HUSTVEDT: KAIKKI MITÄ RAKASTIN

SIRI HUSTVEDT:
Kaikki mitä rakastin.
Suom. Kristiina Rikman.
(Alkuteos: What I loved, 2003).
Otava, 2007.

Tarina itsessään ei ole kummoinen. Taidehistorioitsija Leo Hetzberg tutustuu lupaavaan kuvataitelijaan, Bill Wechleriin, ja vähitellen heidän elämänsä alkavat rinnastua yhä enemmän toisiinsa. Molemmat ovat taideihmisiä, mutta sen lisäksi he asuvat lopulta samassa talossa ja saavat samoihin aikoihin lapsen, seuraavat puolisojensa kanssa lastensa kasvamista ja kokevat kumpikin omassa perheessään traagisen menetyksen, joka johtaa vielä uusiin menetyksiin.

Romaanin kertoja on juuri Leo, joka kertoo minämuodossa oman ja perheensä tarinan ja sen rinnalla vielä yläkerrassaan asuvan Billin perheen tarinan. Hänen kerronnassaan kiinnostavaa on hänen tapansa katsoa ja kuvata – onhan hän taidehistorioitsijana katselemisen ammattilainen. Hän osaa kyllä kuvata yksityiskohtaisesti tapahtumia ja toisten käyttäytymistä ja toisten tunnereaktioita, muttei ole tottunut panemaan merkille itseään ja noteeraamaan omaa paikkaansa asioiden katsojana ja niiden selostajana. Hän ei huomaa, että hän katsoo monia asioita omassa avioelämässäänkin sivusta tai ulkopuolisena.

Erityisen tarkkaan Leo osaa katsoa ja analysoida toisten tekemiä kuvia ja maalauksia, mutta hän ei kykene näkemään itseään kuvien katsojana, ja tietenkään hän ei voi nähdä omaa varjoaan. Tästä romaanissa on mielestäni perimmiltään kyse: Leo osaa eritellä kuvia, mutta ihmisiä ja etenkään itseään hän ei osaa lukea, vaan jää jollain tavalla aina sivulliseksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tämä varjo-motiivi tulee esille aivan romaanin alussa, kun Leo katsoo ja kuvaa yhtä Billin tekemää maalausta, jossa yksi henkilö on pelkkä taiteilijan maalaama varjo, jota Leo erehtyy ensin pitämään omana varjonaan.

Hustvedtin kirjan kerronnassa merkille pantava asia on tietenkin kaiken kuvatun ja kerrotun visuaalisuus. Romaanissa selostetaan sivukaupalla ja hyvin yksityiskohtaisesti erilaisia Billin tekemiä taideteoksia – installaatioita, performansseja ja perinteisempiä töitä – Leon näkökulmasta. Fiktiivisten taideteosten kuvaus rinnastuu lukijan mielessä romaanin päähenkilöiden elämäntarinoihin, ja lukija alkaa etsiä kaikenlaisia vastaavuuksia taideteosten ja romaanihenkilöiden elämäntilanteiden välillä.

Billin ja Leon poikien, Markin ja Matthewin, elämäntarinat kulkevat nekin rinnakkain. Vaikka poikien tarinat ovatkin traagisia, ei niiden tulkintaa voi erottaa vanhempien tarinoista. Kokonaisuudessaan Kaikki mitä rakastin on romaani valosta ja varjosta. Ei ole valoa ilman varjoa. Ei rakkautta ilman menetystä. Matthewin ja Markin tragediat liittyvät heidän isiensä ja äitiensä tragedioihin.

Kristiina Rikmanin suomennos on hieno, mutta ihmettelen kyllä, miksi Siri Hustvedtistä ja tästäkin romaanista on niin paljon kohistu. Uutta suomennostakin buffattiin vasta lehdessä.