"Keltainen seinäpaperi". - Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2010.
Savukeidas jatkaa ansiokkaasti yhdysvaltalaisen naiskirjailijan ja naisaktivisti Charlotte Perkins Gilmanin (1860–1935) teosten suomentamista. Gilmanin utopiaromaani Herland ilmestyi viime vuonna, ja nyt on Ville-Juhani Sutinen suomentanut kokonaisen kokoelman verran Gilmanin kirjoituksia: yhteiskunnallisia esseitä, novelleja ja runoja. Esipuheessa suomentaja nostaa esiin Gilmanin kirjoitusprojektin kokonaisvaltaisuuden: fiktiota ja asiatekstejä on luettava rinnakkain, saman yhteiskunnallis-sosiaalisen projektin osana.
Tekstien joukossa on Gilmanin mestarillinen kauhunovelli ”Keltainen seinäpaperi”, joka ilmestyi alunperin vuonna 1892 New England Magazine -lehdessä. Novellia on kiinnostavaa lukea Savukeitaan tarjoamassa Gilmanin yhteiskunnallisten kirjoitusten kontekstissa, mutta samalla yksi merkittävä viitekehys unohtuu. Gilmanin novellin julkaiseminen ja sen vastaanotto muodostaa näet poikkeuksellisen luvun 1900-luvun naisten kirjallisuuden historiassa.
Niinpä vaarana on se, että – kiinnittämättä Gilmanin novellia feministiseen keskusteluun – uusi suomennos tulee huomaamattaan toistaneeksi sitä, mistä Gilmanin novelli puhuu: naisesta eristettynä ja outona tekstinä, jota ei osata tulkita oikein. Virginia Woolfin aikoinaan jo Omassa huoneessa esittämän käsityksen mukaan naisen tekstiä ei osata tulkita, koska emme yleensä tunne sitä perinnettä ja historiaa, josta käsin teksti voisi tulla ymmärrettäväksi ja ymmärretyksi.
Postfeministisen sukupolven lukijat – joille Savukeitaan suomennos on tarkoitettu – kykenevät epäilemättä tulkitsemaan ”Keltaisen seinäpaperin” itsekin, mutta en kuitenkaan malta olla lisäämättä jotain feministihistoriallista dataa uuden Gilman-sukupolven kartalle – vaikka vain siitä ilosta, että saan muistella tämän hienon novellin reseptiohistoriaa ja ehkäpä tulkita sitä taas kerran itsekin.
”Keltaisen seinäpaperin” takkuinen julkaisu- ja reseptiohistoria
Charlotte Perkins Gilman tarjosi novelliaan useille lehdille ja kustantajille – ennen kuin se lopulta julkaistiin vuonna 1892. Teksti painettiin vielä uudestaan vuonna 1920. Sen jälkeen vastaan tuli kirjallinen umpikuja ja totaalinen unohdus, kunnes teksti niin sanotusti löydettiin uudestaan 1970-luvulla. Tällöin feministiset kirjallisuudentutkijat Yhdysvalloissa alkoivat kiinnittää huomiota omaan kirjalliseen kaanoniinsa ja sen miespuoliseen vinoutumaan. Missä naiskirjailijat ovat, he alkoivat kysyä.
Gilmanin novelli julkaistiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla moneen kertaan sekä yksinään feministikustantamoiden toimesta (esim. Feminist Press, 1973) että erilaisissa feministisissä kirjallisuusantologioissa ja tekstikokoelmissa. Uusiin painoksiin liitettiin esipuhe tai jälkisanat, joissa novellia luettiin ja tulkittiin uudelleen feministisestä näkökulmasta.
”Keltainen seinäpaperi” – aivan kuten Gilmanin Herland tai toisen yhdysvaltalaisen naiskirjailijan, Kate Chopinin, Herääminen (The Awakening) – osoittautuikin pian suoranaiseksi aarrearkuksi muotoutumassa olevalle feministiselle kirjallisuudentutkimukselle. Se osoittautui esimerkilliseksi feministiseksi tekstiksi, joka puhuttelevien naisteemojensa lisäksi tuntui tarjoavan runsaasti metodisia ja teoreettisia työkaluja myös feministisen tulkintateorian avuksi. Gilmanin tekstistä kirjoitettiin paljon, sitä tulkittiin yhä uusista näkökulmista, ja novelli myös käännettiin monille kielille. Nykyään ”Keltaista seinäpaperia” voi kutsua feministisen kirjallisuudentutkimuksen kanoniseksi tekstiksi. Se on myös monien myöhempien hysteriatapaus-tekstien taustalla.
Muun muassa yhdysvaltalainen feministitutkija Annette Kolodny käsitteli perusteellisesti Gilmanin novellia esimerkkinä naiskirjallisuuden ja naistekstien nuivasta kohtalosta miehisessä kirjallisuudentutkimuksessa ja -historiassa. Kolodnyn artikkelista ”A Map for Rerreading. Gender and the Interpretation of Literary Text” (1980) on itsestäänkin nykyisin tullut feministisen kirjallisuudentutkimuksen klassikko, joka on julkaistu moneen kertaan erilaisissa kokoelmissa ja on ladattavissa internetistä pdf-muodossa. Olennaista on se, että kahden kymmenen vuoden aikaviiveestä huolimatta Kolodnyn tulkinta on täysin ajankohtainen – niin kuin kirjallisuushistorian aatteelliset sudenkuopat olisivat aivan entisellään: ”[N]aisista tuli liian helposti erillisiä saarekkeita symbolisessa merkityksenannossa, tavoitettavissa ja tulkittavissa vain toistensa toimesta” (Kolodny 1980/1986, 54).
”Keltainen seinäpaperi” – omaelämäkerrallinen ja sepitteellinen
Suomennoksessa Gilmanin novelli tarjotaan yhteiskunnallisen kehyksen lisäksi myös omaelämäkerrallisessa kontekstissa. Novellissa kerrottu tarina naisen vajoamisesta mielisairauteen yhdistetään suomentajan esipuheessa tekijän itsensä kokemaan syntymän jälkeiseen masennukseen.
Ilman muuta omaelämäkerrallinen kehys on tärkeä. Sen lisäksi on kuitenkin hyvä huomioida myös kirjallisuuden kehys, ne aiemmin kirjoitetut sepitteet ja kuvitelmat, jotka Gilmanin kaltainen lukenut ja aktiivinen nainen hyvin tunsi. On siis aivan perusteltua ajatella – monien feministitutkijoiden vanavedessä – Gilmanin novellia myös suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja Gilmanin novellia vastauksena tai kommenttina tai puheenvuorona esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjallisuuden traditioon. Tästä näkökulmasta novelli näyttäytyy taas erilaisessa valossa.
”Keltainen seinäpaperi” ei näet aikoinaan ilmestyessään ollut mikään kirjallinen hirviö tai lajipoikkeama, vaan liittyi jo olemassa olevaan kirjalliseen traditioon, jossa kuvattiin henkilöhahmojen epänormaalia tapaa nähdä ja heidän mielenterveyden järkkymistään. Tämä perinne oli Edgar Allan Poen ja muiden mieskirjailijoiden käsissä, eikä keskiluokkaisen naisen ja äidin hermoromahdusta osattu yhdistää tähän perinteeseen. Siksikään Gilmanin tekstiä ei osattu lukea. Esimerkiksi Annette Kolodny tulkitsee Gilmanin novellia suoranaisena vastauksena Poen kertomukseen ”The Pit and the Pendulum”, siis miehisen kirjallisuusperinteen vastakirjoituksena. Gilman olisi Kolodyn mukaan kirjoituksessaan osoittamassa, että se mikä on mahdollista Poen henkilöhahmolle – vapautuminen ja tervehtyminen – on vastaavassa tilanteessa mahdotonta naispäähenkilölle. Naisen tapauksessa vapautuminen on vapautumista vain hulluuteen, kuten ”Keltainen seinäpaperi” osoittaa.
Muitakin tulkintamahdollisuuksia epäilemättä on. Tässä olen tietoisesti ja tarkoituksella halunnut korostaa Gilmanin novellin feminististä kontekstia. Gilman on rakenteiden kritisoija ja ihmisyyden puolesta puhuja, kuten suomentaja esipuheessaan kirjoittaa, mutta samalla Gilman korostaa koko ajan erikseen myös naisten ja feministisen työn merkitystä, ehdottaakin yhdessä kirjoituksessaan, että kokeillaan naisnäkökulmaa vaikka seuraavat kaksi vuosisataa ja siirrytään sen jälkeen uuden ihmisyyden vaiheeseen.
