FOSSUM: MURTUMA

Karin Fossum: Murtuma.
Suom. Tarja Teva.
(Alkuteos: Brudd, 2006).
Johnny Kniga, 2007.

Karin Fossumin Murtuma keskittyy erikoisessa postmodernissa psykologisessa fantasiatrillerissään nimensä mukaisesti murtumiin, jonkin pinnan tai ulkokuoren rikkoutumiseen sisältä tai ulkoa käsin.

Rakenteellisesti ensimmäinen murtuma tapahtuu romaanissa nimettömäksi jäävälle kirjailijalle – ehkäpä naiskirjailijalle – jonka elämään murtautuu eräänä yönä hänen tulevan romaaninsa päähenkilö. Tätä symboliseksi tulkittavaa murtumaa – tiedostomattomien tai intuiivisten elementtien murtautumista siirtymävaiheessa luovan taitelijan päivätajuntaan ja tietoiseen mieleen – ei romaanissa kuitenkaan kuvata mitenkään erityisen symbolisesti tai poeettisesti, vaan aivan konkreettisesti, jopa humoristisesti. Romaanin minäkertoja – kirjailija itse – näet kertoo aivan teoksen alussa, miten hän ensin aistii yöllä huoneeseensa tunkeutuneen miehen. Paljastuu, että mies kuuluu kirjailijan talon (!) edessä jonottaviin ihmisiin, jotka haluavat kukin vuorollaan tulla kerrotuksi. Kirjailijan huoneeseen yöllä tunkeutunut mies ei enää jaksanut odottaa omaa vuoroaan ja tuli nyt vaatimaan tätä ryhtymään toimeen.

Romaanin alku virittää lukijassa tietenkin mieleen jonkun Calvinon tai Pirandellon tai ylipäätään postmoderniksi kutsutun kerronnan, jossa painopiste siirtyy itse tarinasta – siitä mitä tapahtuu – tarinan kertomisen tai sen luomisen prosessiin. Joka tapauksessa Murtumassa olemme siirtyneet pois realistisen kerronnan piiristä jonnekin muualle. Ehkäpä postmoderniin psykologiseen fantasiatrilleriin?

Fantastisen trillerin tai jännitystarinan mahdollisuus esitellään lukijalle yhdeltä kannalta jo alussa, kun kirjailijan kerrotaan ja kuvataan kuuntelevan sängyssään portaiden narinaa ja hitaita, epäröiviä askeleita. Mutta kuvaus ei synnytäkään lukijassa sen kummemmin myötätuntoa kuin kauhua ja pelkoakaan, vaan kirjailijan pelon kuvaukseen yhdistyy koomisia tai groteskeja, jollain tapaa liioiteltuja tai liian kirjaimellisia tai mallinmukaisia elementtejä. Myöhemmin – kirjailijan ja hänen henkilöhahmonsa välisen keskustelun myötä – hänen tarinalinjaansa tulee kyllä mukaan myös todellisen psykologisen trillerin aineksia. Sanalla sanoen Fossum on onnistunut luomaan postmodernista kirjailijahahmostaan harvinaisen elävän hahmon.

Toinen jännitystarina liittyy tuohon kirjailijan taloon tunkeutuneeseen mieheen, jonka tarinaa siis ollaan romaanissa luomassa – kirjailijan ja hänen itsensä käymien keskustelujen ja neuvottelujen tuloksena. Vähitellen miehen piirteet alkavat hahmottua – ulkomuodoltaan ja luonteenpiirteiltään hän tuo ensin mieleen hamsunilaisen hahmon, romanttisen ja syrjäytyneen kaunosielun – ja saa nimen, Alvar Eide, ja elämäntilanteen. Tietenkin paljastuu, että hänen elämässään on tyhjiö – hän on yksinäinen – ja hänen tarinansa kertominen merkitsee juuri tämän tyhjiön täyttämistä. Siksi hän rukoilee kirjailijan talossa tulevansa kerrotuksi. Hän haluaa elämän.

Kunnollisen ja nuhteettoman miehen elämässä alkaa siis lopulta tapahtua, kun taidegalleriaan astuu nuori heroinistityttö, ja samoihin aikoihin galleriaan otetaan myytäväksi taulu – nimeltään ”Murtuma” – joka kerta kaikkiaan pysähdyttää Alvarin. Taulu kuvaa katkennutta tai murtunutta siltaa. Nämä kaksi murtumaa Alvarin elämässä – heroinistitytön päästäminen omaan elämäänsä ja omaan taloonsa, antautuminen taiteen kokemiselle – johtavat hänen elämässään aivan perusteelliseen remonttiin.

Karin Fossumin kerrontastrategia on toimiva ja vaikuttava. Lukija saa kyllä tiedon romaanin kerronnallisista peleistä, mutta Alvarin tarina vie silti mukanaan. Vaikka Alvar Eiden henkilöhahmon ”paperisuutta” siis kuinka korostetaan, en voi olla menemättä mukaan hänen tarinaansa ja suorastaan pelkäämättä hänen puolestaan. Alvarin tarina imaisee minut mennessään ja sitä huomaa suorastaan rukoilevansa hänen puolestaan, milloin kehottaen häntä toimimaan, milloin taas olemaan tekemättä mitään. Mutta tämän lisäksi kirjailijakin esitetään romaanissa sympaattiseksi hahmoksi. Hänkin on elävä hahmo. Lukijan sympatiat vuorottelevat henkilöhahmosta toiseen, kirjailijasta päähenkilöön ja takaisin.

Perimmiltään romaanissa pohditaan siis luomisprosessia, sitä mistä siinä on kysymys ja kuinka paljon se on tietoista ja kuinka paljon tiedostamatonta. Kirjailija joutuu koko ajan käymään mielessään keskustelua, kuinka paljon hän voi vaikuttaa tahdollaan ja järjellään siihen mitä on kirjoittamassa. Fossum on siis ulkoistanut tämän kuvitteellisen ja sisäisen keskustelun:

"– Ajattele mielikuvituksen lähdettä järvenä, jossa on tuhat laskujokea, sanon. – Jokia, puroja, koskia. Minä räpiköin järvessä ja yritän löytää laskujoen. Jos antaudun ensin yhteen suuntaan, minun täytyy seurata virtaa. Sitten joudun ehkä koskeen tai päädyn hiljaiseen lampeen. Tahdon vain sanoe, että ollessani virran vietävänä, en voi kääntyä ja valita toista reittiä. Siitä eteenpäin en voi kuin kuvailla sitä minkä näen matkallani. Näky rajautuu juuri siihen maisemaan, siihen kasvillisuuteen ja niihin ihmisiin, joita minä ohitan.
– Sinä siis olet vierran vietävänä? hän sanoo peloissaan. Tieto saa hänen katseensa häilymään.
– Niin, vastaan. – Minä olen virran vietävänä. Mutta minulla on työkaluja. Sillä ihmisellä on taito puuttua tapahtumiin ja häiritä ja muuttaa tapahtumien kulkua." (s. 75)

Suomentaja, Tarja Teva, on onnistunut hyvin tavoittamaan tämän yhtä aikaa jännittävän ja hauskan tarinan ytimen.