BETONI

Thomas Bernhard:
Betoni.
Suom. Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2008.
(Alkuteos: Beton, 1982.)

Suhtauduin epäluuloisesti toiseen suomennettuun Bernhardiin. Viime vuonna ilmestynyt Tarja Roinilan ”Hakkuu” oli niin loistavaa työtä, ja ajattelin, ettei kukaan toinen voi tavoittaa Bernhardin tyyliä Suomessa niin kuin Roinila. Olin täysin väärässä. Kyllä Sarrivaara tavoittaa Bernhardin tyylin siinä missä Roinilakin – ihmeellistä sinänsä, että näin hyviä kyynisyyden ja synkkyyden kääntäjiä meillä onkin. Toinen syy epäluulooni liittyy sekin Bernhardin tyyliin ja lajiin. Hänen tilityksensä ovat niin synkkiä ja hänen henkilönsä niin kyynisiä, että pakostikin tulee kysyneeksi, miksi tällaisia synkkiä yksinpuheluita ylipäätään luen ja voiko niitä lukea liian montaa peräkkäin. Alkaako tässä itsekin muuttua noiden henkilöhahmojen kaltaiseksi kenties?

Mutta kyllä näitä rakastan: Dostojevskin kellari-ihmisiä, Hamsunin ja Kafkan nälkätaitelijoita, mutta ehkä ennen kaikkea kuitenkin näitä kirjailijoita, jotka kykenevät tilittämään niin tarkasti ja todenmukaisesti kyynisen ja epäluuloisen ihmisen ajatuksen kulkua ja esittämään sen kuin yhteen hengenvetoon päästä päähän käsittämättömän ehjänä ja rikkumattomana, niin että itse esityksessä ja tilityksessä tai tuon ajatuksen esittämisen matkassa säilyy kaikki itse ajatuksesta – niin rikkonainen kuin se saattaa olla – ja ennen kaikkea sen pohjalla olevasta synkkyyden tunnosta – jota mikään ei onnistu rikkomaan.

”Minä olin siinä tuolissa istuessani jo tuollainen vanhus, ukko, enemmän jo rajan toisella puolella, enemmän vainajien kuin elävien puolella, olin varmasti kurja ja takuulla säälittävä näky tarkkailijalleni, jota ei ollut, ellen sitten halua kuvata itseäni tarkkailijaksi, mikä on typerää, sillä minähän olen itseni tarkkailijan, olen todella tarkkaillut itseäni herkeämättä jo vuosia ellen jopa vuosikymmeniä, elän pelkässä itsetarkkailussa, itsetutkiskelussa ja sitä kautta luonnollisesti itseni tuomitsemisessa, itseni kieltämisessä ja itseivassa. Olen elänyt vuosia tässä itseni tuomitsemisen, itseni kieltämisen ja itseivan tilassa, johon minun pelastuakseni on aina viime kädessä paettava”. (Hakkuu, 96)

”Betonin” päähenkilö on yksin asuva Rudolf, joka on kirjoittamassa tai pikemminkin aloittamassa musiikkitieteellistä tutkielmaa Mendelssohnista. Tuon jo ennalta mullistavaksi tiedetyn tutkielman aloittamiseen ja ryhtymiseen liittyy kuitenkin erinäisiä vaikeuksia ja hankaluuksia, joiden kertomisen kautta lukija pääsee vähitellen syventämään käsitystään päähenkilöstä, hänen elämästään ja elämäntavastaan ja hänestä itsestään ja arvomaailmastaan. Sanomatta on selvää, että modernista ihmisestä on kyse, jakautumisestamme kahtia kaikkea yksityiskohtaisesti erittelevään rationaliteettiin ja tunnottomaan ja säälimättömään nykyihmiseen.


Lopuksi vielä pari lainausta kirjasta – muistiin pantavaksi, ajattelua herättäväksi sytykkeiksi:

”Vihaan kirjoja ja tekstejä, jotka alkavat syntymäajalla. Vihaan ylipäätään kirjoja, joissa edetään kronologisesti tapahtumajärjestyksessä, se tuntuu minusta mitä mauttomimmalta ja samalla kaikkea muuta kuin henkevältä menetelmältä. Kuinka aloitan? Se on maailman yksinkertaisinta, sanoin itselleni, ja minusta on käsittämätöntä, että tämä maailman yksinkertaisin asia ei ole minulta onnistunut.” (Hakkuu, 30.)

”Menettäessämme rakkaan ihmisen säilytämme aina jonkin hänen vaatteensa vähintään niin kauan kuin tunnemme siinä hänen tuoksunsa, tosiasiassa säilytämme sen kuitenkin omaan kuolemaamme asti, koska uskomme vaatteen palauttavan tuon tuoksun vielä silloinkin, kun se on jo kauan ollut pelkkää kuvitelmaa.” (Hakkuu, 89.)

”Kuinka vanhoja me sitten olemmekaan, odotamme jatkuvasti käännettä, koska olemme kaikkea muuta kuin selväjärkisiä. ” (Hakkuu, 105.)