Karin Fossum: Murtuma.
Suom. Tarja Teva.
(Alkuteos: Brudd, 2006).
Johnny Kniga, 2007.
Karin Fossumin Murtuma keskittyy erikoisessa postmodernissa psykologisessa fantasiatrillerissään nimensä mukaisesti murtumiin, jonkin pinnan tai ulkokuoren rikkoutumiseen sisältä tai ulkoa käsin.
Rakenteellisesti ensimmäinen murtuma tapahtuu romaanissa nimettömäksi jäävälle kirjailijalle – ehkäpä naiskirjailijalle – jonka elämään murtautuu eräänä yönä hänen tulevan romaaninsa päähenkilö. Tätä symboliseksi tulkittavaa murtumaa – tiedostomattomien tai intuiivisten elementtien murtautumista siirtymävaiheessa luovan taitelijan päivätajuntaan ja tietoiseen mieleen – ei romaanissa kuitenkaan kuvata mitenkään erityisen symbolisesti tai poeettisesti, vaan aivan konkreettisesti, jopa humoristisesti. Romaanin minäkertoja – kirjailija itse – näet kertoo aivan teoksen alussa, miten hän ensin aistii yöllä huoneeseensa tunkeutuneen miehen. Paljastuu, että mies kuuluu kirjailijan talon (!) edessä jonottaviin ihmisiin, jotka haluavat kukin vuorollaan tulla kerrotuksi. Kirjailijan huoneeseen yöllä tunkeutunut mies ei enää jaksanut odottaa omaa vuoroaan ja tuli nyt vaatimaan tätä ryhtymään toimeen.
Romaanin alku virittää lukijassa tietenkin mieleen jonkun Calvinon tai Pirandellon tai ylipäätään postmoderniksi kutsutun kerronnan, jossa painopiste siirtyy itse tarinasta – siitä mitä tapahtuu – tarinan kertomisen tai sen luomisen prosessiin. Joka tapauksessa Murtumassa olemme siirtyneet pois realistisen kerronnan piiristä jonnekin muualle. Ehkäpä postmoderniin psykologiseen fantasiatrilleriin?
Fantastisen trillerin tai jännitystarinan mahdollisuus esitellään lukijalle yhdeltä kannalta jo alussa, kun kirjailijan kerrotaan ja kuvataan kuuntelevan sängyssään portaiden narinaa ja hitaita, epäröiviä askeleita. Mutta kuvaus ei synnytäkään lukijassa sen kummemmin myötätuntoa kuin kauhua ja pelkoakaan, vaan kirjailijan pelon kuvaukseen yhdistyy koomisia tai groteskeja, jollain tapaa liioiteltuja tai liian kirjaimellisia tai mallinmukaisia elementtejä. Myöhemmin – kirjailijan ja hänen henkilöhahmonsa välisen keskustelun myötä – hänen tarinalinjaansa tulee kyllä mukaan myös todellisen psykologisen trillerin aineksia. Sanalla sanoen Fossum on onnistunut luomaan postmodernista kirjailijahahmostaan harvinaisen elävän hahmon.
Toinen jännitystarina liittyy tuohon kirjailijan taloon tunkeutuneeseen mieheen, jonka tarinaa siis ollaan romaanissa luomassa – kirjailijan ja hänen itsensä käymien keskustelujen ja neuvottelujen tuloksena. Vähitellen miehen piirteet alkavat hahmottua – ulkomuodoltaan ja luonteenpiirteiltään hän tuo ensin mieleen hamsunilaisen hahmon, romanttisen ja syrjäytyneen kaunosielun – ja saa nimen, Alvar Eide, ja elämäntilanteen. Tietenkin paljastuu, että hänen elämässään on tyhjiö – hän on yksinäinen – ja hänen tarinansa kertominen merkitsee juuri tämän tyhjiön täyttämistä. Siksi hän rukoilee kirjailijan talossa tulevansa kerrotuksi. Hän haluaa elämän.
Kunnollisen ja nuhteettoman miehen elämässä alkaa siis lopulta tapahtua, kun taidegalleriaan astuu nuori heroinistityttö, ja samoihin aikoihin galleriaan otetaan myytäväksi taulu – nimeltään ”Murtuma” – joka kerta kaikkiaan pysähdyttää Alvarin. Taulu kuvaa katkennutta tai murtunutta siltaa. Nämä kaksi murtumaa Alvarin elämässä – heroinistitytön päästäminen omaan elämäänsä ja omaan taloonsa, antautuminen taiteen kokemiselle – johtavat hänen elämässään aivan perusteelliseen remonttiin.
Karin Fossumin kerrontastrategia on toimiva ja vaikuttava. Lukija saa kyllä tiedon romaanin kerronnallisista peleistä, mutta Alvarin tarina vie silti mukanaan. Vaikka Alvar Eiden henkilöhahmon ”paperisuutta” siis kuinka korostetaan, en voi olla menemättä mukaan hänen tarinaansa ja suorastaan pelkäämättä hänen puolestaan. Alvarin tarina imaisee minut mennessään ja sitä huomaa suorastaan rukoilevansa hänen puolestaan, milloin kehottaen häntä toimimaan, milloin taas olemaan tekemättä mitään. Mutta tämän lisäksi kirjailijakin esitetään romaanissa sympaattiseksi hahmoksi. Hänkin on elävä hahmo. Lukijan sympatiat vuorottelevat henkilöhahmosta toiseen, kirjailijasta päähenkilöön ja takaisin.
Perimmiltään romaanissa pohditaan siis luomisprosessia, sitä mistä siinä on kysymys ja kuinka paljon se on tietoista ja kuinka paljon tiedostamatonta. Kirjailija joutuu koko ajan käymään mielessään keskustelua, kuinka paljon hän voi vaikuttaa tahdollaan ja järjellään siihen mitä on kirjoittamassa. Fossum on siis ulkoistanut tämän kuvitteellisen ja sisäisen keskustelun:
"– Ajattele mielikuvituksen lähdettä järvenä, jossa on tuhat laskujokea, sanon. – Jokia, puroja, koskia. Minä räpiköin järvessä ja yritän löytää laskujoen. Jos antaudun ensin yhteen suuntaan, minun täytyy seurata virtaa. Sitten joudun ehkä koskeen tai päädyn hiljaiseen lampeen. Tahdon vain sanoe, että ollessani virran vietävänä, en voi kääntyä ja valita toista reittiä. Siitä eteenpäin en voi kuin kuvailla sitä minkä näen matkallani. Näky rajautuu juuri siihen maisemaan, siihen kasvillisuuteen ja niihin ihmisiin, joita minä ohitan.
– Sinä siis olet vierran vietävänä? hän sanoo peloissaan. Tieto saa hänen katseensa häilymään.
– Niin, vastaan. – Minä olen virran vietävänä. Mutta minulla on työkaluja. Sillä ihmisellä on taito puuttua tapahtumiin ja häiritä ja muuttaa tapahtumien kulkua." (s. 75)
Suomentaja, Tarja Teva, on onnistunut hyvin tavoittamaan tämän yhtä aikaa jännittävän ja hauskan tarinan ytimen.
Thursday, September 27, 2007
Monday, September 24, 2007
HUSTVEDT: KAIKKI MITÄ RAKASTIN
SIRI HUSTVEDT:
Kaikki mitä rakastin.
Suom. Kristiina Rikman.
(Alkuteos: What I loved, 2003).
Otava, 2007.
Tarina itsessään ei ole kummoinen. Taidehistorioitsija Leo Hetzberg tutustuu lupaavaan kuvataitelijaan, Bill Wechleriin, ja vähitellen heidän elämänsä alkavat rinnastua yhä enemmän toisiinsa. Molemmat ovat taideihmisiä, mutta sen lisäksi he asuvat lopulta samassa talossa ja saavat samoihin aikoihin lapsen, seuraavat puolisojensa kanssa lastensa kasvamista ja kokevat kumpikin omassa perheessään traagisen menetyksen, joka johtaa vielä uusiin menetyksiin.
Romaanin kertoja on juuri Leo, joka kertoo minämuodossa oman ja perheensä tarinan ja sen rinnalla vielä yläkerrassaan asuvan Billin perheen tarinan. Hänen kerronnassaan kiinnostavaa on hänen tapansa katsoa ja kuvata – onhan hän taidehistorioitsijana katselemisen ammattilainen. Hän osaa kyllä kuvata yksityiskohtaisesti tapahtumia ja toisten käyttäytymistä ja toisten tunnereaktioita, muttei ole tottunut panemaan merkille itseään ja noteeraamaan omaa paikkaansa asioiden katsojana ja niiden selostajana. Hän ei huomaa, että hän katsoo monia asioita omassa avioelämässäänkin sivusta tai ulkopuolisena.
Erityisen tarkkaan Leo osaa katsoa ja analysoida toisten tekemiä kuvia ja maalauksia, mutta hän ei kykene näkemään itseään kuvien katsojana, ja tietenkään hän ei voi nähdä omaa varjoaan. Tästä romaanissa on mielestäni perimmiltään kyse: Leo osaa eritellä kuvia, mutta ihmisiä ja etenkään itseään hän ei osaa lukea, vaan jää jollain tavalla aina sivulliseksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tämä varjo-motiivi tulee esille aivan romaanin alussa, kun Leo katsoo ja kuvaa yhtä Billin tekemää maalausta, jossa yksi henkilö on pelkkä taiteilijan maalaama varjo, jota Leo erehtyy ensin pitämään omana varjonaan.
Hustvedtin kirjan kerronnassa merkille pantava asia on tietenkin kaiken kuvatun ja kerrotun visuaalisuus. Romaanissa selostetaan sivukaupalla ja hyvin yksityiskohtaisesti erilaisia Billin tekemiä taideteoksia – installaatioita, performansseja ja perinteisempiä töitä – Leon näkökulmasta. Fiktiivisten taideteosten kuvaus rinnastuu lukijan mielessä romaanin päähenkilöiden elämäntarinoihin, ja lukija alkaa etsiä kaikenlaisia vastaavuuksia taideteosten ja romaanihenkilöiden elämäntilanteiden välillä.
Billin ja Leon poikien, Markin ja Matthewin, elämäntarinat kulkevat nekin rinnakkain. Vaikka poikien tarinat ovatkin traagisia, ei niiden tulkintaa voi erottaa vanhempien tarinoista. Kokonaisuudessaan Kaikki mitä rakastin on romaani valosta ja varjosta. Ei ole valoa ilman varjoa. Ei rakkautta ilman menetystä. Matthewin ja Markin tragediat liittyvät heidän isiensä ja äitiensä tragedioihin.
Kristiina Rikmanin suomennos on hieno, mutta ihmettelen kyllä, miksi Siri Hustvedtistä ja tästäkin romaanista on niin paljon kohistu. Uutta suomennostakin buffattiin vasta lehdessä.
Kaikki mitä rakastin.
Suom. Kristiina Rikman.
(Alkuteos: What I loved, 2003).
Otava, 2007.
Tarina itsessään ei ole kummoinen. Taidehistorioitsija Leo Hetzberg tutustuu lupaavaan kuvataitelijaan, Bill Wechleriin, ja vähitellen heidän elämänsä alkavat rinnastua yhä enemmän toisiinsa. Molemmat ovat taideihmisiä, mutta sen lisäksi he asuvat lopulta samassa talossa ja saavat samoihin aikoihin lapsen, seuraavat puolisojensa kanssa lastensa kasvamista ja kokevat kumpikin omassa perheessään traagisen menetyksen, joka johtaa vielä uusiin menetyksiin.
Romaanin kertoja on juuri Leo, joka kertoo minämuodossa oman ja perheensä tarinan ja sen rinnalla vielä yläkerrassaan asuvan Billin perheen tarinan. Hänen kerronnassaan kiinnostavaa on hänen tapansa katsoa ja kuvata – onhan hän taidehistorioitsijana katselemisen ammattilainen. Hän osaa kyllä kuvata yksityiskohtaisesti tapahtumia ja toisten käyttäytymistä ja toisten tunnereaktioita, muttei ole tottunut panemaan merkille itseään ja noteeraamaan omaa paikkaansa asioiden katsojana ja niiden selostajana. Hän ei huomaa, että hän katsoo monia asioita omassa avioelämässäänkin sivusta tai ulkopuolisena.
Erityisen tarkkaan Leo osaa katsoa ja analysoida toisten tekemiä kuvia ja maalauksia, mutta hän ei kykene näkemään itseään kuvien katsojana, ja tietenkään hän ei voi nähdä omaa varjoaan. Tästä romaanissa on mielestäni perimmiltään kyse: Leo osaa eritellä kuvia, mutta ihmisiä ja etenkään itseään hän ei osaa lukea, vaan jää jollain tavalla aina sivulliseksi, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tämä varjo-motiivi tulee esille aivan romaanin alussa, kun Leo katsoo ja kuvaa yhtä Billin tekemää maalausta, jossa yksi henkilö on pelkkä taiteilijan maalaama varjo, jota Leo erehtyy ensin pitämään omana varjonaan.
Hustvedtin kirjan kerronnassa merkille pantava asia on tietenkin kaiken kuvatun ja kerrotun visuaalisuus. Romaanissa selostetaan sivukaupalla ja hyvin yksityiskohtaisesti erilaisia Billin tekemiä taideteoksia – installaatioita, performansseja ja perinteisempiä töitä – Leon näkökulmasta. Fiktiivisten taideteosten kuvaus rinnastuu lukijan mielessä romaanin päähenkilöiden elämäntarinoihin, ja lukija alkaa etsiä kaikenlaisia vastaavuuksia taideteosten ja romaanihenkilöiden elämäntilanteiden välillä.
Billin ja Leon poikien, Markin ja Matthewin, elämäntarinat kulkevat nekin rinnakkain. Vaikka poikien tarinat ovatkin traagisia, ei niiden tulkintaa voi erottaa vanhempien tarinoista. Kokonaisuudessaan Kaikki mitä rakastin on romaani valosta ja varjosta. Ei ole valoa ilman varjoa. Ei rakkautta ilman menetystä. Matthewin ja Markin tragediat liittyvät heidän isiensä ja äitiensä tragedioihin.
Kristiina Rikmanin suomennos on hieno, mutta ihmettelen kyllä, miksi Siri Hustvedtistä ja tästäkin romaanista on niin paljon kohistu. Uutta suomennostakin buffattiin vasta lehdessä.
Sunday, December 17, 2006
Päivin lukupäiväkirja
17.12.2006
Aloitan tänään lukupäiväkirjan netissä. Kirjoitan mieleni mukaan milloin muistiinpanoja, milloin ehyempiä ja valmiimpia juttuja ja julkaisen näitä silloin kun ajattelen, että käsittelemäni kirja voi kiinnostaa jotakin toistakin.
On hienoa aloittaa nettilukupäiväkirja Chateaubriandin Renéllä, klassikkoteoksella jonka olen lukenut pariin kertaan aikaisemminkin, mutta nyt vasta ensimmäisen kerran suomeksi. Maanantaina 11.12. 2006 Faroksen kustantama suomennos julkistettiin näet Helsingissä Ranskan kulttuurikeskuksessa (Centre Culturel Francais) Kaapelitehtaalla.
Teosreferaatti: rakenne, sisältö ja päähenkilöt
Kehyskertomus
Francois-René de Chateaubriand: René. Suomentanut Antti Nylén. Turku: Faros, 2006, 84 sivua. Alkuteos: René, 1802)
René alkaa kaikkitietävän kertojan lyhyellä kehyskertomuksella: ollaan Amerikassa, jossa päähenkilön, Renén, ”hyväsukuisen eurooppalaisen”, sanotaan viettäneen jo joitakin vuosia erään intiaaniheimon luona ja ottaneen heimosta puolisonkin, mutta vetäytyneen raskasmielisyytensä takia metsiin ja erämaihin ja pitävän yhteyttä ainoastaan muutamiin vanhoihin ystäviinsä. Renén raskasmielisyyden takana vihjataan olevan jokin salaisuus. Sen paljastamiseen johtaa lopulta Euroopasta tullut kirje, jonka kerrotaan pahentaneen miehen alakuloisuutta siinä määrin, että vanhat ystävät joutuvat tosissaan pyytämään häntä raottamaan salaisuutensa verhoa. Kukkaiskuun 21. päivänä Réne sitten alkaa tarinansa tai tunnustuksensa, jonka kuulijoina ovat lähetyspappi Isä Souël, ottoisä Chactas ja sachem, heimoneuvoston vanha jäsen.
Tarina eli Renén tarina
René kertoo ailahtelevaisuuteen taipuvaisesta luonteestaan ja onnettomaksi ja myrskyisäksi kutsumastaan elämästä alkaen syntymästään ja lapsuudestaan, isänsä kuolemasta ja joutumisestaan sukulaisten hoiviin rakkaan Amélie-sisarensa kanssa. Sisarukset ovat taipuvaisia surumielisyyteen, mutta etenkin René kokee jo lapsuudessaan vain ”laahustaneensa tämän maan kamaralla”. Häntä vaivaa jonkinlainen sisäinen rauhattomuus, ja hän etsii lepoa luonnosta ja yksinäisyydestä. Hän kuitenkin hylkää ajatuksen luostariin vetäytymisestä ja lähtee sen sijaan matkoille vanhaan maailmaan, Roomaan ja Kreikkaan, mutta ei löydä niiden hautaraunioista lohtua. Antiikin jälkeen hän lähtee elävien pariin, etsii lohtua taiteesta ja kauneudesta, mutta jää niidenkin edessä tunnottomaksi ja jatkaa etsintämatkaansa luontoon ja sen ihmeisiin.
Tarinansa tässä kohdassa (s. 37) Renén kerrotaan vaipuvan haaveisiinsa ja kyynelehtivän vuolaasti. Hän jatkaa hetken tarinaansa puhuttelemalla tarinansa kuulijoita, mutta mykistyy lopulta täysin ja kykenee jatkamaan vasta Chactasin rauhoitettua häntä ja pyydettyä tätä kertomaan nyt jotain kotimaastaan. Ranskan järkyttävän kohtalon René tiivistää toteamalla: Minkään kansan keskuudessa ei ole minään aikana tapahtunut niin hämmästyttävää ja äkillistä muutosta. Hengen jalous, uskonnon kunnioitus ja arvokkaat käytöstavat olivat äkkiä tomuna maassa, ja tilalle tulivat henkinen matelu, jumalattomuus ja tapainturmelus (R, 39). Hän kertoo kokeneensa siellä itsensä yksinäiseksi ja lakkaamatta rukoilleensa Jumalalta lohtua: vuoroin kuolemaa, vuoroin uutta syntymää. Kaupungin melskeen jälkeen hän ajattelee onnensa löytyvän eristyneisyydestä, mutta hänen sisäinen levottomuutensa seuraa häntä myös metsien siimekseen, tuo ”elämänväsymys” (s. 47) ja ”mittaamaton ikävä” (s. 48) jota hän kertoo aina tunteneensa. Viimein hän kertoo olleensa itsemurhan partaalla ja hoitaneensa omaisuuteensa liittyviä järjestelyjä, minkä tiimoilta hän kirjoittaa sisarelleen, joka päättää tulla katsomaan häntä. Sisarusten tapaaminen muodostaa pienen suvantokohdan Renén tarinassa; hän näkee sisaressaan kaltaisensa ja kokee tulevansa ymmärretyksi. Jonkin aikaa kuluu, mutta vähitellen René huomaa sisarensa kärsimyksen, kunnes eräänä aamuna Amélie on lähtenyt ja jättänyt veljelleen kirjeen (s. 54–57), jossa kertoo lähtevänsä luostariin.
Kirje saa Renén kuohuksiin ja hän spekuloi pitkään syillä, jotka olivat johtaneet sisaren päätökseen vetäytyä maailmasta. Hän päättää lähteä estämään sisarensa aikeet, mutta kiertelee sitä ennen lapsuutensa maisemissa ja taloissa, jotka tuovat hänen mieleensä muistoja. Hän kuvaa pitkään Amélien vihkimistilaisuutta luostarissa ja omia ristiriitaisia ja sekavia tuntojaan toimituksen edessä, mutta kykenee viimein hyväksymään sisarensa ratkaisun. René itse päättää lähteä Louisianaan. Tunnustuksensa lopussa hän katselee laivan kannelta vanhaa kotimaataan.
Paluu kehyskertomukseen
Kerrottuaan tarinansa René näyttää kuulijoilleen luostarin johtajalta saamansa kirjeen, jossa kerrotaan Amélien kuolemasta. Chactas lohduttaa Renéä, mutta isä Souël suhtautuu Renén tarinaan toisin. Ensin hän moittii ja suomii tätä: Näen edessäni vain jääräpäisesti harhakuviaan hellivän nuorukaisen, jota mikään ei miellytä ja joka on luistanut yhteisistä velvollisuuksistaan vain hyödyttömille haaveilleen antautuakseen. Hyvä herra, ei kukaan ole muita ylempi siksi, että pitää maailmaa vihattavana paikkana. Ihmisten ja elämän vihaaminen kertoo vain kyvyttömyydestä nähdä riittävän kauas. (R, 76) Tämän jälkeen hän opettaa: Jos ihmiselle ylipäätään on annettu voimia, hänen velvollisuutensa olisi palvella lähimmäisiään. (R, 77) Lopussa myös Chactas yhtyy Souëlin näkemykseen: Sinun on toden totta luovuttava oudosta elämäntavastasi, joka on vain huolia tulvillaan. Onnen voi löytää vain tavallista tietä. (R, 78).
Renén kohtalo jää ensin avoimeksi: Kerrotaan että vanhukset saivat hänet palaamaan puolisonsa luokse, mutta onnelliseksi hän ei kuitenkaan tullut. (R, 79) Lopulta hänen tarinansa on lopussa: hän kuoli ranskalaisten ja intiaanien välisessä verisessä taistelussa.
Ajatuksia ja tuntoja teoksesta
Nuoren miehen alakulo
On kummallista, miten suomennos vaikuttaa usein jollain tapaa erilaiselta kuin alkuteoksesta jäänyt vaikutelma – vaikka luen ranskaa suhteellisen sujuvasti, ja vaikka Nylénin suomennos vaikuttaa hyvältä. Olin hämmästynyt, miten vähän Chateaubriandin René muistuttaa vaikkapa Alfred de Musset’n Vuosisadan lapsen tunnustuksia (Confessions d’un enfant du siècle, 1836), johon olin mielessäni Chateaubriandin teoksen yhdistänyt. Ranskalaisen teoksen muistossa näitä kahta teosta yhdistää nuoren miehen voimattomuus ja siitä kumpuava alakulo (ne edustavat minulle siis ”ranskalaista romantiikkaa”), mutta suomennoksessa idealistiset luontokuvaukset ja uskontotematiikka piirtyivät selvemmin Renén melankolisen mielen rinnalle.
Renéssä on kyse nuoren aristokraattimiehen pettymyksestä omaan aikaansa, siitä kumpuavasta melankoliasta ja voimattomuuden tunnosta. Myöhemmin Stendhal kuvasi vastaavassa voimattomuuden hengessä nuoren miehen, Julien Sorelin, tuntoja Punaisessa ja mustassa (Le rouge et le noir, 1830) tai Fabrice del Dongon tuntoja Parman kartusiaaniluostarissa (Le chartreuse de Parme, 1839): entiset elämänmallit (sotilasura tai pappisura) eivät ole Stendhalin nuorille päähenkilömiehille mahdollisia, mutta eivät he myöskään onnistu löytämään mitään uutta tietä ja elämisen tapaa. Ja samoin kuin Chateaubriandilla Stendhalinkin päähenkilöille käy huonosti: Julien Sorel kuolee roviolla ja Fabrice del Dongo vetäytyy luostariin. Omassa myöhäismoderissa ajassamme on löytävinään vastaavanlaista miehistä alakuloa ja miesten kokemaa voimattomuutta uusien haasteiden ja uuden maailman edessä. Tosin meidän tasa-arvon päivinämme alakulo on tarttunut myös naisiin – ja viime aikoina yhä nuorempiin naisiin. Ehkä tästä tilanteesta kumpuaa nykyinen länsimainen nuoren androgyynin ja laihan vartalon ihanne – jonka olisi edustettava meille uutta ihmistä ja tulevaisuuden mahdollisuutta. Itse en kyllä tällaiseen tyyppiin luo katsettani ja uskoani, vaan parempien mallien puutteessa katselen mieluummin sillä aikaa taaksepäin.
Renéssä kaikki hyvä ja ihanteellinen projisoidaan enkelimäiseen naiseen ja koskemattomaan luontoon. En ole lukenut yhtään tämän ajan naiskirjailijaa, joka käsittelisi feminiinistä tällaisella idealistisella konseptilla. George Sandin Consuelohan vuodelta 1842 on idealistinen kuvaus, mutta Sandin idealismin pohja on muualla kuin päähenkilönaisen enkelimäisyydessä an sich. Toisaalta omassa omaelämäkerrassaan Histoire de ma vie (1854) George Sand kyllä kirjoittaa: ”Minusta tuntui, että René olin minä”. Yksipuolisen ihanteellisesta naiskuvastaan huolimatta René on viehättävä ja hieno teos.
Romaani, joka lainaa tunnustuksen tai omaelämäkerran muotoa
Ranskalaisen kirjallisuudenhistorian sivuilla René edustaa ”minäromaania” tai henkilökohtaista romaania (roman personnel), jossa siis on kyse omaelämäkerrallisesta romaanista kahdessa merkityksessä. Toisaalta romaanin ajatellaan pohjautuvan Chateaubriandin omaan elämään, olevan siis tässä mielessä ”omaelämäkerrallinen”. Toisaalta on taas ilmeistä, että kyse on romaanista, joka lainaa omaelämäkerran tai oikeastaan tunnustuksen muotoa. Romaanissahan on kyse Renén tekemästä tunnustuksesta isähahmoilleen, jonka salattu ydin on hänen rakkautensa sisareensa Améliehen. Aina silloin tällöin spekuloidaan insestisellä rakkaudella, mutta tämä on ylitulkinta. Mitään seksuaalista ei sisarusten välillä tekstistä ilmene, ja kyse on enemmän agapé-tyyppisestä rakkaudesta: siitä, että René kokee tulevansa ymmärretyksi ainoastaan sisarensa ja sielunsukulaisensa toimesta.
Teksti alleviivaa tunnustuksen muotoa: nuori mies kertoo nuoruuden hairahduksistaan vanhoille ja viisaille isähahmoille. Tunnustuksen paikka on juhlallinen ja jopa pyhän oloinen, itse tunnustamisen akti puolestaan kiihkeä, katumusta ja kyyneleitä täynnä. Renén synnit ovat luonteeltaan psykologisia – siis oikestaan tekemättä jättämisiä. Hänen luonteensa on epävakaa ja ailahteleva ja vienyt hänet itsemurhan ihannoimisen syntiin. Näistä synneistään hän kertoo ja saa lopulta isiltä jonkinlaisen synninpäästön ja katumusharjoitukset: Renén on luovuttava sekä liiasta tunteellisuudesta että liiasta yksinäisyyden halustaan, elettävä taas tämän maailman ihmisten kanssa (re-ligion) ja suoritettava omat velvollisuutensa.
Muistoja haudan takaa (Mémoires d’outre-tombe, 1848–1850) –muistelmien näkökulmasta on ilmeistä, että Chateaubriand ammentaa romaaniinsa oman elämänsä tapahtumia ja tuntoja. Mutta René ei ole Chateaubriandin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerrallinen teos, joka lainaa tiuhasti esimerkiksi Rousseaun Tunnustuksista (Les Confessions, 1782–1789). Esimerkiksi Renén syntymäkuvaus on suora lainaus Rousseaun omaelämäkerrasta. Interteksuaalisia linkkejä on tietenkin muitakin, tärkein varmaan Goethen Werther.
Aloitan tänään lukupäiväkirjan netissä. Kirjoitan mieleni mukaan milloin muistiinpanoja, milloin ehyempiä ja valmiimpia juttuja ja julkaisen näitä silloin kun ajattelen, että käsittelemäni kirja voi kiinnostaa jotakin toistakin.
On hienoa aloittaa nettilukupäiväkirja Chateaubriandin Renéllä, klassikkoteoksella jonka olen lukenut pariin kertaan aikaisemminkin, mutta nyt vasta ensimmäisen kerran suomeksi. Maanantaina 11.12. 2006 Faroksen kustantama suomennos julkistettiin näet Helsingissä Ranskan kulttuurikeskuksessa (Centre Culturel Francais) Kaapelitehtaalla.
Teosreferaatti: rakenne, sisältö ja päähenkilöt
Kehyskertomus
Francois-René de Chateaubriand: René. Suomentanut Antti Nylén. Turku: Faros, 2006, 84 sivua. Alkuteos: René, 1802)
René alkaa kaikkitietävän kertojan lyhyellä kehyskertomuksella: ollaan Amerikassa, jossa päähenkilön, Renén, ”hyväsukuisen eurooppalaisen”, sanotaan viettäneen jo joitakin vuosia erään intiaaniheimon luona ja ottaneen heimosta puolisonkin, mutta vetäytyneen raskasmielisyytensä takia metsiin ja erämaihin ja pitävän yhteyttä ainoastaan muutamiin vanhoihin ystäviinsä. Renén raskasmielisyyden takana vihjataan olevan jokin salaisuus. Sen paljastamiseen johtaa lopulta Euroopasta tullut kirje, jonka kerrotaan pahentaneen miehen alakuloisuutta siinä määrin, että vanhat ystävät joutuvat tosissaan pyytämään häntä raottamaan salaisuutensa verhoa. Kukkaiskuun 21. päivänä Réne sitten alkaa tarinansa tai tunnustuksensa, jonka kuulijoina ovat lähetyspappi Isä Souël, ottoisä Chactas ja sachem, heimoneuvoston vanha jäsen.
Tarina eli Renén tarina
René kertoo ailahtelevaisuuteen taipuvaisesta luonteestaan ja onnettomaksi ja myrskyisäksi kutsumastaan elämästä alkaen syntymästään ja lapsuudestaan, isänsä kuolemasta ja joutumisestaan sukulaisten hoiviin rakkaan Amélie-sisarensa kanssa. Sisarukset ovat taipuvaisia surumielisyyteen, mutta etenkin René kokee jo lapsuudessaan vain ”laahustaneensa tämän maan kamaralla”. Häntä vaivaa jonkinlainen sisäinen rauhattomuus, ja hän etsii lepoa luonnosta ja yksinäisyydestä. Hän kuitenkin hylkää ajatuksen luostariin vetäytymisestä ja lähtee sen sijaan matkoille vanhaan maailmaan, Roomaan ja Kreikkaan, mutta ei löydä niiden hautaraunioista lohtua. Antiikin jälkeen hän lähtee elävien pariin, etsii lohtua taiteesta ja kauneudesta, mutta jää niidenkin edessä tunnottomaksi ja jatkaa etsintämatkaansa luontoon ja sen ihmeisiin.
Tarinansa tässä kohdassa (s. 37) Renén kerrotaan vaipuvan haaveisiinsa ja kyynelehtivän vuolaasti. Hän jatkaa hetken tarinaansa puhuttelemalla tarinansa kuulijoita, mutta mykistyy lopulta täysin ja kykenee jatkamaan vasta Chactasin rauhoitettua häntä ja pyydettyä tätä kertomaan nyt jotain kotimaastaan. Ranskan järkyttävän kohtalon René tiivistää toteamalla: Minkään kansan keskuudessa ei ole minään aikana tapahtunut niin hämmästyttävää ja äkillistä muutosta. Hengen jalous, uskonnon kunnioitus ja arvokkaat käytöstavat olivat äkkiä tomuna maassa, ja tilalle tulivat henkinen matelu, jumalattomuus ja tapainturmelus (R, 39). Hän kertoo kokeneensa siellä itsensä yksinäiseksi ja lakkaamatta rukoilleensa Jumalalta lohtua: vuoroin kuolemaa, vuoroin uutta syntymää. Kaupungin melskeen jälkeen hän ajattelee onnensa löytyvän eristyneisyydestä, mutta hänen sisäinen levottomuutensa seuraa häntä myös metsien siimekseen, tuo ”elämänväsymys” (s. 47) ja ”mittaamaton ikävä” (s. 48) jota hän kertoo aina tunteneensa. Viimein hän kertoo olleensa itsemurhan partaalla ja hoitaneensa omaisuuteensa liittyviä järjestelyjä, minkä tiimoilta hän kirjoittaa sisarelleen, joka päättää tulla katsomaan häntä. Sisarusten tapaaminen muodostaa pienen suvantokohdan Renén tarinassa; hän näkee sisaressaan kaltaisensa ja kokee tulevansa ymmärretyksi. Jonkin aikaa kuluu, mutta vähitellen René huomaa sisarensa kärsimyksen, kunnes eräänä aamuna Amélie on lähtenyt ja jättänyt veljelleen kirjeen (s. 54–57), jossa kertoo lähtevänsä luostariin.
Kirje saa Renén kuohuksiin ja hän spekuloi pitkään syillä, jotka olivat johtaneet sisaren päätökseen vetäytyä maailmasta. Hän päättää lähteä estämään sisarensa aikeet, mutta kiertelee sitä ennen lapsuutensa maisemissa ja taloissa, jotka tuovat hänen mieleensä muistoja. Hän kuvaa pitkään Amélien vihkimistilaisuutta luostarissa ja omia ristiriitaisia ja sekavia tuntojaan toimituksen edessä, mutta kykenee viimein hyväksymään sisarensa ratkaisun. René itse päättää lähteä Louisianaan. Tunnustuksensa lopussa hän katselee laivan kannelta vanhaa kotimaataan.
Paluu kehyskertomukseen
Kerrottuaan tarinansa René näyttää kuulijoilleen luostarin johtajalta saamansa kirjeen, jossa kerrotaan Amélien kuolemasta. Chactas lohduttaa Renéä, mutta isä Souël suhtautuu Renén tarinaan toisin. Ensin hän moittii ja suomii tätä: Näen edessäni vain jääräpäisesti harhakuviaan hellivän nuorukaisen, jota mikään ei miellytä ja joka on luistanut yhteisistä velvollisuuksistaan vain hyödyttömille haaveilleen antautuakseen. Hyvä herra, ei kukaan ole muita ylempi siksi, että pitää maailmaa vihattavana paikkana. Ihmisten ja elämän vihaaminen kertoo vain kyvyttömyydestä nähdä riittävän kauas. (R, 76) Tämän jälkeen hän opettaa: Jos ihmiselle ylipäätään on annettu voimia, hänen velvollisuutensa olisi palvella lähimmäisiään. (R, 77) Lopussa myös Chactas yhtyy Souëlin näkemykseen: Sinun on toden totta luovuttava oudosta elämäntavastasi, joka on vain huolia tulvillaan. Onnen voi löytää vain tavallista tietä. (R, 78).
Renén kohtalo jää ensin avoimeksi: Kerrotaan että vanhukset saivat hänet palaamaan puolisonsa luokse, mutta onnelliseksi hän ei kuitenkaan tullut. (R, 79) Lopulta hänen tarinansa on lopussa: hän kuoli ranskalaisten ja intiaanien välisessä verisessä taistelussa.
Ajatuksia ja tuntoja teoksesta
Nuoren miehen alakulo
On kummallista, miten suomennos vaikuttaa usein jollain tapaa erilaiselta kuin alkuteoksesta jäänyt vaikutelma – vaikka luen ranskaa suhteellisen sujuvasti, ja vaikka Nylénin suomennos vaikuttaa hyvältä. Olin hämmästynyt, miten vähän Chateaubriandin René muistuttaa vaikkapa Alfred de Musset’n Vuosisadan lapsen tunnustuksia (Confessions d’un enfant du siècle, 1836), johon olin mielessäni Chateaubriandin teoksen yhdistänyt. Ranskalaisen teoksen muistossa näitä kahta teosta yhdistää nuoren miehen voimattomuus ja siitä kumpuava alakulo (ne edustavat minulle siis ”ranskalaista romantiikkaa”), mutta suomennoksessa idealistiset luontokuvaukset ja uskontotematiikka piirtyivät selvemmin Renén melankolisen mielen rinnalle.
Renéssä on kyse nuoren aristokraattimiehen pettymyksestä omaan aikaansa, siitä kumpuavasta melankoliasta ja voimattomuuden tunnosta. Myöhemmin Stendhal kuvasi vastaavassa voimattomuuden hengessä nuoren miehen, Julien Sorelin, tuntoja Punaisessa ja mustassa (Le rouge et le noir, 1830) tai Fabrice del Dongon tuntoja Parman kartusiaaniluostarissa (Le chartreuse de Parme, 1839): entiset elämänmallit (sotilasura tai pappisura) eivät ole Stendhalin nuorille päähenkilömiehille mahdollisia, mutta eivät he myöskään onnistu löytämään mitään uutta tietä ja elämisen tapaa. Ja samoin kuin Chateaubriandilla Stendhalinkin päähenkilöille käy huonosti: Julien Sorel kuolee roviolla ja Fabrice del Dongo vetäytyy luostariin. Omassa myöhäismoderissa ajassamme on löytävinään vastaavanlaista miehistä alakuloa ja miesten kokemaa voimattomuutta uusien haasteiden ja uuden maailman edessä. Tosin meidän tasa-arvon päivinämme alakulo on tarttunut myös naisiin – ja viime aikoina yhä nuorempiin naisiin. Ehkä tästä tilanteesta kumpuaa nykyinen länsimainen nuoren androgyynin ja laihan vartalon ihanne – jonka olisi edustettava meille uutta ihmistä ja tulevaisuuden mahdollisuutta. Itse en kyllä tällaiseen tyyppiin luo katsettani ja uskoani, vaan parempien mallien puutteessa katselen mieluummin sillä aikaa taaksepäin.
Renéssä kaikki hyvä ja ihanteellinen projisoidaan enkelimäiseen naiseen ja koskemattomaan luontoon. En ole lukenut yhtään tämän ajan naiskirjailijaa, joka käsittelisi feminiinistä tällaisella idealistisella konseptilla. George Sandin Consuelohan vuodelta 1842 on idealistinen kuvaus, mutta Sandin idealismin pohja on muualla kuin päähenkilönaisen enkelimäisyydessä an sich. Toisaalta omassa omaelämäkerrassaan Histoire de ma vie (1854) George Sand kyllä kirjoittaa: ”Minusta tuntui, että René olin minä”. Yksipuolisen ihanteellisesta naiskuvastaan huolimatta René on viehättävä ja hieno teos.
Romaani, joka lainaa tunnustuksen tai omaelämäkerran muotoa
Ranskalaisen kirjallisuudenhistorian sivuilla René edustaa ”minäromaania” tai henkilökohtaista romaania (roman personnel), jossa siis on kyse omaelämäkerrallisesta romaanista kahdessa merkityksessä. Toisaalta romaanin ajatellaan pohjautuvan Chateaubriandin omaan elämään, olevan siis tässä mielessä ”omaelämäkerrallinen”. Toisaalta on taas ilmeistä, että kyse on romaanista, joka lainaa omaelämäkerran tai oikeastaan tunnustuksen muotoa. Romaanissahan on kyse Renén tekemästä tunnustuksesta isähahmoilleen, jonka salattu ydin on hänen rakkautensa sisareensa Améliehen. Aina silloin tällöin spekuloidaan insestisellä rakkaudella, mutta tämä on ylitulkinta. Mitään seksuaalista ei sisarusten välillä tekstistä ilmene, ja kyse on enemmän agapé-tyyppisestä rakkaudesta: siitä, että René kokee tulevansa ymmärretyksi ainoastaan sisarensa ja sielunsukulaisensa toimesta.
Teksti alleviivaa tunnustuksen muotoa: nuori mies kertoo nuoruuden hairahduksistaan vanhoille ja viisaille isähahmoille. Tunnustuksen paikka on juhlallinen ja jopa pyhän oloinen, itse tunnustamisen akti puolestaan kiihkeä, katumusta ja kyyneleitä täynnä. Renén synnit ovat luonteeltaan psykologisia – siis oikestaan tekemättä jättämisiä. Hänen luonteensa on epävakaa ja ailahteleva ja vienyt hänet itsemurhan ihannoimisen syntiin. Näistä synneistään hän kertoo ja saa lopulta isiltä jonkinlaisen synninpäästön ja katumusharjoitukset: Renén on luovuttava sekä liiasta tunteellisuudesta että liiasta yksinäisyyden halustaan, elettävä taas tämän maailman ihmisten kanssa (re-ligion) ja suoritettava omat velvollisuutensa.
Muistoja haudan takaa (Mémoires d’outre-tombe, 1848–1850) –muistelmien näkökulmasta on ilmeistä, että Chateaubriand ammentaa romaaniinsa oman elämänsä tapahtumia ja tuntoja. Mutta René ei ole Chateaubriandin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerrallinen teos, joka lainaa tiuhasti esimerkiksi Rousseaun Tunnustuksista (Les Confessions, 1782–1789). Esimerkiksi Renén syntymäkuvaus on suora lainaus Rousseaun omaelämäkerrasta. Interteksuaalisia linkkejä on tietenkin muitakin, tärkein varmaan Goethen Werther.
Subscribe to:
Posts (Atom)