Aloitan tänään lukupäiväkirjan netissä. Kirjoitan mieleni mukaan milloin muistiinpanoja, milloin ehyempiä ja valmiimpia juttuja ja julkaisen näitä silloin kun ajattelen, että käsittelemäni kirja voi kiinnostaa jotakin toistakin.
On hienoa aloittaa nettilukupäiväkirja Chateaubriandin Renéllä, klassikkoteoksella jonka olen lukenut pariin kertaan aikaisemminkin, mutta nyt vasta ensimmäisen kerran suomeksi. Maanantaina 11.12. 2006 Faroksen kustantama suomennos julkistettiin näet Helsingissä Ranskan kulttuurikeskuksessa (Centre Culturel Francais) Kaapelitehtaalla.
Teosreferaatti: rakenne, sisältö ja päähenkilöt
Kehyskertomus
Francois-René de Chateaubriand: René. Suomentanut Antti Nylén. Turku: Faros, 2006, 84 sivua. Alkuteos: René, 1802)
René alkaa kaikkitietävän kertojan lyhyellä kehyskertomuksella: ollaan Amerikassa, jossa päähenkilön, Renén, ”hyväsukuisen eurooppalaisen”, sanotaan viettäneen jo joitakin vuosia erään intiaaniheimon luona ja ottaneen heimosta puolisonkin, mutta vetäytyneen raskasmielisyytensä takia metsiin ja erämaihin ja pitävän yhteyttä ainoastaan muutamiin vanhoihin ystäviinsä. Renén raskasmielisyyden takana vihjataan olevan jokin salaisuus. Sen paljastamiseen johtaa lopulta Euroopasta tullut kirje, jonka kerrotaan pahentaneen miehen alakuloisuutta siinä määrin, että vanhat ystävät joutuvat tosissaan pyytämään häntä raottamaan salaisuutensa verhoa. Kukkaiskuun 21. päivänä Réne sitten alkaa tarinansa tai tunnustuksensa, jonka kuulijoina ovat lähetyspappi Isä Souël, ottoisä Chactas ja sachem, heimoneuvoston vanha jäsen.
Tarina eli Renén tarina
René kertoo ailahtelevaisuuteen taipuvaisesta luonteestaan ja onnettomaksi ja myrskyisäksi kutsumastaan elämästä alkaen syntymästään ja lapsuudestaan, isänsä kuolemasta ja joutumisestaan sukulaisten hoiviin rakkaan Amélie-sisarensa kanssa. Sisarukset ovat taipuvaisia surumielisyyteen, mutta etenkin René kokee jo lapsuudessaan vain ”laahustaneensa tämän maan kamaralla”. Häntä vaivaa jonkinlainen sisäinen rauhattomuus, ja hän etsii lepoa luonnosta ja yksinäisyydestä. Hän kuitenkin hylkää ajatuksen luostariin vetäytymisestä ja lähtee sen sijaan matkoille vanhaan maailmaan, Roomaan ja Kreikkaan, mutta ei löydä niiden hautaraunioista lohtua. Antiikin jälkeen hän lähtee elävien pariin, etsii lohtua taiteesta ja kauneudesta, mutta jää niidenkin edessä tunnottomaksi ja jatkaa etsintämatkaansa luontoon ja sen ihmeisiin.
Tarinansa tässä kohdassa (s. 37) Renén kerrotaan vaipuvan haaveisiinsa ja kyynelehtivän vuolaasti. Hän jatkaa hetken tarinaansa puhuttelemalla tarinansa kuulijoita, mutta mykistyy lopulta täysin ja kykenee jatkamaan vasta Chactasin rauhoitettua häntä ja pyydettyä tätä kertomaan nyt jotain kotimaastaan. Ranskan järkyttävän kohtalon René tiivistää toteamalla: Minkään kansan keskuudessa ei ole minään aikana tapahtunut niin hämmästyttävää ja äkillistä muutosta. Hengen jalous, uskonnon kunnioitus ja arvokkaat käytöstavat olivat äkkiä tomuna maassa, ja tilalle tulivat henkinen matelu, jumalattomuus ja tapainturmelus (R, 39). Hän kertoo kokeneensa siellä itsensä yksinäiseksi ja lakkaamatta rukoilleensa Jumalalta lohtua: vuoroin kuolemaa, vuoroin uutta syntymää. Kaupungin melskeen jälkeen hän ajattelee onnensa löytyvän eristyneisyydestä, mutta hänen sisäinen levottomuutensa seuraa häntä myös metsien siimekseen, tuo ”elämänväsymys” (s. 47) ja ”mittaamaton ikävä” (s. 48) jota hän kertoo aina tunteneensa. Viimein hän kertoo olleensa itsemurhan partaalla ja hoitaneensa omaisuuteensa liittyviä järjestelyjä, minkä tiimoilta hän kirjoittaa sisarelleen, joka päättää tulla katsomaan häntä. Sisarusten tapaaminen muodostaa pienen suvantokohdan Renén tarinassa; hän näkee sisaressaan kaltaisensa ja kokee tulevansa ymmärretyksi. Jonkin aikaa kuluu, mutta vähitellen René huomaa sisarensa kärsimyksen, kunnes eräänä aamuna Amélie on lähtenyt ja jättänyt veljelleen kirjeen (s. 54–57), jossa kertoo lähtevänsä luostariin.
Kirje saa Renén kuohuksiin ja hän spekuloi pitkään syillä, jotka olivat johtaneet sisaren päätökseen vetäytyä maailmasta. Hän päättää lähteä estämään sisarensa aikeet, mutta kiertelee sitä ennen lapsuutensa maisemissa ja taloissa, jotka tuovat hänen mieleensä muistoja. Hän kuvaa pitkään Amélien vihkimistilaisuutta luostarissa ja omia ristiriitaisia ja sekavia tuntojaan toimituksen edessä, mutta kykenee viimein hyväksymään sisarensa ratkaisun. René itse päättää lähteä Louisianaan. Tunnustuksensa lopussa hän katselee laivan kannelta vanhaa kotimaataan.
Paluu kehyskertomukseen
Kerrottuaan tarinansa René näyttää kuulijoilleen luostarin johtajalta saamansa kirjeen, jossa kerrotaan Amélien kuolemasta. Chactas lohduttaa Renéä, mutta isä Souël suhtautuu Renén tarinaan toisin. Ensin hän moittii ja suomii tätä: Näen edessäni vain jääräpäisesti harhakuviaan hellivän nuorukaisen, jota mikään ei miellytä ja joka on luistanut yhteisistä velvollisuuksistaan vain hyödyttömille haaveilleen antautuakseen. Hyvä herra, ei kukaan ole muita ylempi siksi, että pitää maailmaa vihattavana paikkana. Ihmisten ja elämän vihaaminen kertoo vain kyvyttömyydestä nähdä riittävän kauas. (R, 76) Tämän jälkeen hän opettaa: Jos ihmiselle ylipäätään on annettu voimia, hänen velvollisuutensa olisi palvella lähimmäisiään. (R, 77) Lopussa myös Chactas yhtyy Souëlin näkemykseen: Sinun on toden totta luovuttava oudosta elämäntavastasi, joka on vain huolia tulvillaan. Onnen voi löytää vain tavallista tietä. (R, 78).
Renén kohtalo jää ensin avoimeksi: Kerrotaan että vanhukset saivat hänet palaamaan puolisonsa luokse, mutta onnelliseksi hän ei kuitenkaan tullut. (R, 79) Lopulta hänen tarinansa on lopussa: hän kuoli ranskalaisten ja intiaanien välisessä verisessä taistelussa.
Ajatuksia ja tuntoja teoksesta
Nuoren miehen alakulo
On kummallista, miten suomennos vaikuttaa usein jollain tapaa erilaiselta kuin alkuteoksesta jäänyt vaikutelma – vaikka luen ranskaa suhteellisen sujuvasti, ja vaikka Nylénin suomennos vaikuttaa hyvältä. Olin hämmästynyt, miten vähän Chateaubriandin René muistuttaa vaikkapa Alfred de Musset’n Vuosisadan lapsen tunnustuksia (Confessions d’un enfant du siècle, 1836), johon olin mielessäni Chateaubriandin teoksen yhdistänyt. Ranskalaisen teoksen muistossa näitä kahta teosta yhdistää nuoren miehen voimattomuus ja siitä kumpuava alakulo (ne edustavat minulle siis ”ranskalaista romantiikkaa”), mutta suomennoksessa idealistiset luontokuvaukset ja uskontotematiikka piirtyivät selvemmin Renén melankolisen mielen rinnalle.
Renéssä on kyse nuoren aristokraattimiehen pettymyksestä omaan aikaansa, siitä kumpuavasta melankoliasta ja voimattomuuden tunnosta. Myöhemmin Stendhal kuvasi vastaavassa voimattomuuden hengessä nuoren miehen, Julien Sorelin, tuntoja Punaisessa ja mustassa (Le rouge et le noir, 1830) tai Fabrice del Dongon tuntoja Parman kartusiaaniluostarissa (Le chartreuse de Parme, 1839): entiset elämänmallit (sotilasura tai pappisura) eivät ole Stendhalin nuorille päähenkilömiehille mahdollisia, mutta eivät he myöskään onnistu löytämään mitään uutta tietä ja elämisen tapaa. Ja samoin kuin Chateaubriandilla Stendhalinkin päähenkilöille käy huonosti: Julien Sorel kuolee roviolla ja Fabrice del Dongo vetäytyy luostariin. Omassa myöhäismoderissa ajassamme on löytävinään vastaavanlaista miehistä alakuloa ja miesten kokemaa voimattomuutta uusien haasteiden ja uuden maailman edessä. Tosin meidän tasa-arvon päivinämme alakulo on tarttunut myös naisiin – ja viime aikoina yhä nuorempiin naisiin. Ehkä tästä tilanteesta kumpuaa nykyinen länsimainen nuoren androgyynin ja laihan vartalon ihanne – jonka olisi edustettava meille uutta ihmistä ja tulevaisuuden mahdollisuutta. Itse en kyllä tällaiseen tyyppiin luo katsettani ja uskoani, vaan parempien mallien puutteessa katselen mieluummin sillä aikaa taaksepäin.
Renéssä kaikki hyvä ja ihanteellinen projisoidaan enkelimäiseen naiseen ja koskemattomaan luontoon. En ole lukenut yhtään tämän ajan naiskirjailijaa, joka käsittelisi feminiinistä tällaisella idealistisella konseptilla. George Sandin Consuelohan vuodelta 1842 on idealistinen kuvaus, mutta Sandin idealismin pohja on muualla kuin päähenkilönaisen enkelimäisyydessä an sich. Toisaalta omassa omaelämäkerrassaan Histoire de ma vie (1854) George Sand kyllä kirjoittaa: ”Minusta tuntui, että René olin minä”. Yksipuolisen ihanteellisesta naiskuvastaan huolimatta René on viehättävä ja hieno teos.
Romaani, joka lainaa tunnustuksen tai omaelämäkerran muotoa
Ranskalaisen kirjallisuudenhistorian sivuilla René edustaa ”minäromaania” tai henkilökohtaista romaania (roman personnel), jossa siis on kyse omaelämäkerrallisesta romaanista kahdessa merkityksessä. Toisaalta romaanin ajatellaan pohjautuvan Chateaubriandin omaan elämään, olevan siis tässä mielessä ”omaelämäkerrallinen”. Toisaalta on taas ilmeistä, että kyse on romaanista, joka lainaa omaelämäkerran tai oikeastaan tunnustuksen muotoa. Romaanissahan on kyse Renén tekemästä tunnustuksesta isähahmoilleen, jonka salattu ydin on hänen rakkautensa sisareensa Améliehen. Aina silloin tällöin spekuloidaan insestisellä rakkaudella, mutta tämä on ylitulkinta. Mitään seksuaalista ei sisarusten välillä tekstistä ilmene, ja kyse on enemmän agapé-tyyppisestä rakkaudesta: siitä, että René kokee tulevansa ymmärretyksi ainoastaan sisarensa ja sielunsukulaisensa toimesta.
Teksti alleviivaa tunnustuksen muotoa: nuori mies kertoo nuoruuden hairahduksistaan vanhoille ja viisaille isähahmoille. Tunnustuksen paikka on juhlallinen ja jopa pyhän oloinen, itse tunnustamisen akti puolestaan kiihkeä, katumusta ja kyyneleitä täynnä. Renén synnit ovat luonteeltaan psykologisia – siis oikestaan tekemättä jättämisiä. Hänen luonteensa on epävakaa ja ailahteleva ja vienyt hänet itsemurhan ihannoimisen syntiin. Näistä synneistään hän kertoo ja saa lopulta isiltä jonkinlaisen synninpäästön ja katumusharjoitukset: Renén on luovuttava sekä liiasta tunteellisuudesta että liiasta yksinäisyyden halustaan, elettävä taas tämän maailman ihmisten kanssa (re-ligion) ja suoritettava omat velvollisuutensa.
Muistoja haudan takaa (Mémoires d’outre-tombe, 1848–1850) –muistelmien näkökulmasta on ilmeistä, että Chateaubriand ammentaa romaaniinsa oman elämänsä tapahtumia ja tuntoja. Mutta René ei ole Chateaubriandin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerrallinen teos, joka lainaa tiuhasti esimerkiksi Rousseaun Tunnustuksista (Les Confessions, 1782–1789). Esimerkiksi Renén syntymäkuvaus on suora lainaus Rousseaun omaelämäkerrasta. Interteksuaalisia linkkejä on tietenkin muitakin, tärkein varmaan Goethen Werther.
No comments:
Post a Comment