelijän mietteitä (1782): maailman hylkiön yksinäisten tuntojen luotaamisella tilanteessa, jossa hän kokee eläneensä salaliiton ja ajojahdin kohteena jo viidentoista vuoden ajan – riitaannuttuaan 1750-luvun lopussa Diderot’n, ensyklopedistien ja lopulta lähes kaikkien ystäviensä kanssa, jouduttuaan kokemaan monien kirjojensa herättämän närkästyksen ja skandaalin, Émilen repimisen ja polttamisen Pariisissa ja Genevessä ja saatuaan tavallisten ihmisten silmissä kummajaisen ja hirviön maineen, jota tullaan kaukaa ja läheltä ihmettelemään ja kiusaamaan.

Menetettyään ystävänsä ja julkiset keskustelukumppaninsa Rousseau joutui vähitellen hyväksymään yksinäisyytensä tosiasiana ja alkoi mielessään muovata systemaattisesti itselleen sieluntoveria ja keskustelukumppania, jollaista hän ei löytänyt oikeasta elämästä eikä kenestäkään ihmisestä, kaikkein vähiten vaimostaan Thérèsestä, jota hän piti vain välttämättömänä elämänkumppaninaan ja taloudenhoitajanaan. Viimeisen rakkautensa ja sieluntoverin löytämisen toiveensa Rousseau eli Ermitage-vuosinaan Rouva d’Houdetotin kanssa, mutta tämäkin suhde viileni, kuten oli viilentynyt suhde myös Madame de Warensiin, jonka kanssa Rousseau ei kyennyt rakentamaan tasavertaista ystävyys- ja rakkaussuhdetta sen jälkeen kun Pikkuisen ja Mamanin suhde ei enää pätenyt.

Tunnustuksissaan Rousseau käsittelee yksinäisyyttään ja erikoisuuttaan sosiaalisena toistaitoisuutena. Hän kokee itsensä ujoksi eikä tunne kykeneensä seurustelemaan luontevasti Pariisin salongeissa ja seurapiireissä, vaan töksäytteli sammakoita ja sai oudon ja liikahyveellisen besserwisser-ihmisen maineen – imagon josta hän ei koskaan päässyt irti. Vaikka Rousseau väittää kirjoittaneensa Tunnustukset iäkkäänä ja jo ”tympääntyneenä elämän turhiin nautintoihin” (YKM, 4:76), välittyy tästä sielun syövereistä käsin kirjoitetusta omaelämäkerrasta kuitenkin monissa kohdissa aivan päinvastainen pyrkimys. Tunnustukset on tekijänsä yritys kertoa elämäntarinansa, luoda yhteys toisiin ihmisiin, tulla ymmärretyksi ja saada korjattua syntyneet väärinkäsitykset. Ymmärtäjät ja tukijat olivat kuitenkin harvassa, kun Rousseau luki omaelämäkertansa toista osaa 1770–1771 pariisilaisessa salongissa. Vaivautunut hiljaisuus ja epämääräinen huhumylly ympäröivät teosta, joka kiersi salongeissa käsikirjoitusversioina, kunnes ensimmäinen osa julkaistiin tekijän kuoltua 1782.

Omaelämäkertansa kolmatta osaa hän ei koskaan kirjoittanutkaan, ellei Yksinäisen kulkijan mietteitä mielletä Tunnustuksien jatko-osana. Itse hän ymmärsi asian näin ja piti päiväkirjamaisia mietteitään Tunnustuksien lisälehtinä (YKM, 1:26). ”Minut oli luotu elämään, mutta kuolen ilman että olisin elänyt”, hän kirjoittaa ”Toisessa kävelyssään” (YKM, 2:32) etsittyään turhaan ymmärrystä ja sielunkumppania.

Tietenkin yksinäisyys tarjosi Rousseaulle myös onnen hetkiä. Kaikki hänelle tarjotut maaseututalot edustavat myös onnea ja onnellisuutta hänen elämässään: Mamanin Charmettes-talo, Madame d’Épinayn järjestämä Ermitage Pariisin lähellä Montmorencyn metsän kupeessa, Saint-Pierren saari Biennenjärven keskellä Sveitsissä. Charmettes on rakkauden ja sopusoinnut aikaa; Ermitagessa Rousseausta tulee aktiivinen ja kantaaottava kirjailija, ja hän kirjoittaa siellä lähes kaikki tunnetut teoksensa Julie-romaanista Émileen. Saint-Pierren saarella – jonne Rousseau vetäytyi ihmisten kivitettyä hänen väliaikaista turvapaikkaansa Môtiers-Traversissa – Rousseau löytää kasvitieteen ja joutilaisuuden. Siellä hän joutuu ensimmäistä kertaa tosissaan olemaan yksin ja itsensä kanssa ja kertoo toivoneensa voida asua siellä lopun elämänsä, koskaan sieltä lähtemättä.

Yksinäisen kävelijän mietteissä hän sitten raportoi tämän viimeisen elämänvaiheen tuloksia: ”Tähän olen tullut: heinät ovat ruokani, kasvitiede työni”, hän kirjoittaa (YKM, 7:111). Välillä hän kirjoittelee mietteitään. Mietin, mahtoiko Rousseau koskaan ehtiä lukemaan omia mietteitään – muutoin kuin editiomielessä – ja olla onnellinen itsensä kanssa, mihin hän kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrki:

Ja kun lukeminen näin saa menneen ajan syntymään uudelleen, se ikään kuin kaksinkertaistaa olemassaoloni. Silloin voin ihmisistä piittaamatta nauttia vielä seuraelämän viehätyksestä ja vielä ikäloppunakin voin elää oman itseni kanssa uutta aikaa, ikään kuin eläisin jonkun itseäni nuoremman ystävän kanssa. (1, 27.)