SHIELDS: TAVALLISIA IHMEITÄ

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
Suomentanut Hanna Tarkka.
Otava, 2008.
(Alkuteos: The Collected Stories, 1985–2003.)

Muutama vuosi sitten kuolleen kanadalaisen kirjailijan, Carol Shieldsin (1935–2003), ”Kootut novellit” on suomeksi ristitty kuvaavasti ”Tavallisiksi ihmeiksi”. Kokoelma sisältää novelleja kolmesta kokoelmasta: ”Various Miracles” (1985), ”The Orange Fish” (1989) ja ”Dressing Up for the Carnival” (2000) ja näiden lisäksi vielä Shieldsin viimeiseksi jääneen novellin nimeltään ”Segue” (2003), termi joka musiikin maailmassa viittaa johonkin edelleen samanlaisena jatkuvaan.

Novellien asetelmat, miljööt, henkilöhahmot, kerronnallinen dynamiikka – kaikki on tuttua Carol Shieldsiä, sellaista jonka suomalaiset naislukijat ovat oppineet tuntemaan mm. ”Kivipäiväkirjoista” ja ”Larryn juhlista”. Shields on naisten kirjailija, joka kirjoittaa lukuromaaneja myöhäismoderneille naislukijoille. Akateemisissa piireissä häntä ei arvosteta samalla tavalla kuin Margaret Atwoodia, toista ja ilman muuta kuuluisampaa kanadalaisnaiskirjailijaa – ehkäpä siitä syystä, että Shields on kirjailijan laadultaan kuitenkin pehmeämpi ja hillitympi kuin kerronnaltaan särmikäs ja dramaattisia käänteitä eri lajityypeissä mielellään viljelevä Atwood. Molemmat kirjoittavat kuitenkin pitkälle samasta maailmasta ja käsittelevät kirjoissaan samoja aiheita: luomista, kirjoittamista, ihmissuhteita, elämää, vanhenemista, kuolemaa. Vallitseva tyylilaji on Shieldsillä lempeä ja hyväksyvä ironia – siis jotain ihan muuta kuin vallitsevassa myöhäismodernissa kirjallisuudessa.

Carol Shields kyllä osoittaa novelleissaankin hyvin tiedostavansa oman kirjailijan laatunsa ja suhtautuu siihenkin – kuten kaikkeen muuhunkin – lempeän ironisesti. Monissa novelleissa päähenkilö on kirjallisen maailman reunoilla elävä keski-ikäinen tai kypsään ikään ehtinyt nainen, jota novellissa tarkastellaan jonkinlaisella kaksoiskatseella: sekä tämän omasta kokemusmaailmasta käsin – sisältä päin – että jonkin toisen, häntä ulkoa päin tarkastelevan hahmon näkökulmasta. Tällainen paradigmaattinen Shields-nainen on esimerkiksi Rouva Turner (novellissa ”Rouva Turner leikkaa nurmikon”), jonka nurmikon leikkaamista sortsiasussa höllyvine selluliittireisineen halveksuvat aidan takaa häntä katselevat lukiolaistytöt ja myöhemmin Tokion seuramatkalla runoja kirjoittava massachusettsilainen kirjallisuuden professori, joka saa kuitenkin rouva Turnerin tavasta katsella maailmaa – tai pikemminkin hänen tavastaan olla katselematta sitä – aiheen uuteen runoon, jonka ansiosta professorin oma ura ampaisee aivan uuteen nousuun – siis tuon tietämättömän ja sivistymättömän naisen kustannuksella. Vähän toisenlainen, mutta myös Shieldsille tyypillinen nainen on ”Segue”-novellin minäkertoja, joka kirjoittaa sonetteja, toimii Sonettiyhdistyksen puheenjohtajana ja tiedostaa harvinaislaatuisen selvästi sonettien kirjoittamisen yhteyden oulipisteihin, mutta tämän tiedostamisen ja sen harvinaislaatuisuuden voi ymmärtää vain lukija – novellien maailmassa sitä ei ymmärretä.

Naisten lisäksi Shieldsin novelleissa on usein kyse myös vanhenevasta pariskunnasta, kahdesta vanhasta variksesta, jos näin nyt voi suomalaisittain sanoa, jotka kykkivät tottumuksen voimasta vanhalla aidallaan, näykkivät toistensa siipisulkia – ja usein jatkavat elämäänsä aivan samaan tapaan kuin ennenkin jonkin tarinassa tapahtuneen oivalluksen tai käänteenkin jälkeen. Tai ehkei aivan samaan tapaan. Mitään suuria muutoksia ja dramaattisia käänteitä ei Shieldsin hahmoille tapahdu, ehkä kuitenkin jonkinlaisia liikahduksia, lempeä notkahdus elämän tragikoomisuuden pintaan.

Shields kuvaa kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita, taitelijoita, tutkijoita yleensäkin. Erityisen mielellään hän kuvaa elämäkerran kirjoittajien työtä (esim. ”Yhteentörmäys”).Hän kirjoittaa myös ”puuttuvia lukuja” monien kuuluisien kirjailijoiden elämään. Esimerkiksi ”Perhesalaisuuksia”-novellissa lukija saa tutustua kuvitelmaan Hemingwayn vanhempien kotitalosta ja elämästä. Tai sitten hän kirjoittaa soneteista, metaforista, kirjaimista - mutta tyylillä ja tavalla jossa ei ole tietoakaan mistään tyhjistä kielipeleistä, kielestä joka viittaisi vain itseensä. Päin vastoin Shields panee kertojansa käsittelemään esimerkiksi kirjallisuustieteellistä diskurssia suorastaan groteskilla tavalla: ruumiillistaa ja arkistaa ja banalisoi kirjallisuuden termit, ottaa ne haltuun akateemisilta eksegeetikoilta norsunluutorneissaan ja puhaltaa ne elämään.

Ilman muuta Shieldsin novelleissa on helmiä. Tässä vain yksi esimerkki – joka käyköön esimerkiksi myös kirjailijan tyylistä, jossa aforistinen viisaus tuodaan maan pinnalle, tähän elämään, ihmisten arkeen:

”Hänen käsityksensä on, että jokaisen kyytiin otetun ihmisen takana on syvä luola ja luolassa salainen ovi ja kiviset portaat, joita myöten voi halutessaan laskeutua. Sanon Dobeylle, että kukaties portaiden juurelta ei löydykään mitään, mutta Dobey vastaa, että mistä me voimme tietää, ellemme katso” (”Varastelua”, s. 119).