PULKKINEN: TOTTA

Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava, 2010.

Luin Pulkkisen romaania Etelä-Turkissa, Adanassa, uuden Disney-tyylisen, kuuden minareetin jättiläismoskeijan takana olevassa hienossa puistossa kolmena päivänä joulukuun alussa. Päivät olivat lämpimiä, helteisiäkin melkein, ja vierestäni kulki muslimiperheitä: miehet edellä keveissä pikkutakeissaan, takana muovipusseja ja termoskannuja kantavat naiset huiveissaan ja pitkissä kuumissa, tiukasti napitetuissa popliinitakeissaan, joiden helmat viistävät maata. Lapset kulkivat vapaasti. Kolme sukupolvea usein näissäkin kulkueissa, mutta ei äitien ja tytärten ketjua, vaan tyypillisimmillään patriarkaalinen ketju: miehet, miniät ja anopit. Välillä jäin katsomaan näitä piknik-seurueita, välillä upposin takaisin Pulkkisen lauseeseen, joka on hieno, taitava ja konstailematon – ja siinä mielessä tosi.

Minulta on varmaan jäänyt välistä erinäisiä suomalaisen uuden kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta Pulkkista lukiessa tuli itselleni ensimmäistä kertaa tunne, että nyt on viimeinkin "eurooppalaisen romaanin" muoto ja rakenne, kieli ja tyyli kesytetty ja otettu meillä haltuun – niin kuin Paul Austerilla, Siri Hustvedtilla, Jhumpa Lahirilla ja monilla tällaisilla, jotka nykyisin kirjoittavat ihmisten välisistä suhteista yhtä aikaa syvällisesti ja kepeästi. Pulkkisen romaanissa ihmeellistä ja uutta ei olekaan sen aihe, ei myöskään mikään rakenteellinen tai kerronnallinen uusi jippo, vaan pikemminkin nuoren tekijän taito purkaa poikkeuksellisen kiehtovasti ja myötätuntoisesti ihmismielten välisiä kummallisia vyyhtejä.

Totta-romaanin keskiössä on suomalainen porvarillinen idylli, menestyvä ja mukava helsinkiläisperhe, jonka salaisuuksia tarinan myötä ristivalotetaan: vaiettuja syrjähyppytarinoita ja lasten jäämistä aikuisten asioiden, kiireiden ja ongelmien jalkoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Kiinnostavaa on leikittelevä proosa, taitava sisäkkäiskerronta ja kaikenlaiset kuvitteluleikit, joista kerronta koostuu. Merkittävimpiä näistä sisätarinoista on toisen naisen, Eevan, tarina jonka romaanissa kuvittelee ja kertoo Elsa-mummon tyttärentytär Anna, jonka oma tarina ja ääni kasvavat koko romaanin ajan – niin että vähitellen alkaa Annan äänestä etsiä yhteyttä tekijään itseensä ja hänen harvinaislaatuisen laajaan kuvittelemisen kykyynsä.

Merkittäväksi Pulkkisen romaanin tekee nuoren suomalaisen naistekijän myötätuntoinen suhtautuminen vanhempiin sukupolviin. Jäin miettimään romaanin sisään kirjoitettuja pohdintoja kirjailijoista ja taiteilijoista erityisinä näkijöinä ja kokonaisuuksien ymmärtäjänä. Minusta Riikka Pulkkisella näyttää olevan aineksia tällaiseen näkemiseen ja ymmärtämiseen.

Ehkä se on siunaus, Eleonoora oli ajatellut. Ehkä sellaisen tiedon alla musertuisi. Ehkä kokonaisnäkymä elämään kuului vain Jumalalle, jos sellaista oli. Ja kuolleille, jos oli kuolemanjälkeistä elämää. Ja kirjailijoille, jotka asettuivat elämän ulkopuolelle ja jäljittivät kuuliaisesti jokaisen hahmonsa jokaisen ajatuksen ja tunteen, loivat ristivalon tapahtumien ylle. (Totta, 117.)

Itselläni olisi kuvittelemisen ja myötätunnon suhteen paljon oppimista Pulkkiselta – niin paljon musliminaisten perinteisen oloinen värittömyys alkoi minua Adanassa nyppiä, etenkin sen jälkeen kun siirryin puistosta moskeijaan, peitin pääni huivilla, riisuin kengät ja aloin moskeijan takaosassa naisten rivissä tavoitella aurinkotervehdyksen kaltaisia asanoita imaamin loilotuksen tahtiin.