Onnellisuus ja luontevuuden tunto

Puhe:
Pieni kirjapuoti, Turku, 7.5.2010


Vietin vappua lukemalla Orhan Pamukin tuoretta romaanisuomennosta Viattomuuden museo. Päästyäni seitsemänsataa sivuisen rakkausromaanin loppuun, tunsin itseni kaikkien omien arkielämän huolieni ja murheitteni keskellä yhtäkkiä hyvin onnelliseksi.

Ajattelin kertoa teille tänään jotakin siitä, mitä kirjallisuus ja Orhan Pamuk minulle merkitsevät.

Orhan Pamuk on turkkilainen Nobel-kirjailija, joka on 1970-luvun puolivälistä asti kirjoittamissaan romaaneissaan ja lyhytproosassaan kuvannut Turkkia: Turkin mentaliteettihistoriaa, Turkin modernisoitumista ja Turkin nykypäivää, Turkin hapuilua Euroopan ja muslimimaailman välissä. Eurooppalaisille lukijoille Pamuk on merkinnyt yhä uusien ikkunoiden avaamista Turkkiin, turkkilaisille lukijoille itselleen puolestaan toisenlaisten ikkunoiden avaamista Eurooppaan. Hahmotellessaan tätä uudenlaista väli-identiteettiä Pamuk tuo mieleen Dostojevskin. Molemmille romaani – se eurooppalainen romaani, jota ei voi palauttaa tuomioistuimeen, vaan joka kutsuu lukijaa astumaan toisen saappaisiin – toimii tämän uuden identiteetin ja uuden maailman luomisen alustana ja perustana. Pamuk itse kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassaan Muita värejä (2006) omasta kirjailijantehtävästään näin: "Luon uutta maailmaa siitä maailmasta, jonka me kaikki tunnemme" (MV, 18).

Pamukin juuret ovat itäisen kirjallisen perinteen lisäksi syvällä myös eurooppalaisessa kirjallisuudessa: Montaignessa, Proustissa, (ks. lista). Mutta niin kuin kaikki hyvät romaanikirjailijat myös Pamukin on ollut kehitettävä sanottavalleen uusi muoto ja uusi tyyli. Selvästi omalle tielleen hän lähti 1990-luvun lopussa vuonna 1998 ilmestyneessä romaanissaan Nimeni on punainen, joka ilmestyi vuonna 2000 Tuula Kojon suomennoksena. Olen käsitellyt tätä teosta esseessäni ”Luontevuuden taidosta” (2004), jota nyt joudun lainaamaan yrittäessäni tehdä teille ymmärrettäväksi käsitystäni Pamukin uudesta tyylistä – ja sitäkin, miksi tulin niin onnelliseksi lukiessani uusinta Pamukin romaania.

Kuunnelkaa sielunne korvilla, miten ihanasti turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk (s. 1952) kuvaa romaanissaan Nimeni on punainen sulttaanin miniatyristin käden liikettä piirtämässä kauneinta hevosta. Kuunnelkaa, miten taitavasti suomentajan, Tuula Kojon, mieli ja käsi myötäilevät kuvausta, tavoittavat sen liikkeen ja sulautuvat piirtämisen rytmiin, seuraavat kynän ja käden pyörteitä ja kaarteita, kunnes edessämme on ihana hevonen:

Kyllä, oli kuin käteni, ennen kuin ehdin ajatella mitään, olisi lujan tahdon ajamana omin päin liikahtanut, katso miten kauniisti se aloitti hevosen kavion kärjestä, teki saman tien kaaren, ohitti ihanan kapean vuohisen ja lähti sitten kulkemaan ylöspäin. Kun se yhtä reippaasti oli pyöräyttänyt etupolven ja saapunut nopeasti melkein rynnäksen kohdalle, minä riemastuin! Nyt vain pyöräys ja sitten yhtä hyvällä onnella taas ylöspäin: miten kaunis ryntäästä tulikaan! Se kapeni kaulaksi, samalla tavalla kuin kaula silmieni eteen loihtimallani hevosella. Nostamatta kynää paperista pääsin hetken mietittyäni leukaperästä alas lujaan suuhun, jonka jätin auki, menin sisään, ja siellä, avaahan vielä hieman hevoseni, nykäisin ulos kauniin kielen. Sitten piirsin hitaasti – älä epäröi – turvan kaaren. Kun olin suoraan ylöspäin jatkettuani pysähtynyt katsomaan tulosta ja huomasin vetäneeni viivan juuri siten kuin pitikin, unohdin että olin piirtämässä, ja oli kuin käteni olisi puolestaan sipaissut korvat ja ihanan kaulan suloisen kaaren. Satulahuopaa nopeasti ulkomuistista piirtäessäni käteni pysähtyi ja otti omin päin pullosta mustetta siveltimeen. Kun piirsin lautasia ja peräpään vahvoja pulleita lihaksia, olin tavattoman tyytyväinen, täynnä omaa kuvaani. Hetken kuvittelin itseni hevosen viereen, siirryin riemuiten häntään, tämä on sotaratsu, nopea hevonen, tein häntään solmun ja kiepahdin taas ylöspäin: istuinkyhmyn ja takamuksen kohdalla oli kuin oma takamukseni ja peräaukkoni olisi mukavasti viilennyt, ja sitä nautiskellen ohitin takamuksen pehmeyden vauhdilla ja taakse potkaistun vasemman jalan ja kuvion rakkaudella. Ihastuin piirtämääni hevoseen ja käteeni, joka oli pannut vasemman etujalan juuri niin siroon asentoon kuin olin toivonutkin.
Nostin kättä ja piirsin nopeasti tulisen mutta surullisen silmän, sitten epäröin hetken ja tein sieraimet ja satulaliinan; kampasin harjan siististi kuin olisin syleillyt sitä rakkaudella, kiinnitin jalustimen, tein otsalle valkean laukin ja hehkuen piirsin vielä harkitun mutta aivan oikean kokoiset kivekset ja kalun, ja niin kaikki oli valmista viimeistä piirtoa myöten.
Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. (NOP, 242.)


Luin 2000-luvun alussa Pamukin lainausta loputtomiin, yritin tavoittaa, mikä lainauksesta tekee ihanan. Se on näet niin ihana, että tekee mieli ottaa paperi, piirtää itsekin hevonen ja yrittää tehdä kuva kaikesta muustakin.

Ei se ihanuus hevosessa ole. Se on Pamukin lupauksessa oman käteni muuttumisesta ihanaa hevosta piirtäväksi taitavaksi kädeksi. Se on haave itseni unohtamisesta, täydellisestä luottamuksesta ihanan hevosen ilmestymiseen ja uskalluksesta heittäytyä tietoisen ja tiedostamattoman mieleni liikkeeseen. Kirjoittamisesta kuin ratsastamisesta ihanalla hevosella. Se on haave luontevan pakottomasta ja vapaasta tekemisen tavasta, kirjoittamisesta kuin yhdellä kynänvedolla, sellaisesta jossa rikkumaton tekemisen tunto jatkuvasti kannattelee tekemisen mieltä.

Ihanan hevosen kuvauksessa yhtä olennaista kuin eteemme piirtyvä ihanan hevosen kuva on piirtämisen kuvauksessa ilmenevä luontevuuden tunto, so. kuvauksesta välittyvä kepeys ja kursailemattomuus. Me emme näe tuota hevosta silmillämme, mutta me näemme sen mielessämme, voimme tuntea sen. Samoin on piirtämisen suhteen. Emme näe tuota luontevaa, vähän röyhkeänkin itsevarmaa piirtämistä silmillämme, mutta voimme nähdä sen mielessämme, sielumme silmillä, kuvitella sen. Ja juuri niin, oman kuvittelunsa mielen kannattamana ja kirjoittamisen taitonsa varassa Pamuk on kuvauksensa luonut.

Ihanan hevosen takana on tekijä, Orhan Pamuk – ei omaelämäkerrallisesti, mutta kuitenkin koko persoonassaan: oman kepeän ja kursailemattoman kirjoittamisen tuntonsa kannattelemana. Pamuk se antaa tietoisen ja tiedostamattoman mielensä suitsia kynää, kertoo ja kuvaa oman muistinsa ja kuvittelunsa, kuulemiensa ja lukemiensa tarinoiden varassa, asettuu vuoroin kuvittelemansa ihanan hevosen satulaan, vuoroin piirtävän kynän varteen: Kun piirrän ihanaa hevoskuvaa, muutun itse kuvan ihanaksi hevoseksi. "

Noin yritin 2000-luvun alussa ilmaista jotain siitä, miten mestarillinen kirjailija Orhan Pamuk on. Toiseksi: mikä merkitys tyylillä – sanomisen pohjasävyllä – on kirjallisuuden meissä synnyttämässä vaikutuksessa. Ja siitäkin, miten paljon monimutkaisemmin ja todemmin romaanit puhuvat todellisuudesta kuin nykyinen fakta/fiktio -keskustelu antaa ymmärtää.

Faktasta ja fiktiosta voimmekin hypätä takaisin tähän päivään ja Viattomuuden museoon, josta minun pitikin puhua. Sekään ei ole omaelämäkerrallinen teksti, vaan romaani, mutta sitäkin kannattelee yhtenäinen ääni ja tyyli, tekijä Orhan Pamuk, joka tekee lukijan onnelliseksi.

Viattomuuden museo on rakkausromaani ja muistelemisen monumentti, joka vertautuu sekä Tolstoin Anna Kareninaan että Marcel Proustin Kadonneeseen aikaan. Se on kertojan rakkaudenosoitus rakastetulleen ja eletylle elämälle. Se rakentuu perinteisen rakkausromaanin tavoin: alkaa kohtaamisesta, kertoo sitten suhteen syventymisestä, rakastumisen rituaaleista. Kunnon romaanin tavoin siinäkin on käännekohta ja dramaattinen huippukohta, jota seuraa romaanin loppuosa, sen kertominen miten rakkaustarinassa käy. Samalla se on kehitysromaani, yhden miehen elämän kertominen tämän rakkaustarinan ja siihen liittyvien esinemuistojen kautta. Nämä esineet – kappaleet henkilöhahmojen fiktiivistä historiaa ja samalla kappaleet oikeiden turkkilaisten ihmisten modernia historiaa – muodostavat Viattomuuden museon, ja samalla romaanista tulee Istanbuliin perusteilla olevan museon katalogi.

Tämä kaikki on kaunista ja ihanaa. Mutta mikä sitten on tämän romaanin puhujan – joka on ja ei ole Orhan Pamuk – äänen sävy – se joka tekee minut onnelliseksi?

Se on jonkinlainen yhdistelmä armoa ja painovoimaa, vanhenemisen ja eletyn elämän myöntämistä, yritystä pitää kiinni esineistä ja ihmisistä, samalla heittäytymistä ja luottamista, täydellistä antautumista elämän pyörteeseen ja virtaan: kirjoittaa näinä aikoina kaunis rakkausromaani! Se on kykyä nähdä ja katsoa yhtä aikaa eteenpäin ja taaksepäin. Se on tietoista kirjoittamista keskikohdasta käsin ja nöyrää katselemista vuorelta, siitä ohikiitävästä viisauden hetkestä, jolloin seisoo ylhäällä ja näkee kauas, mutta muistaa vielä varpaissaan koko tuon matkan kaikkine vaivoineen. Se on se pakottava hetki, jolloin tulee antaneeksi anteeksi itselleen ja samalla kaikille muillekin.

Viattomuuden museossa Pamuk kirjoittaa "onnellisesta hetkestä":

Kukaan ei oikeastaan tiedä, että elää elämänsä onnellisinta hetkeä silloin kun se on käsillä. Joku saattaa kyllä joskus innostuessaan vilpittömästi (ja useinkin) luulla tai sanoa, että käy "nyt" läpi elämänsä kultaisinta hetkeä, mutta silti jossain sielunsa sopukassa hän uskoo kokevansa vastaisuudssa vieläkin kauniimman ja onnellisemman hetken. --- Mutta silloin kun tuntee elämän jo saaneen romaanin lailla lopullisen muotonsa, pystyy, kuten minä nyt, tunnistamaan ja poimimaan elämänsä onnellisen hetken. Ja jos haluaa selittää, miksi on kaikista kokemistaan hetkistä valinnut juuri sen, on tietenkin kerrottava romaanin tavoin oma tarinansa uudestaan. Mutta kun poimii esiin sen kaikkein onnellisemman hetken, myös tietää että se on jäänyt jo kauas taaksen, että se ei toistu ja että se siksi myös tuottaa tuskaa. Ja tuosta tuskasta tekee siedettävän vain se että omistaa jonkin esineen joka on sen kultaisen hetken peruja. Sellaiset esineet tallettavat sen tuokion muiston ja värit sekä kosketuksen ja näkemisen nautinnon paljn uskollisemmin kuin ihmiset, joiden ansiosta koki sen onnen. (VM, 105.)

Lukiessani Orhan Pamukia tulen onnelliseksi, koska hänen kirjoituksessaan tekeminen ja sanominen, mieli ja ruumis ovat niin yhtä kuin vain voivat olla. Häntä lukiessani minussa herää toivo ja luottamus siihen, että voin vielä elää läheisteni kanssa monia kauniita ja onnellisia hetkiä. Maailma ei näytä samalta, vaan inhimillisemmältä ja ihanammalta paikalta elää.