Orhan Pamuk: Viattomuuden museo.
Suomentanut Tuula Kojo.
Tammi, 2010.
(Alkuteos: Masumiyet müzesi, 2008.)
Eilen iltapäivällä töiden jälkeen kiertelin kirjakauppoja ja näin Pamukin uuden suomennoksen Akateemisen uutuushyllyllä. Teos näytti ihanan paksulta. Ajattelin, että jos lukisin sitä viivytellen, niin hitaasti kuin mahdollista, siitä riittäisi yliopistollisen virastotyön uuvuttamalle mielelleni pitkään virkistystä. Illalla sitten ahmaisin kolme ensimmäistä lukua niin, että viivähdin jokaisen luvun kohdalla, kuulostelin mieltäni ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia niin kuin joogaharjoituksessa.
Ensimmäinen luku ”Elämäni onnellisin hetki” on Pamukiksi lyhyt, vain kaksi sivua, enkä voinut olla miettimättä, mistä se kertoo: aloittamisen vaikeudesta, kirjoittamisen vaikeudesta, tai ehkei mitään vaikeutta ollutkaan, ehkä oli vain sääntö: lyhyt alku, tai ei ehkä mitään sääntöäkään, vain lyhyt alku, vaikuttava alkukohtaus tai alkusoitto, kaiken tarvittavan esittely. Ensimmäisessä luvussa joka tapauksessa teoksen minäkertoja – josta en vielä tiedä paljon mitään – esittelee elämänsä onnellisimman hetken, jolloin hän rakastelee ja suutelee nuorta rakastettuaan, ja näykätessään hänen vasenta korvaansa saa hänen toisen korvakorunsa irtoamaan.
Suutelukohtaus on ihana ja sai aikaan erinäisiä mielenliikkeitä, haaveita ja muisteluita. Korvakorusta tehdään arvoitus: koru leijuu, putoaa sitten vuoteelle, ja kohta sitä jo etsitään. En kuitenkaan tiedä täsmälleen tuon arvoituksen luonnetta. Onko teoksessa kyse kolmoisdraamasta, siitä että kertojan kihlattu saa tietää uskottomuudesta tuon korvakorun kautta, sen puolesta puhuisi ”katastrofiin” tai ”epäonneen” viittaaminen. Mutta miksi kertoja tässä tapauksessa viittaisi korvakorun muotoon tai oikeastaan siihen, ettei hän ”sinä päivänä pannut korun muotoa merkille”? Se viittaisi aivan muuhun, johonkin jota en nyt ollenkaan ymmärrä ja jonka tähden haluaisin nopeasti lukea koko teoksen loppuun.
Luin illalla vielä kaksi seuraavaa lukua. Niissä lähdetään purkamaan auki tarinaa, joka johtaa tuohon suutelukohtaukseen ja sen jälkeiseen tapahtumasarjaan, jonka sanotaan mullistavan kertojan elämän. Luettuani vajoan hetkeksi haaveisiini ja kuvittelen, että kertoja olisikin kirjailija itse ja minä olisin Füsun, kaunis ja pitkäsäärinen nuori nainen vaikka olenkin kirjallisuudentutkija enkä muotiliikkeen myyjätär, enkä voi olla harmistumatta muistaessani, että olen keski-ikäinen enkä edes sorjasäärinen, ja on aivan turha kuvitella, että minut nähdessään kirjailijan sen kummemmin kuin kertojankaan sydän olisi ”hypännyt kurkkuun kuin hyökyaalto joka on juuri lyömässä rantaan”.
Tänään jatkan. Tiedän, että rakastavaisten suhteen kehittely jatkuu. Pelkään ja toivon, että Sibel, kertojan kihlattu, saa tietää kertojan syrjähypystä. Mitähän muita tarinalinjoja tähän liittyy?
No comments:
Post a Comment